Kesän reissut on tehty ja nyt pääsee taas omalle koneelle. Mitään järisyttäviä ahaa-elämyksiä ei matkanvarrella ole sattunut, mutta olen pohdiskellut, mitä olen Positiivisen kasvatuksen parissa oppinut. Yksi tärkeimmistä on ehkä se, että mietin kasvatukseni tavoitteita, enkä vain toimi päämäärättömästi. Me kaikki haluamme lapsillemme kaikenlaista hyvää, mutta monikaan ei todennäköisesti mieti tarkemmin miten siihen päästään. En minä ainakaan miettinyt.
Haluan, että lapseni saavat hyvän itsetunnon, kokevat pystyvänsä ja osaavansa, kokevat olevansa hyväksyttyjä sellaisina kuin ovat, osaavat tehdä päätöksiä. Siinä tavoitetta, mutta miten siihen päästä? Minä olen oppinut pitämään suuni kiinni. Kun tytär haluaakin yhdistää tuon paidan tähän hameeseen, kunnioitan hänen mielipidettään ja päätöstään, vaikka itse olisinkin ehkä valinnut värit toisin. Vaateasioissa alkaa kahden vanhimman kohdalla tulla omaa mielipidettä ja tuen sitä, sään sallimissa rajoissa. Tärkeämpää kuin ulkopuolisten mielipide lasteni pukeutumisesta, on se että lapseni kasvavat itsenäisyydessä. Tai kun lapset piirtävät ja värittävät, he saavat tehdä sen niin kuin haluavat. Tuo on monelle varmasti luonnollinen asia, mutta varsinkin vanhemmalta sukupolvelta olen kuullut kommenttia, tee niin tai näin, näin on "oikein". Lapset ovat uskomattoman luovia ja idearikkaita. Koitan antaa palautetta, "hyvä idea, eipä tullut itselle mieleen". Minun tapani tehdä ei ole ainoa oikea. Kun pysähtyy kuuntelemaan, lapsilta löytyy monta hyvää ideaa. Tai "mutta minä haluan näin!" ei välttämättä olekaan uhka ja uhmaa, vaan lapsen vahva mielipide, jota voin ja haluan kunnioittaa.
Keine Kommentare:
Kommentar veröffentlichen