Itsehillintää

Jane Nelsenin kohti käyviä totuuksia on monia. Yksi tuli mieleen tänä iltana, kylläkin negatiivisen esimerkin kautta. Tytär itki ja tinttaili jotakin asiaa nukkumaanmennessä ja minä huusin ärsyyntyneenä kurkku suorana: " Nyt olet hiljaa!" Jos vaadin lapseltani hyvää käytöstä ja itsehillintää, on minun ensin pystyttävä siihen itse.

Kiljukaula

Elias on viime päivinä alkanut kiljua korvia vihlovasti kättänsä ojentaen merkiksi siitä, että hän haluaa jotakin esim. pöydässä. Luonnollinen reaktioni on torua kiljumisesta. Mutta sitten ymmärsin, että hänhän vain haluaa kommunikoida, eikä hänellä vielä ole parempaa keinoa asiansa ilmaisemiseen, miksi minun siitä pitäisi rangaista. Paremminkin voisin auttaa häntä löytämään parempia keinoja asiansa ilmaisemiseen, mitä se olisi käytännössä, en vielä tiedä. Mutta ainakin yritän muistaa, että toruminen ja rangaiseminen on tässä turhaa.

Virheistä opitaan

Arne on juuri oppinut ajamaan pyörällä. Elias on juuri oppinut kävelemään. Nämä kaksi yhdessä...
Olimme ulkona nauttimassa ihanasta auringosta sisäpihallamme. Alisa kiikkui, Arne halusi kokeilla pyörällä ajoa, Elias taaperteli ympäriinsä. Arne haki pyöränsä tallista ja yllättävän nopeasti pääsi matkaan kehää ajamaan. Juttelin miehen tädin kanssa, enkä huomannut pitää Eliasta silmällä. Ja samassa Arne törmäsi takaa Eliakseen. Onneksi Elias kaatui vain kontalleen. Kovalla betonipihalla sekin teki kipeää ja huuto tuli. Ja tuli pian säikähdyksestä Arneltakin. Onneksi tajusin nopeasti, että törmäys ei ollut Arnen vika, vaan minun. Minun olisi pitänyt pitää Elias poissa alta. Otin Arnenkin polvelle lohdutettavaksi ja hän rauhoittui nopeasti. Sovimme, että seuraavalla kerralla hän sanoo, kun lähtee ajamaan, että huomaan pitää Elias poissa alta.

We do better, when we feel better

Miten tuon nyt napakasti suomentaisi? Toimimme paremmin, kun olemme hyvällä mielellä. Tai tuulella. Tai kun olo on hyvä.
Uunini on rikki. Teknikko tuli sovitusti sitä tänä aamuna korjaamaan, mutta jonkun erehdyksen vuoksi osia ei löytynytkään autosta. Viikonloppu vielä ilman uunia ja vieraita tulossa. Harmitti ja kiukutti. Ja lapset saivat sen tuntea. Mama olisi tarvinnut kiireesti aikalisää, mutta minkäs teet kolmen lapsen kanssa. No, keskimmäinen pelastautui ystävän luokse leikkimään, nuorinmainenkin nukahti toisille päiväunille ja vanhin rakensi tyytyväisenä. Minä sain rauhassa siivota loppuun ja mielikin rauhoittui. Jopa niin paljon, että esikoinen sai siivouksen lomasta apua rakennuspuuhiinsa.
Tuo Nelsenin lausahdus on yksi lempiohjeitani. Kun olen huonolla tuulella, tiuskin ja huudan lapsille. Jotenkin minun pitäisi päästä eroon huonosta tuulestani. Silloin on oikeus aikalisään. Hetkeksi pois tilanteesta, tehdä jotain sellaista, josta tulee parempi mieli. Usein hetken tauko jo auttaa, vaikkei mitään erityisempää tekisikään. Ja voihan lapsille sanoa, että nyt minua kiukuttaa, ehkä he ymmärtävät antaa tilaa. Ja onneksi minulla on aina mahdollisuus pyytää lapsilta anteeksi huonoa käytöstäni.
Sama pätee myös lapsiin. Kiukutteleva lapsi ei tarvitse rangaistusta, vaan jotakin (tekemistä), mistä hän tulee paremmalle tuulelle. Mutta tästä riittää omaksi postaukseski.

Rutiini määrää

Pääsin yksin kasvimaalle aurinkoon vadelmia leikkaamaan ja silloin tuli pohdittua taas kasvatusjuttujakin. Miksi rutiini ja päivärytmi ovat niin tärkeitä lasten kanssa? Haaveilin kesälomapäivästä ilman lapsia ja mietin, että ensin en varmasti osaisi edes rentoutua, kun olen niin tottunut, että tietyt asiat täytyy tapahtua tiettyyn aikaan. Rutiinista voisi varmasti sanoa paljonkin hyvää, se antaa lapselle turvallisuudentunnetta jne. Mutta mietin vähän toista näkökulmaa. Rutiini auttaa välttämään valtataisteluja lapsen kanssa. Rutiini määrää, en minä. Jane Nelsen puhuu erityisesti rutiinin hyödyllisyydestä ilta- ja aamukaaoksen välttämisessä. Uskon, että iltarutiinit ovat auttaneet suurelta osalta siihen, että meillä ei suuremmin käydä kamppailua nukkumaanmenosta tai nukkumaanmennessä. Lapset tietävät, että iltaruuan ja lastenohjelmien jälkeen on aika mennä nukkumaan. Nelsen antaa vinkiksi tehdä lapsen kanssa yhdessä listan iltatoimista piirrosten tai vaikka valokuvien kanssa. Sitten lasta ei tarvitse komentaa tekemään sitä ja tätä, vaan voi sanoa esim: Katsopa, mitä on seuraavana listallasi, mitäs sinun on sitten tehtävä? Esikoisen kanssa valokuvasin hänen iltatoimensa, kun hän oli noin 2,5-vuotias, mutta ei kuvasarjaa kovin paljon tullut käytettyä. Yhden Nelsenin vinkin olen kyllä omaksunut. Aamuhässäkän välttämiseksi vaatteet katsotaan valmiiksi edellisenä iltana. Lapset ovat vielä siinä iässä, että saan useimmiten valita vaatteet itse, mutta toiveet otetaan kyllä huomioon. Kaksi vanhinta voivat sitten itse pukeutua, kun itse olen aamutoimillani tai nuorinta pukemassa. Uskon, että he ovat omaksuneet tavan niin, muistuttavatkin joskus minua, että vähän vanhempana myös itse katsovat vaatteensa valmiiksi.

Pukeutuminen tuo mieleen toisen teeman: lapsen auttaminen. Rudolf Dreikurs, jonka psykologiaan Nelsen paljon oppinsa perustaa, on sanonut jotenkin niin, että kun lapsi jotakin on oppinut, ei sitä enää pitäisi tehdä hänen puolestaan. 5- ja 3-vuotiaani selviytyvät pukeutumisesta jo täysin omatoimisesti. Yritän rohkaista heitä omatoimisuuteen, mutta myös autan heitä. En halua tehdä siitä taistelua. Tärkeää on, millä asenteella auttaa. Onko viesti, minä haluan auttaa, vai minä teen tämän, koska sinä et osaa, minä osaan paremmin. Jälkimmäinen ei rohkaise lasta yrittämään. Siinä mielessä olen kyllä samaa mieltä siitä, että lapsen puolesta ei liikaa pitäisi tehdä asioita, vaan sallia hänelle onnistumisen kokemuksia, minä osasin, minä selvisin tästä. Mikä tuntuu sen paremmalta!
Olen huomannut, että sen kuuluisan lauseen takana lapsi osaa, "jos haluaa" voi olla muutakin kuin vain uhmaa. Viimeisen reilun kahden kuukauden aikana, kun mieheni on ollut poissa työssä, olen huomannut, miten lasteni sanoisinko emotionaalinen energia on vähentynyt. Alkuun he pukeutuivat itse reippaasti. Viime viikkoina he ovat halunneet usein apua. Papan poissaolo on painanut heitä,  ja puhtia itse yrittämiseen on vain ollut vähemmän. Jos silloin komennan heitä tekemään itse, pahennan vain asiaa.

Vapaata kasvatusta?

Tänään ruokaa laittaessa kahden vanhimman ollessa päiväkodissa Elias pyöri jaloissa keittiössä ja parhaansa mukaan aukoi laatikoita. Sallin penkomisen siellä missä se oli mahdollista, kuten muovikulhojen kanssa. Mietin, että mahtaa tämä näyttää aika kaoottiselta ja vapaalta kasvatukselta, mutta ajattelin, että minulle on tärkeämpää, että meillä on mukavaa yhdessä, kuin ainainen kieltäminen, sitäkin riitti, ja taistelu. Hiljattain luin Jane Nelseniltä, että taapero on kuin ohjelmoitu tutkimaan ympäristöään, se on hänelle luonnollisin asia, ja kielto ja rajoitus aiheuttaa konfliktin tämän tutkimisinnon kanssa. Ajattelin, että minun tehtäväni on huolehtia, että tämä 1-vuotiaan tutkiminen ja oppiminen voi tapahtua turvallisesti. Ei hän enää vuoden päästä heittele tavaroita laatikoista pois. Arne ja Alisa kysyvät nätisti, saavatko he viedä jotain keittiöstä leikkeihinsä ja yleensä vastaus on myönteinen. He tietävät, että leikin päättyessä tai viimeistään ennen iltaruokaa ja lastenohjelmia tavarat on tuotava paikoilleen.

1-vuotiastakin voi kasvattaa positiivisesti

Nyt kun olen jo vähän sisäistänyt positiivisen kasvatuksen oppeja, kolmannen lapsen kohdalla huomaan, että taaperonkin kasvatus voi olla positiivista, eikä vain kieltoa kiellon perään. Tietenkin kiellolla on paikkansa, joitakin asioita ei yksinkertaisesti voi antaa tehdä, joko se on liian vaarallista tai materiaalinen vahinko on (minun mielestäni) liian suuri. Mutta lasta voi ohjata monella tapaa positiivisesti häntä kunnioittaen eikä pakolla. Pakkoa vastaan aina tulee protesti.
Pari esimerkkiä: Puhelinpöytämme on niin matala, että Elias ottaa ongelmitta puhelimen latausasemasta, se niin kivasti piippaa. Sen sijaan, että syöksyn paikalle nappaamaan puhelimen hänen kädestään, ojennan käteni ja sanon kiitos, ja Elias antaa puhelimen käteeni. Kyllä häntä silti harmittaa lelun menetys, mutta protesti ei kestä montaa sekuntia.
Toinen mielenkiinnon kohde on tiskikone. Sisältö on mielenkiintoista ja kannen päälle olisi kiva kiivetä. Olen viime päivinä huomannut, että Elias hyväksyy paremmin kieltoni ja poispitämiseni, kun hän lopuksi saa aivan itse sulkea tiskikoneen. Se on kiva hetki meille molemmille.