Kyltit kehiin - yksi menestystarina

Kerroin jo viimeistä edellisessä postauksessa muutamasta perhekokouksessa tehdystä kyltistä ja niiden vaikutuksista. Olemme todellakin pitäneet perhekokouksen nyt joka sunnuntai ja kyltit ovat olleet lasten ratkaisu moneen ongelmaan, myös viikko sitten sunnuntaina. 

Asialistalla oli jälleen iltaruoka ja lastenohjelmat sen jälkeen. Lapsilla on kauhea kiire katsomaan lastenohjelmia, vaikka paussi olisikin tv:ssä päällä. Se ärsyttää, kun koko ajan kysytään, saanko jo nousta pöydästä. Puhuimme asiasta, kunnes Arne sanoi: "Okei, mä sanon, mikä tässä on takana. Me riidellään siitä sohvapaikasta." Aha, siis kuitenkin. Ongelma oli jo jokseenkin tiedossa. Arne ja Alisa tappelivat jo ikuisuuden toisesta sohvan päätypaikasta. Kyseessä on siis aivan tavallinen kolmenistuttava sohva, jonka toinen pääty on jostain käsittämättömästä syystä parempi kuin toinen. Kerrankin Alisa kaatui pahasti, kun molemmat syöksyivät sohvaa kohti.

Ongelma tiedossa, mikä ratkaisuksi? Mikäs muu kuin kyltti. Arne ja Alisa kirjoittivat nimensä pahvilapulle, toinen toisella ja toinen toiselle puolelle. Naru vielä ja kyltti oli valmis. Se ripustettiin jääkaapin seinälle. Kyltti käännettäisiin päivittäin.

Todellakin, enää ei ollut syöksyilyä eikä riitelyä sohvapaikasta. Kyltissä oleva istui lempipaikalla ja toinen toisessa päässä. Elias on onneksi tyytyväinen keskellä. Ensimmäiset päivät pidin huolta, että kyltti oli varmasti käännetty ja osoittaisi oikean nimen. Kunnes sitten lauantaina vain viikko kyltin käyttöönoton jälkeen Arne sanoi: "Ei me tarvita enää kylttiä. Mä oon tottunut jo tähän toiseen päätyyn, mä voin istua tässä." Ja niin Arne ja Alisa repivät kyltin! Kuukausia vaivannut ongelma oli ratkennut! Tietysti olimme monet kerrat sanoneet, että sohvan toinen pääty on aivan yhtä hyvä paikka kuin toinenkin pääty. Mutta mitäs lapset vanhemmiltaan uskovat, heidän on se itse koettava.

Miksi kyltit toimivat? Samasta syystä kuin moni muukin asia. Lapset saavat olla itse päättämässä ja miettimässä ratkaisua ongelmaan ja myös tekevät kyltit itse. Siitä tulee heidän asiansa. Jos minä tekisin kyltit ja ilmoittaisin, että nyt tehdään näin, yritys olisi tuomittu epäonnistumaan. Se olisi vain yksi aikuisten antama sääntö lisää.

Nuorimmainen nukkumaan

Satuin katsomaan, mikä on eniten klikattu postaukseni: "Perhekokous: nukkumaanmeno" on kirkkaasti kärjessä. Niinpä niin, varmasti ongelmapesä jossain vaiheesssa joka perheessä. Minun kärsivällisyyteni on tällä hetkellä koitteilla nuorimman kohdalla. Arnella ja Alisalla iltatoimet ovat rutinoituneet. Kun iltaruuan ja lastenohjelmien jälkeen mennään yläkertaan, he laittavat yövaatteet päälle ja tekevät iltatoimensa ja sen jälkeen on aikaa vielä leikkiin toisia odotellessa. Arnen huone on ullakolla ja hän saattaa unohtua sinne rakentamaan legoillaan. Sanoin Arnelle perhekokouksessa, että olisi kiva, jos minun ei tarvitsisi huomauttaa häntä iltatoimien tekemisestä, kun Eliaksen kanssa on jo tarpeeksi stressiä.

Elias on nyt sen ikäinen, vajaa 4 v, että hänen pitäisi itse riisua ja pukea pyjama päälleen. Mutta ongelma on sama kuin aikoinaan Arnen ja Alisan kanssa. Kun hän tulee huoneeseensa, odottavat siellä lelut ja hän unohtuu rakentamaan duploilla tai katselemaan kirjaa. Ei hän ole nukkumaanmenoa vastaan, jokin muu on vain mielenkiintoisenpaa. Se tyyppivastaus on: Joo, kohta. Mutta hetkisen perästä tilanne on aivan ennallaan. Tai jos hän aloittaakin riisumaan, se on jäänyt ensimmäiseen vaatekappaleeseen.

Mitä sitten olen jo kokeillut? Päätä mitä itse teet. Olen sanonut Eliakselle: "Minä voin NYT auttaa sinua riisumaan." Auttaminen tarkoittaa tässä tapauksessa, että olen läsnä. Jos hän ei ole heti valmis aloittamaan riisuutumista, lähden huoneesta ja teen jotain muuta, katson esim. koululaisten vaatteet seuraavaksi päiväksi. Joskus tämä toimii. 

Mieleen tulee munakellometodi. Eliakselle voisi laittaa 5 minuuttia aikaa ja kellon soidessa olisi aika riisua. Voisi toimia muutaman päivän. 

Vaatekaapin ovessa on vielä Arnen ja Alisan nukkumaanmenolista. Eliaskin sen tuntee ja tietää, mitä pitää tehdä ensin, eli ensin iltatoimet. Listassa tulee kohta leikillekin. Jonkin verran se on auttanutkin. Mutta Eliakselta on myös tullut vihaisena: "Tyhmä lista!" Tässä asiaa pohtiessani mieleeni on tullut, että ehkä olisi aika tehdä Eliaksen kanssa oma lista. Vaikka lopputulos olisikin täysin samanlainen, se olisi Eliaksen lista, sellainen, mitä hän on ollut mukana tekemässä ja sanomassa, mikä on järjestys. Tätä täytyykin kokeilla! Ehkä jo seuraavassa perhekokouksessa.

Perhekokous kannattaa

Olen jo muutamaan kertaan kirjoittanut perhekokouksesta.

http://minnakasvattaa.blogspot.de/2012/07/lomamatkalle.html 

http://minnakasvattaa.blogspot.de/2011/05/perhekokous-nukkumaanmeno.html 

Silti en kai ole ollut tarpeeksi vakuuttunut sen hyödyllisyydestä, koska siitä ei ole tullut tapaa. Pari viikkoa sitten mies oli taas pitkästä aikaa reissussa ja ehkä sen vuoksi pinnani kireämmällä ja muutama lähes päivittäin toistuva kina lasten kanssa ärsytti aika tavalla. Päätin, että on aika pitää perhekokous ongelmien ratkai-semiseksi.

Silmäilin aiheesta oppikirjasta ja ilmoitin asiasta lapsille muistaakseni edellisenä päivänä. Suunnittelin kokousta sunnuntai-iltapäivälle. Mies ei siis ollut kotona, pidin kokouksen yksin lasten kanssa. Pidimme kokouksen lounaan jälkeen. 

Nelsen suosittelee kokouksen aluksi "kiitoskierroksen" (compliments). Jokainen osallistuja sanoo kaikista muista jotain positiivista. Se voi tuntua aika teennäiseltä, mutta uskon, että sillä on paikkansa. Ensinnäkin se luo positiivisen ilmapiirin, kuka ei haluaisi kuulla itsestään jotakin hyvää? Olen huomannut, että se tekee itsellekin hyvää miettiä jokaisesta lapsesta erikseen jotakin hyvää, mistä on iloinen jne. Olemme pitäneet kokouksen nyt kaksi kertaa ja tähän mennessä lapset eivät ole halunneet sanoa mitään. Aion olla itse-pintainen ja pitää kiitoskierroksesta kiinni. Ainakin lapset ovat mielellään kuulleet itsestään jotain ja toivon, että he itsekin oppivat huomaamaan toisten hyvät puolet tai pienet palvelukset, joista voisivat kiittää.

Arne on nyt melkein kahdeksan ja tokalla ja Alisa kuusi ja ekalla (Saksassa aloitetaan koulu 6-vuotiaana). Heillakin on koulussa viikoittain luokan kokous. Kyselin ensimmäisellä kerralla, minkälaisia sääntöjä heillä on kokoukseen liittyen. Samanlaista käytöstä me haluamme omankin kokouksemme aikana. Oli kiva huomata, että Arne ja Alisa ovat nyt tarpeeksi vanhoja perhekokousta varten. Aikaisemmin olemme pitäneet kokouk-sia Eliaksen päiväunien aikana. Nyt se ei ole enää mahdollista. Elias ei jaksanut istua pöydän ääressä. Mutta annoin hänen mennä ja tehdä omia juttujaan eikä se häirinnyt meitä muita.

Jääkaapin ovessa olevaan paperiin olin kirjoittanut muutaman kohdan käsiteltäväksi. Selitin, että tästä lähtien jääkaapin ovessa tulee olemaan perhekokouslista, johon jokainen voi kirjoittaa ongelman käsiteltäväksi. Tähän mennessä minä olen ollut ainoa, joka listaa on jotain kirjoittanut. Ensimmäisen kokouksen jälkeen mietin, että mahtaakohan aiheita kertyä, mutta on niitä. Olen huomannut, että se on tehnyt  minulle hyvää saada kirjoittaa toistuvasti ärsyttävä asia ylös. Kun tilanne on päällä, siitä on turha väitellä. Minua on auttanut, kun olen voinut kirjoittaa asian ylös ja sanoa, että tästä puhutaan perhekokouksessa.

Selitin Arnelle ja Alisalle, että kokouksen tavoite ei ole miettiä rangaistuksia tai torua vaan auttaa löytämään ratkaisu ongelmiin. Mitäs sitten oli asialistalla? 

- Arnen takki

Arnella oli houno tapa tiputtaa takkinsa naulakon eteen lattialle eikä laittaa sitä naulaan roikkumaan. Uudestaan ja uudestaan kehotin häntä laittamaan takkinsa naulaan. Kokeilin myös huutaa hänet huoneestaan kaksi kerrosta ylempää laittamaan takkinsa naulaan. Mikään ei auttanut ja se ärsytti minua. Joten sanoin Arnelle, että minä en haluaisi nalkuttaa aina asiasta. Ongelmaan pitäisi keksiä jokin ratkaisu. Sanoin, että olin miettinyt jonkinlaista merkkiä, mikä muistuttaisi takin ripustamisesta eikä minun tarvitsisi siitä sanoa, mutta minulla ei ollut mitään konkreettista ideaa. Arne ja Alisa ehdottivat kylttiä. Vihreä kyltti, kun takki on naulassa ja punainen, kun se ei ole. Hyvä idea! 

Lopuksi askartelimme kyltit. Hain vihreää ja punaista paperia ja ne liimattiin pahvin molemmille puolille. Vihreälle puolelle Arne kirjoitti " Takki on naulassa" ja punaiselle puolelle " Takki naulaan". Tein reiät reunaan ja pujotin narun. Laitoimme kyltin roikkumaan sinitarralla oveen naulakon viereen. 

Ensimmäisinä päivinä kyltti oli täysin vihreä. Sitten jouduin käätämään sen punaiselle, kun koulurepusta takki päätyi penkille naulakon sijaan. Sillon huomautin Arnelle, että kyltti on punainen. Hän sanoi myöhemmin, että minun ei tarvitsisi sanoa mitään, käyttää vain kylttiä. Minunkin pitää pitää kiinni sovituista jutuista. Nyt kyltti on vain silloin tällöin punainen, eli takki on ehdottomasti useammin naulassa kuin lattialla!

- Kengät portaikossa

Kenkähyllymme on portaikossa. Lapset jättävät kenkänsä sikin sokin ja olin kyllästynyt siitäkin huomaut-tamaan joka päivä. Sanoin, että joka päivä käytössä olevia kenkiä ei välttämättä tarvitse laittaa hyllylle, mutta ne voisi edes laittaa hyllyn eteen nätisti riviin. Minun ehdotukseni oli, että Arnella ja Alisalla olisi vuoropäivin vuoro laittaa kengät järjestykseen. Siihenkin he halusivat tehdä kyltin. He piirsivät kumpikin omalle puolelleen kengän kuvan ja kirjoittivat nimensä. Kyltin ripustimme oveen kenkähyllyn viereen. Ensimmäisinä päivinä kenkiä järjestettiin ahkerasti. Nyt emme aina tiedä, kenen kenkäpäivä on, mutta kengät ovat joka tapauksessa paremmassa järjestyksessä kuin aikaisemmin, vaikka eivät aivan tiptop.

- Lastenohjelmien katsominen kouluaamuiltoina.

Saksassa lastenohjelmat tulevat jonkin verran myöhemmin kuin Suomessa. Yleensä lapset katsovat niitä18.40-19.25 välisenä aikana. Tämän jälkeen tulee vielä kouluikäisille lapsille tarkoitettu ohjelma, jossa kerrotaan erilaisista teemoista kuten palokunta. On sovittu, että kouluaamuina sitä ei katsota, se tulee liian myöhään. Silti harva se ilta televesion sulkemisesta piti kinata. Selitin, että minulla ei ole mitään kyseitä ohjelmaa vastaan. Viikonloppuisin ja lomalla sen saa katsoa. Hyväksi onneksi juuri sillä tulevalla viikolla oli torstai ja perjantai koulusta vapaata. Sain kertoa, minä kaikkina iltoina he saisivat katsoa ohjelman. Mihinkään muuhun ei tuntunut olevan tarvetta. Jo samana iltana Arne laittoi heti sovittujen lastenohjelmien loputtua telkkarin pois päältä. Tähän mennessäkään asia ei ole ollut enää ongelma. Uskon, että moneen asiaan auttaakin jo vain se, että siitä voidaan puhua neutraalissa tilanteessa perhekokouksessa.

- Iltaruokailu ja lastenohjelmat

Yleensä syömme iltaruokaa 18.30 tai vähän sen jälkeen. Varsinkin Arnella on kova kiire syödä ruokansa ja päästä katsomaan lastenohjelmia. Pitkään on ollut sopimus, että lapset voivat nousta pöydästä, kun ovat kaikki syöneet ruokansa. Tästä huolimatta Arne on heti syötyään kysymässä, saako hän nousta pöydästä. Yritin selittää, että iltaruoka voi olla ainoa ruoka, jolloin istumme kaikki samanaikaisesti pöydässä ja haluamme viettää aikaa yhdessä, kyse ei ole pelkästään syömisestä. Lupasin, että ainakin klo 19 alkavan ohjelman he näkisivät. Laittaisin paussin päälle, jos tarpeen. Ei olisi mitään kiirettä tv:n ääreen.

Tähän ongelmaan keskustelu ja lupaus lastenohjelman nauhoittamisesta auttoi vain rajallisesti. Kun Arne taas yksi ilta monta kertaa parin minuutin välein kysyi, saako hän nousta pöydästä, laitoin ongelman uudestaan perhekokouksen asialistalle. Eivät ongelmat useinkaan kerrasta häviä tai ratkea, mutta muutamakin päivä rauhaa voi olla voitto.

Kokemusta vai rangaistusta rikkaampi?

Arne halusi leikkiä koulukaverinsa kanssa yhtenä maanantai-iltapäivänä ja soitti kaverilleen. Pojan äidiltä hän sai kuitenkin kuulla, että kaveri oli kotiarestissa eli ei leikkitreffejä. Parin päivän päästä kuulin äidiltä, mitä oli tapahtunut. Sunnuntaina perheellä oli ollut vieraita ja lapset olivat leikkineet sokkosta. Jotenkin siinä oli menty niin lujaa, että Arne kaverin 5-vuotias pikkuveli oli lyönyt päänsä ovenpieleen ja saanut niin ison haavan, että sitä oli pitänyt lähteä päivystykseen tikkauttamaan. Ymmärtääkseni kukaan ei ollut halunnut tahallaan toista vahingoittaa. Äiti oli kuitenkin määrännyt kaikille kolmelle vanhimmalle lapselleen rangaistukseksi pari päivää kotiarestia.
Olimme Suomessa lomalla ja lapset leikkivät isovanhempien luona. Vierashuoneessa oli sängyn vieressä lattialla patja ja seillä he leikkivät merirosvoja. Arne oli vetänyt Eliasta kädestä patjalta ylös sängylle. Elias tuli sitten oikeaa kättään pidellen ja valittaen. Kun kuulin, mitä oli tapahtunut, uskoin tietäväni, että värttinäluun pää oli sijoiltaan, mikä on tyypillinen Eliaksen ikäisten vamma. Olin halunnut tutustua entisen työpaikkani uusiin tiloihin ja nyt sitten jouduin lähtemään Eliaksen kanssa päivystykseen. Siinä tilanteessa ei tullut mieleenkään syyttää Arnea tapahtuneesta ja torua häntä, saati sitten rangaista. Kaikki tapahtuneesta aiheutuva häslinki oli tarpeeksi seurausta, annoin Arnen rauhassa itse oppia kokemastaan.
Miksi meillä on se ajatus, että lapsen oppimista pitäisi tehostaa rangaistuksella?

Se nuorimmainen

Joku aika sitten havahduin huomaamaan, kuinka pienenä pidin ja kohtelin nuorimmaistani. Satuin katsomaan kuvia Arnesta saman ikäisenä ja hän tuntui paljon vanhemmalta kuin Elias saman ikäisenä. Elias tulee aina olemaan kuopuksemme ja sillä on vaikutuksensa, mutta jos jatkan samaa rataa, teen hänelle karhunpalveluksen.

Elias on oppinut pelaamaan hyvin "vauvakortin". Hyvin äkkiä saattaa tulla "en minä osaa, mama, auta mua", varsinkin jos äiti on lähellä. Jos hän kaatuu ja saa kipeää, hän saattaa jäädä maahan makaamaan ja itkemään ja odottamaan, että äiti tulee auttamaan pystyyn, vaikka kyse ei olisikaan mistään isosta haaverista. Olen tottunut auttamaan päiväkotiin mennessä sisätossut jalkaan. Yksi aamu hän alkoi jo riisua itse pihakenkiä, kunnes huomasikin, että äitihän voi auttaa ja sanoi: " En mä osaa (vaikka hyvin osaakin), mama, auta mua."

Jane Nelsen kertoo kirjassaan sisarusjärjestyksen vaikutuksista meihin. Vaikka jokainen lapsi onkin ainutlaatuinen, esim. kuopuksilla on samanlaisia piirteitä ja käsityksiä elämästä, joiden tunteminen voi auttaa ymmärtämään lasta paremmin ja korjaamaan hänen vääriä huomioitaan elämästä. Nuorimmainen, jota lellitään tai pidetään pienenä ja kyvyttömänä, voi saada väärän kuvan, että hän on tärkeä ja rakastettu vain silloin, kun häntä huomioidaan, autetaan ja palvellaan. Heistä voi kasvaa taitavia manipuloijia.

Elias on ollut jo pitkään päiväsaikaan kuiva. Hän on halunnut istua alusta asti pytyllä eikä potalla, joten olen auttanut häntä nousemaan pytylle. Hän on huutanut, että pitää mennä vessaan, ja minä olen syöksynyt mukana auttamaan ja samalla auttanut käytännössä kaikessa. Kun samana päivänä sattui tulemaan kaksi vahinkoa, kysyin päiväkodissa, käykö Elias siellä omatoimisesti vessassa. Kyllä hän käy. Aha! Päiväkodin pytyt ovat matalammat, mutta korokkeen kanssa Elias selviää kyllä kotonakin itse pytylle. Päätin, että Elias saa alkaa käydä omatoimisesti pissalla. Katsoin, että varsinkin alkuun hänellä oli sellaisia housuja jalassa, että ne on helppo laskea ja nostaa ylös. Sitten kerroin hänelle, että uskon, että hän osaa jo itse käydä vessassa. Joitakin kertoja tuli protestia, mutta en enää liikkunut paikaltani tai toimistani. Päälle tietysti kehua, kun asia tuli omatoimisesti hoidettua.

Toinen alue, missä omatoimisuutta on harjoiteltu, on pukeminen ja riisuminen. Kun yöksi vielä puettiin vaippa, Elias saattoi iltatoimien alkaessa heittäytyä huoneensa lattialla olevalle patjalle selälleen tarkoittaen: "Äiti, minä olen vauva. Riisu ja pue minut!" Yli 3-vuotias vauva! Viime viikkoina yöksikään ei enää ole tarvittu vaippaa, joten riisumisen ja pyjaman pukemisen Elias on voinut hoitaa aivan ilman äitiä. Aamuisin hän saattaa haluta minut mukaan, mutta yritän pidättäytyä auttamasta. Kuinka helposti siinä sivussa nopeasti tulee tehtyä asioita lapsen puolesta! Siinä riistää oppimisen mahdollisuuden, itsensä osaavaksi kokemisen, itsetunnon kasvamisen. Koitetaan suoda sitä niille kuopuksillekin!

Kuin kissa ja koira

Ärsyttääkö lasten riitely? Muutama päivä sitten kuulin aiheesta positiivisen kommentin ja ajattelin laittaa sen jakoon, auttoi ainakin minua. Äitien aamupalatapaamisessa päiväkodilla kasvatusteeman äärellä vetäjänä oli samainen lastentarhanopettaja, terapeutti ja sijaisäiti, jolta aikoinaan olen positiivisesta kasvatuksesta oppinut. Kun joku tuskasteli lasten riitelyä, hän sanoi, että oikeastaan saa olla iloinen, että lapset riitelevät keskenään. Se tarkoittaa sitä, että heillä on turvallinen ympäristö, jossa he uskaltavat sen tehdä. Hän kertoi sijaislapsestaan, pojasta, joka tuli heille 6-vuotiaana. Kokonaisen vuoden ajan poika teki kaiken niin kuin piti eikä laittanut missään vastahankaan. Kunnes sitten eräänä päivänä hän kieltäytyi korjaamasta vuorollaan pöytää. Äiti siihen: "Onneksi olkoon! Olet vihdoinkin kotiutunut! Mutta saat silti korjata pöydän." Ja lapset oppivat paljon riidellessään.
Positiivisen kasvatuksen idea on, että lasten riitelystä ja kinastelusta tulisi pysyä mahdollisimman paljon poissa. Usein iso syy lasten riitelyyn on huomionhaku aikuiselta. Vanhempi halutaan erotuomariksi. Jos vanhempi ei lähde juttuun mukaan, motivaatio koko riitelystä ehkä poistuu tai lapset selvittävät asian hyvin keskenään. Sanon lapsilleni, että he saavat selvittää riitansa keskenään. Vaikka itkuakin kuuluisi, odotan, että luokseni tullaan, enkä mene sekaantumaan asiaan. Useimmiten tilanne menee hetkessä ohi. Kun sitten lapsi tulee luokseni, koska sisarus on tehnyt hänelle kipeää, huomioin tulijan myötätuntoisesti. Otan sen todesta, että häneen sattuu. Mutta en kysy tai puutu siihen, kuka on esim. lyönyt ja syytä häntä. En voi tietää tarkalleen, mitä on tapahtunut. Varsinkin nuorimmaisen 3v kohdalla tämä riittää. Hän saa tarvitsemansa huomion ja lohdutuksen äidiltä ja palaa leikkeihin sisarustensa kanssa.
Pari päivää sitten näin, kuinka lapset oivallisesti itse osaavat ratkaista riitansa. Arne ja Alisa jotenkin pomppivat ruokapöydän äärellä niin, että tyhjä muovinen vesikannu lensi lattialle. Kuulin vain kommentin: "Onneksi se oli tyhjä!", mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään nostaakseen kannun takaisin pöydälle. Sanoin keittiöstä. "Hei, nostakaas kannu takaisin pöydälle." Alkoi kinastelu siitä, kenen syy putoaminen oli ollut ja kuka kannun nostaisi. En sanonut mitään, mutta viestini oli: minulle on ihan sama, kuka kannun nostaa, en puutu asiaan, mutta jonkun sen kuuluu tehdä. Hetkessä Alisa sanoi: "Toinen nostaa kannun, toinen kannen!"  Oivallisesti ratkaistu! Sanoinkin sen lapsille. Hekin olivat silminnähden tyytyväisiä. Kina ratkesi ja kannu ja kansi nousivat hymyssä suin takaisin pöydälle.

Kertaus on opintojen äiti

Päiväkoti ja sen tukiyhdistys tarjosivat kaksi kasvatusaiheista alustusta. Pitäjä oli sama lastentarhanopettaja, terapeutti ja sijaisäiti, jonka kurssilla aikoinaan olen positiiviseen kasvatukseen tutustunut. Käytin heti tilaisuutta hyväksi taas vähän pohtia kasvatusteemoja. Meitä oli seitsemän äitiä aamupalan lomassa keskustelemassa vetäjän johdolla. Ja aihe oli perusasioita: kunnioitus. Itsekin olin sitä yhtenä listasta toivonut, koska se on niin perustavanlaatuinen.

Yksi keino vastata kysymykseen, mitä kunnioitus on, on miettiä sen vastakohtia: ei huomioi, nolata, kohdella alentavasti, olla epäkohtelias. Nämä tulivat tässä ensimmäisenä suomeksi mieleen. Itseäni on ehkä parhaiten auttanut se ajatus, että lasta kunnioittava käytös on ihan samaa kuin aikuistakin kohtaan. Miltä minusta tuntuisi? Miltä minusta tuntuisi, jos minua koko ajan käskytettäisiin?

Vetäjämme oli jo noin vuosi sitten puhumassa päiväkodin illassa aiheesta "Kasvatus lasta kunnioittaen ja arvostaen". Yksi äideistä oli ollut tuolloinkin mukana ja kertoi, että vaikka häneltä tulisikin oikeat sanat, saattaa äänensävy silti paljastaa takaa "hammasten kiristelyn". Miten lapsen kunnioituksesta tulisi myös sisäinen asenne ja tunne? Kommunikaatiostamme vain noin 7 prosenttia on sanoja. Mitä nuorenpi lapsi on, sitä vieläkin pienemmäksi tämä osuus jää. Noin 35 prosenttia on mimiikkaa ja kehon kieltä. Yli puolet kommunikaatiostamme välittyy asenteemme ja tunnetilamme kautta. Ja lapset ovat mestareita sen aisti-misessa.

Jokainen lapsi ja aikuinen yhtälailla haluaa kokea olevansa arvokas ja tärkeä. Hän haluaa kokea olevansa arvokas riippumatta siitä, mitä hän pystyy suorittamaan. Lapsi haluaa olla samalla tasolla aikuisen kanssa, yhteenkuuluvuuden tasolla. Kun kohtelen lasta alentavasti esim. nalkuttamalla, hän ei enää koe olevansa samalla tasolla, vaan aikuista alenpana, eikä se tunnu hyvältä. Lapsi haluaa takaisin samalle tasolle, usein negetiivisin keinoin. Tästä seuraa pomppulautaefekti. Lapsi onkin vanhenpaa ylenpänä, minkä seurauksena vanhenpi haluaa takaisin ylös ja ylemmäs. Tuloksena on herkästi valtataistelu. Vetäjämme sanoi, että me vanhemmat olemme varmoja häviäjiä. Lapsilla on uskomaton kestävyys, koska yhteenkuuluvuus on heille elintärkeä. Meidän vanhenpien on noustava alas ja lopetettava valtataistelu.