Kokemusta vai rangaistusta rikkaampi?

Arne halusi leikkiä koulukaverinsa kanssa yhtenä maanantai-iltapäivänä ja soitti kaverilleen. Pojan äidiltä hän sai kuitenkin kuulla, että kaveri oli kotiarestissa eli ei leikkitreffejä. Parin päivän päästä kuulin äidiltä, mitä oli tapahtunut. Sunnuntaina perheellä oli ollut vieraita ja lapset olivat leikkineet sokkosta. Jotenkin siinä oli menty niin lujaa, että Arne kaverin 5-vuotias pikkuveli oli lyönyt päänsä ovenpieleen ja saanut niin ison haavan, että sitä oli pitänyt lähteä päivystykseen tikkauttamaan. Ymmärtääkseni kukaan ei ollut halunnut tahallaan toista vahingoittaa. Äiti oli kuitenkin määrännyt kaikille kolmelle vanhimmalle lapselleen rangaistukseksi pari päivää kotiarestia.
Olimme Suomessa lomalla ja lapset leikkivät isovanhempien luona. Vierashuoneessa oli sängyn vieressä lattialla patja ja seillä he leikkivät merirosvoja. Arne oli vetänyt Eliasta kädestä patjalta ylös sängylle. Elias tuli sitten oikeaa kättään pidellen ja valittaen. Kun kuulin, mitä oli tapahtunut, uskoin tietäväni, että värttinäluun pää oli sijoiltaan, mikä on tyypillinen Eliaksen ikäisten vamma. Olin halunnut tutustua entisen työpaikkani uusiin tiloihin ja nyt sitten jouduin lähtemään Eliaksen kanssa päivystykseen. Siinä tilanteessa ei tullut mieleenkään syyttää Arnea tapahtuneesta ja torua häntä, saati sitten rangaista. Kaikki tapahtuneesta aiheutuva häslinki oli tarpeeksi seurausta, annoin Arnen rauhassa itse oppia kokemastaan.
Miksi meillä on se ajatus, että lapsen oppimista pitäisi tehostaa rangaistuksella?

Positiivinen kasvatus kannattaa!

Viime aikoina olen erityisesti iloinnut lapsistani ja äitiydestäni. Olen ennen kaikkea iloinnut siitä, että meillä menee niin hyvin. Paremminkin se tarkoittaa, että minulla äitinä menee hyvin. Vaikka mieheni on ollut paljon syksyn aikana poissa, en muista koska viimeksi esikoiseni olisi sanonut minulle. "Miksi äiti sä oot niin vihainen?" (ks. postaus "Salainen sanaton merkki" http://minnakasvattaa.blogspot.com/2011_06_01_archive.html) Eikä minulla ole ollut tunnetta, että miehen reissuun lähtiessä minä muutun hirviöksi. Jos miehen reissutyön alkaessa kolme ja puoli vuotta sitten olin iloinen, jos silloin tällöin oli päivä, jonka olin selvinnyt malttini pahasti menettämättä, nyt pahoja purkauksia tulee enää harvoin. Tällä en tarkoita, että olisin jokin äiti täydellisyys. Kyllä minä päivittäin korotan ääneni lasten kanssa, aivan liikaa, jos kuuntelen, miten lapseni käyttävät ääntään. Mistä muualta he sen oppisivat kuin äidiltään? Mutta siinä on ero, mikä on äänensävy. Onko se nalkuttava, turhautunut, alentava, piikittelevä vai tiukka ja päättäväinen, mutta kuitenkin ystävällinen?
Kasvatuskurssilla, jolla tutustuin positiiviseen kasvatukseen, minuun teki vaikutuksen vetäjän kommentti siitä, että heillä on mukava, onnellinen perhe. Hänestä loisti se. Mietin silloin kahden pienen lapseni kanssa, voinko minä sanoa samalla tavalla samaa. Nyt tiedän, mitä hän tarkoitti. Vaikka onnellisia olimme silloinkin, nyt voin sanoa olevani onnellinen ja tyytyväinen myös kasvattajana. Nyt minulla on eväät, miten voin kasvattaa lapsistani kyvykkäitä, hyvän itsetunnon omaavia, toiset huomioivia aikuisia.
Olemme "positiivisessa noidankehässä".  Kun minä kohtelen lapsiani kunnioituksella, saan sitä myös takaisin. Meillä ei ole käytössä mitään rangaistusmenetelmää. Joskus jokin looginen seuraus saattaa mennä rangaistuksen puolelle, mutta meillä ei ole mitään systemaattista rangaistusta, kuten jäähypenkki, käytössä. Enkä koe siihen olevan mitään tarvetta. Jos vastaansanomista ja "taistelutilanteita" tulee, en lähde siihen mukaan. Tilanteet ratkaistaan neuvottelemalla. Paljon annan periksikin. Moni asia ei ole riidan arvoinen.
Aiheesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta jotta ilta ei niin venyisi, niin jääköön tähän. Olkoon tämä rohkaisuna siihen, että muutos on mahdollinen. Minä olen siitä elävä esimerkki. Minä olen muuttunut!