Kokemusta vai rangaistusta rikkaampi?

Arne halusi leikkiä koulukaverinsa kanssa yhtenä maanantai-iltapäivänä ja soitti kaverilleen. Pojan äidiltä hän sai kuitenkin kuulla, että kaveri oli kotiarestissa eli ei leikkitreffejä. Parin päivän päästä kuulin äidiltä, mitä oli tapahtunut. Sunnuntaina perheellä oli ollut vieraita ja lapset olivat leikkineet sokkosta. Jotenkin siinä oli menty niin lujaa, että Arne kaverin 5-vuotias pikkuveli oli lyönyt päänsä ovenpieleen ja saanut niin ison haavan, että sitä oli pitänyt lähteä päivystykseen tikkauttamaan. Ymmärtääkseni kukaan ei ollut halunnut tahallaan toista vahingoittaa. Äiti oli kuitenkin määrännyt kaikille kolmelle vanhimmalle lapselleen rangaistukseksi pari päivää kotiarestia.
Olimme Suomessa lomalla ja lapset leikkivät isovanhempien luona. Vierashuoneessa oli sängyn vieressä lattialla patja ja seillä he leikkivät merirosvoja. Arne oli vetänyt Eliasta kädestä patjalta ylös sängylle. Elias tuli sitten oikeaa kättään pidellen ja valittaen. Kun kuulin, mitä oli tapahtunut, uskoin tietäväni, että värttinäluun pää oli sijoiltaan, mikä on tyypillinen Eliaksen ikäisten vamma. Olin halunnut tutustua entisen työpaikkani uusiin tiloihin ja nyt sitten jouduin lähtemään Eliaksen kanssa päivystykseen. Siinä tilanteessa ei tullut mieleenkään syyttää Arnea tapahtuneesta ja torua häntä, saati sitten rangaista. Kaikki tapahtuneesta aiheutuva häslinki oli tarpeeksi seurausta, annoin Arnen rauhassa itse oppia kokemastaan.
Miksi meillä on se ajatus, että lapsen oppimista pitäisi tehostaa rangaistuksella?

"Minä se olin!"

Saksassa on viime aikoina keskustelun aiheena ollut rehellisyys ja virheidensä takana seisominen, kun maan presidentti joutui eroamaan lahjusepäilyjen vuoksi. Focus-nimisessä aikakauslehdessä oli juttua aiheesta ja psykologi Anna Freyn artikkeli, miten lapsia voi kasvattaa ottamaan vastuun virheistään. Artikkelista ja aiheesta yleensä muutama ajatus. "Virheet ovat oppimista varten" on yksi iso teema, josta olen oppinut positiivisen kasvatuksen parissa. Miten reagoin, kun lapsi tekee virheen? Kun nuhtelen ja rankaisen, lapsi oppii seuraavalla kerralla peittelemään tekonsa. Sen sijaan minun tulisi rauhallisesti ilmaista mielipiteeni asiasta. Ja tarjota lapselle mahdollisuus hyvittää tekonsa. Tyypillinen esimerkki on rikkoutunut astia. Iän mukaan voi lapsi auttaa korjaamaan sirpaleet pois tai ostaa taskurahoistaan uuden astian tilalle. Kasvatuskurssilta on jäänyt mieleen esimerkki, että pienellekin lapselle voi antaa mahdollisuuden korvata rikkoutunut lempikuppi, kun hän saa sanoa, mikä voisi olla uusi lempikuppi.
Joku aika sitten pyysin lapsia auttamaan pöydän kattamisessa. Kun Alisa otti lautasia kaapista, tippui vahingossa myös yksi muki. Ei mikä tahansa mainosmuki, vaan yksi kuuden sarjasta. Minua harmitti, mutta päätin pitää suuni kokonaan kiinni, en kuitenkaan osaisi sanoa asiasta oikein. Uskon, että sanomattakin Alisa tiesi olla seuraavalla kerralla varovaisenpi. Ja vaikka en tapahtunutta suoraan kommentoinutkaan, ärsyyntymiseni tuli kuitenkin esiin, kun komensin lapsia pois sirpaleiden läheltä.
Entä sitten kun kiukku nousee sekunneissa nollasta sataan ja rauhallisena pysyminen tuntuu lähes mahdottomalta? Parasta olisi jättää tilanne hetkeksi ja mennä muualle rauhoittumaan. Mutta jos kuitenkin räjähtää lapsen edessä, on vanhemmalla hyvä tilaisuus näyttää itse seisovansa virheidensä takana ja pyytää myöhemmin käytöstään lapselta anteeksi.
Sen sijaan, että keskittyy virheeseen, tulisi lasta rohkaista siitä, mitä hän tekee oikein. Hän esimerkiksi kertoo, että on tehnyt jotakin luvatonta. Arne oli ollut iltapäivälläkin päiväkodissa ja unohtanut syödä eväänsä. Vähän ennen iltaruokaa hänelle tuli nälkä. Annoin hänelle luvan syödä yhden keksin. Hän meni yksin sisään muiden jäädessä vielä ulos. Kun sitten tulin sisään, hän kertoi, että oli syönyt viisi keksiä. Kaksi olisi vielä ollut ok, täytekeksi, josta oli ollut puhe ja toisenlainen, jota oli ollut yksi pöydällä. Sanoin kyllä, että se oli hyvä, kun hän kertoi, mutta ne sanat taisivat hukkua nuhtelusaarnan alle. Jälkikäteen pyysin anteeksi ylireagointiani. Mietin, miten olisin voinut toimia toisin? En keksinyt mitään hyvää loogista seuraustakaan. Olisi varmastikin täysin riittänyt ilmaista rauhallisesti tyytymättömyyteni. Arne tiesi jo itsekin toimineesa väärin. Yhdessä olisimme voineet miettiä, mitä hän seuraavalla kerralla voisi tehdä toisin. Hän voisi esimerkiksi tulla sanomaan, että hänellä on nälkä ja saada leipää tai hedelmää keksien sijaan.
Kotona lasten tulisi saada tehdä virheitä ja saada uusi mahdollisuus pyytäessään anteeksi. Yhteiskunnassa esimerkiksi politiikan ja urheilun parista lapsetkin oppivat, että virheen tehtyä peli on menetetty, ainoa mahdollisuus on paikkansa jättäminen ja eropyyntö.
Entä sitten kun lapsi ottaa vapaaehtoisesti syntipukin osan? Anna Frey sanoo, että jos tämä toistuu kuukausien ajan, on syytä hakea ammattiapua. Lapsi saattaa olla epätoivoinen ja kokea itsensä täysin arvottomaksi, vailla hyväksyntää.

Mitäs minä sanoin

Jane Nelsen osoittaa monia pieniä asioita, joita teemme lasten kanssa, mutta kun vähän pysähtyy ajattelemaan, niissä ei ole paljonkaan järkeä. Moni kuuluu kategoriaan "näin en toimisi aikuisen kanssa, miksi sitten lapsen kanssa". Jostakin kumman syystä ajattelemme (ainakin itsestäni tunnistan), että lapset olisivat jotenkin erilaisia, että heillä olisi erilaiset tunteet kuin aikuisilla. Yksi tällainen asia on kommentti "mitäs minä sanoin". Kukas tuon mielellään kuulee, kun itsekin jo tietää, että toisin olisi ollut parenpi.  Tällä viikolla alkoi taas päiväkoti kesäloman jälkeen. Vaikka Arne ja Alisa olivat molemmat innolla menossa jälleen päiväkotiin, Alisalla tuli itku ensimmäisenä aamuna päiväkotiin jäädessä. Mukavaa oli silti ollut. Kuitenkin hän seuraava aamuna ilmoitti päättäväisesti, että hän ei halua mennä päiväkotiin. (Päiväkoti tarkoittaa meidän lasten kohdalla aamupäiviä n. klo 8.30-12.30) Koska pakottavaa tarvetta päivähoidolle ei kohdallamme ole, annoimme Alisan jäädä kotiin. Kerroimme mieheni kanssa kuitenkin, että aiomme mennä pellolle perunannostoa aloittamaan. Siellä tulee varmasti olemaan kuuma ja päiväkodissa olisi todennäköisesti mukavanpaa. Alisa pysyi päätöksessään ja oli innolla lähdössä kasvimaalle. Mieheni kanssa epäilimme kuitenkin hänen kestävyyttään ja varauduimme marinaan. Mietin, että nyt täytyy muistaa jättää "mitäs minä sanoin" -kommentit, kun kasvimaalla ei olekaan mukavaa. Antaa hänen itse kokea päätöksensä seuraukset. No, yllätyksekseni Alisa jaksoi ja viihtyi kasvimaalla hyvin. Työssä ei mennytkään kovin kauan ja aurinkokin pysyi pilvien takana. Aamupäivä keskimmäiselle tuntui tekevän muutenkin hyvää, kun isoveli oli päiväkodissa ja pikkuveli nukkui osan ajasta, ja heitä ei ollut huomiota jakamassa. Tänään perjantaina hän menikin reippaasti päiväkotiin ilman isoveljeäkin.
On iso kiusaus sanoa " mitäs minä sanoin". Aivan kuin lapsi tarvitsisi meitä opettamaan, että tässä kohtaa valinta on ollut väärä. Sen sijaan että lapsi oppisi valintansa seurauksista, sapotoimme todennäköisesti oppimiskokemuksen ärsyttävällä kommentillamme. Myötätuntoa toki saa näyttää ja apua antaa tilanteen mukaan, ei lasta saa ja tarvitse yksin jättää. Uteliailla kysymyksillä voi ehkä saada selville, mitä lapsen päässä liikkuu, mitä hän tapauksesta oppii ja auttaa häntä huomaamaan syyn ja seurauksen ja mitä tapahtuneesta voi oppia.

Kiinni rysän päältä

Arne ja Alisa leikkivät pihassamme naapurin tytön kanssa. Parin päivän päästä hain kellarista sipuleita ja huomasin puuvarastossa sangon täynnä vettä ja nypittyjä pihakukkia. Leikkipäivänä olin vähän mielessäni ihmetellyt maassa olevia kukkien terälehtiä, mutta unohtanut sitten asian. Eliaskin kukkia joskus parvekkeelta heittelee. Nyt oli asialle selitys. Alisa ja Arne olivat päiväkodissa aamupäivän, joten minulla oli aikaa miettiä, kuinka käsittelisin asian "oikeaoppisesti".
Nelsen sanoo, että on reilua ja lasta kunnioittavaa sanoa suoraan, kun huomaa jonkin rikkomuksen eikä yrittää saada lasta asiasta kiinni. Mietin, miten tapahtuneesta voitaisiin oppia. Myöhemmin samana päivänä kutsuin sitten Arnen ja Alisan luokseni ja kerroin, että sipuleita hakiessani olin huomannut sangon ja kukat. Pyysin heitä kertomaan, mitä oli tapahtunut. Kasvoilta loisti syyllinen ilme. Heidän mukaansa idea oli ollut naapurin tytön, mikä tietenkään ei ole koko totuus asiasta. Uskoin heidän hyvin tietävän, että kukkien repiminen on huono idea. Seuraavalla kerralla, jos heillä on vaikeutta vastustaa tällaisia ideoita, he voivat kutsua minua apuun.
Suoraan sanominen tuntuu paremmalta, sain sen itse kokea joku aika sitten. Yksi päivä mies kyseli, olinko ajanut naapurikylän suuntaan hänen syntymäpäivänään. Ihmettelin, että mistä on oikein kyse. Muistin sitten, että olin käynyt silmälasiliikkeessä. Sitten mieheni kertoi, että olin saanut ylinopeussakon. Ärsytti, sakkokin tietysti. Olisin toivonut, että mieheni olisi suoraan sanonut, että olemme saaneet ylinopeussakon. "Muistatko sinä tuolloin ajaneesi, minä en?"
Kun esim. löytää jonkin rikkoutuneen esineen, voi reilusti sanoa sen lapsille ja kysyä haluaako, joku kertoa asiasta jotakin. Toivoisin, että tällaisissa tilanteissa voisin välittää lapsilleni, etten halua rangaista syyllistä, vaan toivon, että he oppivat ottamaan vastuun virheistään, ja yhdessä voimme miettiä, miten asian voisi korjata.