Anoppi oli meillä joku aika sitten viikon ajan ja hän nautti kovasti Eliaksen kanssa leikkimisestä. Kerrankin oli aikaa vähän enemmän. Hän ihmetteli, kuinka paljon pian 2-vuotias Elias jo ymmärsi, vaikkei oikeastaan vielä puhukaan. Mutta kommentoi myös: "Elias ei kyllä yhtään tykkää, kun sanotaan ei. Varohan vaan." Mitähän minun pitäisi varoa? Sitäkö, että Eliaksesta tulee tottelematon vintiö? Saksaksi on lausahdus, jota nyt en saksaa osaaville muista siteerata, mutta ajatus on, että 3-vuotiaaksi asti lasta on aikaa kasvattaa. Sen jälkeen peli on menetetty. Kuulin sen, kun esikoinen oli vajaa 3-vuotias. Kommentoin vain, että vähän minulla on vielä aikaa. Olen miettinyt, että mitä ensimmäisenä kolmena vuotena pitäisi tapahtua tämän ohjeen mukaan? Nujertaa lapsen tahto aikuisen tahdon alle? 3-vuotiaastahan kasvatustyö vasta oikeastaan alkaa. Sitä ennen tärkeintä on suhde lapseen ja perusturvallisuuden luominen. Joku aika sitten luin lauseen: "Beziehung kommt vor Erziehung", joka tarkoittaa, että suhde lapseen tulee ennen kasvatusta. Se sopii erityisesti taaperoiden kasvatusohjeeksi.
Onko se sitten sitä uhmaa, kun Elias protestoi, kun sanotaan ei? Miksi lapselle ylipäätään pitäisi sanoa ei leikkihuoneessa? Siellähän hänellä pitäisi olla täysi vapaus tutkia ja kokeilla. Eihän vajaa 2-vuotiaan keskittyminen kauaa kestä yhteen leikkiin ja aikuista voi ärsyttää, kun mieli vaihtuu yhtenään. Toisaalta olen kokenut viime viikkoina hienoja hetkiä yhdessä Eliaksen kanssa. Sitä iloa, kun äiti istuu pöytään syömään hänen laittamaansa ruokaa. Taapero on ohjelmoitu tutkimaan maailmaansa ja kokeilemaan ja oppimaan. Aikuisen "ei" nyt vain on usein konfliktissa tätä tarvetta vastaan.
Mutta ehkä se uhmakin on alkanut nostaa päätään. Eliaksella on alkanut tulla pieniä kiukkuitkupurkauksia. Useimmiten tämä on tapahtunut ruokapöydässä. Hän saa ruokaa eteensä ja joku asia ei olekaan niin kuin hän haluaa ja hän työntää ruokaa pois ja kiukkuaa hetken. Yleensä on mahdoton tietää, mikä nyt on vialla. Enkä edes yritä ymmärtää. Isot sisarukset yrittävät auttaa, Elias haluaa sitä tai tätä. Mutta minkäänlaiset kommentit tai yritykset kääntää huomio muualle on kuin bensaa liekkeihin. Kun en kiinnitä purkaukseen mitään huomiota, se on hetkessä ohi ja Elias ottaa ruokansa ja syö. Eivätkä tällaiset purkaukset minua häiritse. Antaa mielenilmauksen ja frustaation tulla ulos. Kerran purkaus kesti useita minuutteja. Syy taisi olla, ettei keksiä saanut lisää tms. Annoin pojan kiukuta syöttötuolissaan. Hetken jälkeen tarjosin syliä, mutta sekin kiukutti. Kunnes sitten näin, ettei lapsi tuosta omin voimin enää rauhoitu ja hänkin oli valmis tulemaan syliin ja rauhoittui siinä hetkessä.
Elias saa koko hyödyn positiivisesta kasvatuksesta. Ja onhan hänellä kolmosena jo vähän kokeneenpi äiti. Mutta Eliaksen kanssa olen huomannut, miten turhaa taaperoikäisen rankaiseminen on. En ole kokenut siihen olevan mitään tarvetta. Turvallisuudesta täytyy huolehtia, mutta monen asian saa antaa olla. Sanon ei asioille, jotka ovat myöhemminkin ei, mutta suurenmin hermostumatta. Eliaksella on ollut ikävä tapa syödessä heittää esim. leivänpaloja lattialle. Tämä on ollut yleensä merkki siitä, että nyt ei enää ruoka maistu ja seurauksena ruokailun päättyminen. Heittelylle on tietysti sanottu ei, mutta olen ajatellut, että vähän vanhenpana hän ymmärtää, ettei noin tehdä. Turha nyt on hermostua, vaikka asia toistuu. Ja nyt huomaan, että eipä sitä enää juuri ole tapahtunut. Nelsen kirjoittaa, että alle 3-vuotias ei ymmärrä "ein" merkitystä niin kuin aikuinen. Hän ei vielä ymmärrä syytä ja seurausta. Paras keino toivotun käytöksen saavuttamiseksi on kääntää huomio muualle, päättäväisesti ja ystävällisesti. Nelseniä lainaten: Taaperoikäiset tarvitsevat ympäristön, jossa he voivat sanoa: Minä osaan. Minä saan kokeilla, tehdä virheitä ja oppia niistä. Minua rakastetaan.
Keine Kommentare:
Kommentar veröffentlichen