Rutiini määrää

Pääsin yksin kasvimaalle aurinkoon vadelmia leikkaamaan ja silloin tuli pohdittua taas kasvatusjuttujakin. Miksi rutiini ja päivärytmi ovat niin tärkeitä lasten kanssa? Haaveilin kesälomapäivästä ilman lapsia ja mietin, että ensin en varmasti osaisi edes rentoutua, kun olen niin tottunut, että tietyt asiat täytyy tapahtua tiettyyn aikaan. Rutiinista voisi varmasti sanoa paljonkin hyvää, se antaa lapselle turvallisuudentunnetta jne. Mutta mietin vähän toista näkökulmaa. Rutiini auttaa välttämään valtataisteluja lapsen kanssa. Rutiini määrää, en minä. Jane Nelsen puhuu erityisesti rutiinin hyödyllisyydestä ilta- ja aamukaaoksen välttämisessä. Uskon, että iltarutiinit ovat auttaneet suurelta osalta siihen, että meillä ei suuremmin käydä kamppailua nukkumaanmenosta tai nukkumaanmennessä. Lapset tietävät, että iltaruuan ja lastenohjelmien jälkeen on aika mennä nukkumaan. Nelsen antaa vinkiksi tehdä lapsen kanssa yhdessä listan iltatoimista piirrosten tai vaikka valokuvien kanssa. Sitten lasta ei tarvitse komentaa tekemään sitä ja tätä, vaan voi sanoa esim: Katsopa, mitä on seuraavana listallasi, mitäs sinun on sitten tehtävä? Esikoisen kanssa valokuvasin hänen iltatoimensa, kun hän oli noin 2,5-vuotias, mutta ei kuvasarjaa kovin paljon tullut käytettyä. Yhden Nelsenin vinkin olen kyllä omaksunut. Aamuhässäkän välttämiseksi vaatteet katsotaan valmiiksi edellisenä iltana. Lapset ovat vielä siinä iässä, että saan useimmiten valita vaatteet itse, mutta toiveet otetaan kyllä huomioon. Kaksi vanhinta voivat sitten itse pukeutua, kun itse olen aamutoimillani tai nuorinta pukemassa. Uskon, että he ovat omaksuneet tavan niin, muistuttavatkin joskus minua, että vähän vanhempana myös itse katsovat vaatteensa valmiiksi.

Pukeutuminen tuo mieleen toisen teeman: lapsen auttaminen. Rudolf Dreikurs, jonka psykologiaan Nelsen paljon oppinsa perustaa, on sanonut jotenkin niin, että kun lapsi jotakin on oppinut, ei sitä enää pitäisi tehdä hänen puolestaan. 5- ja 3-vuotiaani selviytyvät pukeutumisesta jo täysin omatoimisesti. Yritän rohkaista heitä omatoimisuuteen, mutta myös autan heitä. En halua tehdä siitä taistelua. Tärkeää on, millä asenteella auttaa. Onko viesti, minä haluan auttaa, vai minä teen tämän, koska sinä et osaa, minä osaan paremmin. Jälkimmäinen ei rohkaise lasta yrittämään. Siinä mielessä olen kyllä samaa mieltä siitä, että lapsen puolesta ei liikaa pitäisi tehdä asioita, vaan sallia hänelle onnistumisen kokemuksia, minä osasin, minä selvisin tästä. Mikä tuntuu sen paremmalta!
Olen huomannut, että sen kuuluisan lauseen takana lapsi osaa, "jos haluaa" voi olla muutakin kuin vain uhmaa. Viimeisen reilun kahden kuukauden aikana, kun mieheni on ollut poissa työssä, olen huomannut, miten lasteni sanoisinko emotionaalinen energia on vähentynyt. Alkuun he pukeutuivat itse reippaasti. Viime viikkoina he ovat halunneet usein apua. Papan poissaolo on painanut heitä,  ja puhtia itse yrittämiseen on vain ollut vähemmän. Jos silloin komennan heitä tekemään itse, pahennan vain asiaa.