Se nuorimmainen

Joku aika sitten havahduin huomaamaan, kuinka pienenä pidin ja kohtelin nuorimmaistani. Satuin katsomaan kuvia Arnesta saman ikäisenä ja hän tuntui paljon vanhemmalta kuin Elias saman ikäisenä. Elias tulee aina olemaan kuopuksemme ja sillä on vaikutuksensa, mutta jos jatkan samaa rataa, teen hänelle karhunpalveluksen.

Elias on oppinut pelaamaan hyvin "vauvakortin". Hyvin äkkiä saattaa tulla "en minä osaa, mama, auta mua", varsinkin jos äiti on lähellä. Jos hän kaatuu ja saa kipeää, hän saattaa jäädä maahan makaamaan ja itkemään ja odottamaan, että äiti tulee auttamaan pystyyn, vaikka kyse ei olisikaan mistään isosta haaverista. Olen tottunut auttamaan päiväkotiin mennessä sisätossut jalkaan. Yksi aamu hän alkoi jo riisua itse pihakenkiä, kunnes huomasikin, että äitihän voi auttaa ja sanoi: " En mä osaa (vaikka hyvin osaakin), mama, auta mua."

Jane Nelsen kertoo kirjassaan sisarusjärjestyksen vaikutuksista meihin. Vaikka jokainen lapsi onkin ainutlaatuinen, esim. kuopuksilla on samanlaisia piirteitä ja käsityksiä elämästä, joiden tunteminen voi auttaa ymmärtämään lasta paremmin ja korjaamaan hänen vääriä huomioitaan elämästä. Nuorimmainen, jota lellitään tai pidetään pienenä ja kyvyttömänä, voi saada väärän kuvan, että hän on tärkeä ja rakastettu vain silloin, kun häntä huomioidaan, autetaan ja palvellaan. Heistä voi kasvaa taitavia manipuloijia.

Elias on ollut jo pitkään päiväsaikaan kuiva. Hän on halunnut istua alusta asti pytyllä eikä potalla, joten olen auttanut häntä nousemaan pytylle. Hän on huutanut, että pitää mennä vessaan, ja minä olen syöksynyt mukana auttamaan ja samalla auttanut käytännössä kaikessa. Kun samana päivänä sattui tulemaan kaksi vahinkoa, kysyin päiväkodissa, käykö Elias siellä omatoimisesti vessassa. Kyllä hän käy. Aha! Päiväkodin pytyt ovat matalammat, mutta korokkeen kanssa Elias selviää kyllä kotonakin itse pytylle. Päätin, että Elias saa alkaa käydä omatoimisesti pissalla. Katsoin, että varsinkin alkuun hänellä oli sellaisia housuja jalassa, että ne on helppo laskea ja nostaa ylös. Sitten kerroin hänelle, että uskon, että hän osaa jo itse käydä vessassa. Joitakin kertoja tuli protestia, mutta en enää liikkunut paikaltani tai toimistani. Päälle tietysti kehua, kun asia tuli omatoimisesti hoidettua.

Toinen alue, missä omatoimisuutta on harjoiteltu, on pukeminen ja riisuminen. Kun yöksi vielä puettiin vaippa, Elias saattoi iltatoimien alkaessa heittäytyä huoneensa lattialla olevalle patjalle selälleen tarkoittaen: "Äiti, minä olen vauva. Riisu ja pue minut!" Yli 3-vuotias vauva! Viime viikkoina yöksikään ei enää ole tarvittu vaippaa, joten riisumisen ja pyjaman pukemisen Elias on voinut hoitaa aivan ilman äitiä. Aamuisin hän saattaa haluta minut mukaan, mutta yritän pidättäytyä auttamasta. Kuinka helposti siinä sivussa nopeasti tulee tehtyä asioita lapsen puolesta! Siinä riistää oppimisen mahdollisuuden, itsensä osaavaksi kokemisen, itsetunnon kasvamisen. Koitetaan suoda sitä niille kuopuksillekin!

Potalle ja pytylle

Mitkä ovat olleet meidän perheen kasvatusteemoja viime aikoina? Esikoisen kanssa opettelen koulunkäyntiä ja kaikkea siihen kuuluvaa, siitä joku toinen kerta. Nuorimmainen on oppinut viimeisen kuukauden aikana kuivaksi! Siitä pari ajatusta.
Elias täyttää joulukuussa kolme vuotta. Se on ainakin täällä Saksassa jonkinlainen raja vessatouhujen oppimiselle. Lapsilla on oikeus päiväkotipaikkaan kolmivuotiaasta lähtien ja koetaan, että siihen mennessä lapsen pitäisi olla kuiva. Jokaisen lapseni kohdalla se onkin onnistunut. Yllättäen tyttärellä meni myöhäisemmäksi, vaikka toisin olisin odottanut. Mutta jokaisella lapsella on oma aikataulunsa. Kun on sen aika, kuivaksioppiminen sujuu nopeasti. Yksi äiti sanoi, jossakin vaiheessa tulee se viikko, sinä et vain tiedä, milloin. Kuulin tuon jo, kun Arne oli vaipoissa ja se auttoi osaltaan ottamaan asian rennosti.
Toisen kommentin luin Jane Nelsenin blogista www.positivediscipline.com, jota selailin pari kuukautta sitten. Hän sanoi, että se on oikeastaan vanhenpi, joka opettelee, kun hän opettaa lastaan kuivaksi. (When parents say, "I'm training my child to use the toilet," what they really mean is, "I'm training myself to remind my child to use the toilet." ) Niinhän se on, yhtä paljon kuin se on lapsen kypsyydestä kiinni, se on myös aikuisen valmiudesta auttaa lasta.
Kesä aikana Elias alkoi osoittaa merkkejä valmiudesta kuivaksi opetteluun. Aamuisin ja iltaisin hän pissasi pottaan, kun vain muistin viedä hänet potalle. Silloin tällöin hän sanoi, että pissa tulee. Pari kertaa kesäsäällä kokeilin ilman vaippaa, mutta kun housut olivat heti toistuvasti märät, päätin odottaa.
Tuli sitten lokakuun kolmas. Se on Saksassa yleinen vapaapäivä, tänä vuonna arkipyhä. Mieskin oli kotona ja aamulla ajattelin, että tänäänpä olisi sopivan leppoisa päivä koittaa ilman vaippaa. Elias ei heti ollut innostunut asiasta ja sain vähän tsempata pikkuhousujen pukemista. Mutta kyllä hän sitten ylpeänä heti kertoi, että hänellä ei ole vaippaa.
Siitä se sitten lähti! Ensimmäinen päivä meni heti ilman vahinkoja, jos ei oteta lukuun sitä, kun katsottiin koko perheellä elokuvaa. Eihän sitä siinä jännityksessä vähän väsyneenä äitin sylissä huomannut. Muuten Elias sanoi, kun hänellä oli hätä ja hän ehti hyvin pytylle tai potalle. Seuraavana päivänä tuli pari vahinkoa, kun isotäti oli hoitamassa eikä äiti aivan lähellä huomioimassa. Ja mitäs sitten vaikka vahinkoja tuleekin. Vaihdetaan kuivat housut ja jatketaan menoa.
Eli tiivistäen ohjeeni pottatouhuja opetteleville vanhemmille: Turha stressi pois, odota rauhassa, kunnes lapsi on valmis. Kun ajattelet, että on sen aika, mieti oletko itse valmis. Valmis antamaan lapselle tarvittavan huomion ja avun ja vähät välittämään, kun vahinkoja sattuu.

Asuuko meillä uhma?

Meillä on ollut oikein mukava pääsiäisen aika ja olemme viettäneet paljon aikaa perheenä. Mietin tänään, kuinka onnellinen olen perheestämme ja lapsistamme ja kuinka hyvin meillä menee, uhmaikäisestä huolimatta. Uhmaiällä on huono maine ja englanniksi sanotaankin " terrible two's", "kauhea 2-vuotias". En ole Arnen ja Alisan uhmaikää pitänyt mitenkään kauheana, ja siinä varmaan yksi syy onkin siitä kunnialla selviämiseen. Jos keskittyy negatiiviseen, on sillä taipumus lisääntyä, ja sama pätee positiiviseen. Eli jos asenteeni on, että ei uhmaikä nyt mitenkään kauhea ole, niin ei se varmaan sitä myöskään ole.

Elias on kolmonen ja hyötyy siitä. Äiti on kokeneenpi ja tietää, että uhmaikä on vain kehitysvaihe, joka menee ohitse. Kuten tässä mieheni kanssa totesimme, että tyttömme on rauhoittunut. En ole psykologi enkä osaa hienosti selittää, mitä uhmakohtaus on. Mutta luulen, että eniten minua on auttanut, että olen sisäistänyt, että uhmakohtaus on vain voimakas tunneilmaisu, lapsen oman tahdon löytymistä ja itsenäistymistä. Minun ei tarvitse yrittää taistella sitä vastaan, voin antaa sen olla. Uhmakohtaus ei ole hyökkäys minua vastaan.

Kerron erään esimerkin, joka ehkä auttaa ymmärtämään sisäisen asenteemme merkitystä. Kommunikaatiostamme vain seitsemän prosenttia on sanoja, 38 % on mimiikkaa, eleitä ja kehonkieltä ja loput 55 % on sisäistä asennettamme. Kasvatuskurssin pitäjä kertoi esimerkin. Oli vaihe, jolloin hänen kaksi teini-ikäistä lastaan eivät mitenkään tervehtineet häntä koulusta kotiin tullessaan. Jos hän jotakin sai vastaukseksi, niin ehkä jonkinlaisen murahduksen. Jossain vaiheessa hän tajusi, miksi asia niin vaivasi häntä. Se oli aiheuttanut hänessä alemmuuden tunnetta. Mutta hän ymmärsi, etteihän hänen arvonsa ollut lasten tervehtimisestä riippuvainen. Hän kertoi, ettei ikinä unohda sitä, kun tyttärensä seuraavan kerran tuli kotiin. Hän huusi iloisesti. "Hei, mä tulin!" Äitinsä ei ollut sanonut mitään, vain hänen sisäinen asenteensa oli muuttunut ja tytär aisti sen. Tytär ei enää pystynyt painamaan häntä alas käytöksellään.

Uskon, että itseäni Eliaksen uhmakohtausten kanssa auttaa parhaiten se, etten koe niitten olevan hyökkäystä minua kohtaan. Minun ei tarvitse hillitä häntä eikä taistella vastaan. Annan mielenilmauksen tulla. Uskon, että Elias aistii sen ja siksi mielenilmaukset menevät myös äkkiä ohitse. Ja siksi Elias onkin minulle ihana, hauska, veitikka 2-vuotias eikä hermoja raastava uhmaikäinen.

Kommentti edelliseen

Muutama päivä sitten laitoin ruuaksi muusia ja eräänlaista saksalaista makkaraleikettä. Muut istuimme jo pöydässä ja Eliaskin kiipesi tuoliinsa. Mutta sitten hänelle iskikin uhma ja protesti, hän ei halua syödä, ja hän lähti samantien takaisin leikkimään. Mahtoiko hän huomata, että pöydässä oli muusia, joka ei ole hänen lempiruokaansa vai mistä moinen käytös, joka kuitenkin tuollaisena oli epätavallista. Siinä mieluusti komentaisi pojan takaisin syömään ja nostaisi tuoliinsa istumaan, mutta annoin hänen mennä ja viestitin toisillekin, että antaa asian olla. Rukoilimme ja aloimme syömään ilman Eliasta. Laitoin hänen lautaselleen pienen annoksen ruokaa. Kuinka ollakaan, ei mennyt kauaakaan, kun hän tuli takaisin, kiipesi tuoliinsa ja alkoi syödä. Ei hän lautastaan tyhjäksi syönyt, noukki makkaranpalat ja sivussa hiukan muusiakin. Mutta söipähän edes jotakin.

Lautanen tyhjäksi!

Muutama ajatus aiheesta ruoka ja lasten syöminen. Kasvatuskurssilla opin aikoinaan, että lasta ei voi eikä kannata pakottaa syömään. Loppuviimeksi emme voi pakottaa ruokaa alas lapsen kurkusta. Valtataistelu syömisestä ei kannata; me vanhemmat häviämme sen aina. Syöminen on yksi harvoista alueista, jossa lapsi voi osoittaa vanhemmalle, että minä olen voimakkaanpi, minä voitan. Jos perheessä on valtataistelu käynnissä, lapsi voi mieluummin olla nälkäinen ja jättää syömättä, kuin antaa periksi aikuisen vallalle.
Jane Nelson kertoo kirjassaan esimerkin 4-vuotiaasta Sara-tytöstä. Hänen äitinsä tarjosi hänelle aamupalaksi kaurapuuroa. Kun hän ei suostunut sitä syömään, hän sai puuron eteensä päiväruualla ja vielä iltaruuallakin. Äiti oli hallitseva monella alueella, mutta syöminen oli ainoa alue, jolla Sara pystyi voittamaan. Hän söi niin huonosti, että sai riisitaudin. Viisas lääkäri ymmärsi tilanteen ja kehotti äitiä tarjoamaan ravitsevaa ruokaa, syömään oman ruokansa ja jättämään tytön rauhaan! Äiti oli hyvin pahoillaan tapahtuneesta ja otti neuvosta vaarin ja lopetti sodankäynnin syömisestä. Sarasta ei koskaan tullut reipas syöjä, mutta söi tarpeeksi tullakseen ja pysyäkseen terveenä.

Ohje oli silloin hyvä. Arne oli vajaa 3-vuotias ja silloin tällöin tuli taisteltua siitä, syödäänkö lautanen tyhjäksi tai jostain muusta syömiseen liittyvästä. Lopetin kaiken pakottamisen. Välillä olen miettinyt, olenko antanut turhankin helposti periksi, kun isonpien lasten vihannesvalikoima on aika suppea. Mutta nyt voi jo paremmin sopia asioista, kun Arne ja Alisa ovat isonpia. Esim. se sujuu, että jotakin vihannesta syödään päiväruualla. He saavat valita, mitä vihannesta syövät, jos on useanpi vaihtoehto. Yleisesti ottaen Arna ja Alisa syövät hyvin. Tilanteen mukaan lasta voi rohkaista syömään vielä pari lusikallista ja huomaamatta lautanen tuleekin tyhjäksi. Tai jos stoppi tulee paria lusikkaa ennen kuin lautanen on tyhjä, voi lautasen ravata tyhjäksikin asti.

Toisen hyvän kommentin kuulin samaiselta kasvatuskurssin pitäjältä, kun hän oli joku viikko sitten puhumassa päiväkodin vanhenpainillassa. "Katetun pöydän ääressä ei ole vielä kukaan kuollut nälkään." Tätä ja ensimmäistä ohjetta olen viime aikoina pitänyt mielessä nuorimmaisen kohdalla. Yleensä katan hänelle kaksi lusikkaa, jotta voin vaivihkaa auttaa hänelle pari lusikallista suuhun. Muuten voisi ateria jäädä yhteen tai kahteen lusikalliseen. Toki toisinaan hän syö hyvin lautasensa tyhjäksi ja haluaa vielä lisääkin, lempiruokansa hänelläkin on. Mutta sitten iltaruualla, joka saksalaiseen tyyliin saattaa olla leipää ja leikkeleitä, voi ateria jäädä puolikkaaseen makkarasiivuun. Olen viime päivinä antanut asian olla ja huomannut, että hyvinpä poika näyttää pärjäävän aamuun asti. Yksi ilta olin laittamassa astioita tiskikoneeseen, kun Elias tuli katsomaan ja protestoi, kun lautasensa oli pois. Olin aidosti yllättynyt, koska hän oli ihan hyvin syönytkin ja sanoin, että "nyt on syöty, mama korjaa astiat pois". Itku jäi lyhyeen ja hän palasi lastenohjelmien pariin. Periaatteeni on, että ruoka-ajalla syödään eikä meillä juuri ruoka-aikojen ulkopuolella napostellakaan. Suurin haaste on suomalainen iltapäiväkahvi. Välipalan lisäksi pöydässä on yleensä jotakin kahvin kanssa ja Elias voisi elää pullalla, Arne suklaakekseillä. Tarjonta täytyy olla rajallinen.

Yhteenvetona voisin sanoa, että syömisenkin suhteen pienten lasten (eipä minulla muusta vielä juuri kokemusta olekaan) kanssa kannattaa ottaa rennosti. Eivät he siihen kuole, jos yksi ateria jääkin syömättä. Vaikeinta saattaakin sitten olla pitää oma päänsä siitä, että seuraava tarjoilu on vasta seuraavalla ruoka-ajalla eikä antaa periksi lapsen aneluihin ja "pelastaa" lasta, "kun pikkuisellani on niin nälkä". Eikä sapotoida oppimiskokemusta "mitäs minä sanoin" -kommenteilla vaan ystävällisesti mutta varmasti sanoa: "sinä varmasti pärjäät seuraavaan ruoka-aikaan asti." Arnen ja Alisan kanssa huomaan, että pöytätapoja ja sääntöjä ehtii harjoitella vähän myöhemminkin. Nyt pöydässä istuminen onnistuu, kunnes ainakin kaikki lapset ovat syöneet. Tärkeintä on mukava ilmapiiri. Ruokahalu häviää nopeasti, jos kaikenaikaa kuulee "syö nätisti", " älä tee sitä ja tätä". Paras lääke pöydässä nalkuttamista vastaan on keskittyä omasta ruuasta nauttimiseen.

Miten välttää tahtojen taistelua 2-vuotiaan kanssa?

Edellisestä postauksesta on aikaa, mutta eiväthän ne kasvatuskysymykset minnekään katoa. Pieni tilanne inspiroi jälleen jakamaan ajatuksia.

Se 2-vuotias, niin ihana oppiessaan ja oivaltaessaan, täysillä eläen, samalla niin haastava löytäessään oman tahdon ja sen rajoja. Yllättäen huomaan olevani huutokisassa aurinkoisen vauvani kanssa. Miten tässä näin kävi?

Esimerkkini on onneksi tällä kertaa positiivinen. Elias leikkii avainnipulla.
Minä: "Laitatko avaimet pois, etteivät ne mene hukkaan."
- Isomman lapsen kohdalla ei ehkä muuta tarvitakaan. Tyttöni voisi sanoa " Aaa" ja laittaa avaimet pois. Ei hän ollutkaan ajatellut tätä puolta asiasta. Elias virnistää, hänellä ei ole aikomustakaan laittaa avaimia pois.
Minä: "Laitatko sinä avaimet pois vai laittaako mama?"
- Tämä ystävällisesti esitetty kysymys suurella varmuudella tehoaa. Lapsi saa vaihtoehdon, hänellä on valta valita. Ja hän haluaa tehdä itse! Elias vie avaimet saman tien paikoilleen ja on niin ylpeä itsestään tämän tehtyään!
Minä: "Kiitos Elias!"
Eliaksen ilo kasvoilla suorituksestaan oli mieleenpainuva. Tuollaisia kokemuksia haluaisin lapselleni antaa. Sen sijaan, että olisin napannut avaimet hänen kädestään ja pitänyt kieltosaarnan ja Elias olisi aloittanut protestihuudon, josta minä olisin ärsyyntynyt jne.

Edellä oleva kysymys " teetko sinä vai teenkö minä" on hyvä varsinkin tuollaisiin tilanteisiin, kun lapsi ottaa jotakin, mitä ei pitäisi.
Kun haluan, että lapsi laittaisi jotakin paikoilleen, hyvä keino käskemisen sijaan on kysyä, missä tavaran paikka on. Lapsi saa mahdollisuuden näyttää, että hän tietää ja osaa jo ja saa onnistumisen kokemuksen ja voi olla ylpeä itsestään ja iloita vanhemman kiitoksesta.

2-vuotiaan kanssa arki on taiteilua  sallimisen ja kieltämisen välillä. Luulen, että positiivisen kasvatuksen myötä olen oppinut sallivammaksi. Mitkä asiat todella ovat tärkeitä, missä menee rajat? Antaa lapsen kokeilla ja oppia, tehdä itse, varsinkin, kun on vanhenpia sisaruksia mallia antamassa. Toisaalta olen oppinut olemaan pelkäämättä lapsen protestia, se menee yllättäen nopeasti ohi. Tärkeää on, että minä olen varma asiastani, ja ystävällisesti, mutta tiukasta pidän kantani. Se antaa lapselle turvaa.

Täältä tullaan uhmaikä

Anoppi oli meillä joku aika sitten viikon ajan ja hän nautti kovasti Eliaksen kanssa leikkimisestä. Kerrankin oli aikaa vähän enemmän. Hän ihmetteli, kuinka paljon pian 2-vuotias Elias jo ymmärsi, vaikkei oikeastaan vielä puhukaan. Mutta kommentoi myös: "Elias ei kyllä yhtään tykkää, kun sanotaan ei. Varohan vaan." Mitähän minun pitäisi varoa? Sitäkö, että Eliaksesta tulee tottelematon vintiö? Saksaksi on lausahdus, jota nyt en saksaa osaaville muista siteerata, mutta ajatus on, että 3-vuotiaaksi asti lasta on aikaa kasvattaa. Sen jälkeen peli on menetetty. Kuulin sen, kun esikoinen oli vajaa 3-vuotias. Kommentoin vain, että vähän minulla on vielä aikaa. Olen miettinyt, että mitä ensimmäisenä kolmena vuotena pitäisi tapahtua tämän ohjeen mukaan? Nujertaa lapsen tahto aikuisen tahdon alle? 3-vuotiaastahan kasvatustyö vasta oikeastaan alkaa. Sitä ennen tärkeintä on suhde lapseen ja perusturvallisuuden luominen. Joku aika sitten luin lauseen: "Beziehung kommt vor Erziehung", joka tarkoittaa, että suhde lapseen tulee ennen kasvatusta. Se sopii erityisesti taaperoiden kasvatusohjeeksi.

Onko se sitten sitä uhmaa, kun Elias protestoi, kun sanotaan ei? Miksi lapselle ylipäätään pitäisi sanoa ei leikkihuoneessa? Siellähän hänellä pitäisi olla täysi vapaus tutkia ja kokeilla. Eihän vajaa 2-vuotiaan keskittyminen kauaa kestä yhteen leikkiin ja aikuista voi ärsyttää, kun mieli vaihtuu yhtenään. Toisaalta olen kokenut viime viikkoina hienoja hetkiä yhdessä Eliaksen kanssa. Sitä iloa, kun äiti istuu pöytään syömään hänen laittamaansa ruokaa. Taapero on ohjelmoitu tutkimaan maailmaansa ja kokeilemaan ja oppimaan. Aikuisen "ei" nyt vain on usein konfliktissa tätä tarvetta vastaan.

Mutta ehkä se uhmakin on alkanut nostaa päätään. Eliaksella on alkanut tulla pieniä kiukkuitkupurkauksia. Useimmiten tämä on tapahtunut ruokapöydässä. Hän saa ruokaa eteensä ja joku asia ei olekaan niin kuin hän haluaa ja hän työntää ruokaa pois ja kiukkuaa hetken. Yleensä on mahdoton tietää, mikä nyt on vialla. Enkä edes yritä ymmärtää. Isot sisarukset yrittävät auttaa, Elias haluaa sitä tai tätä. Mutta minkäänlaiset kommentit tai yritykset kääntää huomio muualle on kuin bensaa liekkeihin. Kun en kiinnitä purkaukseen mitään huomiota, se on hetkessä ohi ja Elias ottaa ruokansa ja syö. Eivätkä tällaiset purkaukset minua häiritse. Antaa mielenilmauksen ja frustaation tulla ulos. Kerran purkaus kesti useita minuutteja. Syy taisi olla, ettei keksiä saanut lisää tms. Annoin pojan kiukuta syöttötuolissaan. Hetken jälkeen tarjosin syliä, mutta sekin kiukutti. Kunnes sitten näin, ettei lapsi tuosta omin voimin enää rauhoitu ja hänkin oli valmis tulemaan syliin ja rauhoittui siinä hetkessä.

Elias saa koko hyödyn positiivisesta kasvatuksesta. Ja onhan hänellä kolmosena jo vähän kokeneenpi äiti. Mutta Eliaksen kanssa olen huomannut, miten turhaa taaperoikäisen rankaiseminen on. En ole kokenut siihen olevan mitään tarvetta. Turvallisuudesta täytyy huolehtia, mutta monen asian saa antaa olla. Sanon ei asioille, jotka ovat myöhemminkin ei, mutta suurenmin hermostumatta. Eliaksella on ollut ikävä tapa syödessä heittää esim. leivänpaloja lattialle. Tämä on ollut yleensä merkki siitä, että nyt ei enää ruoka maistu ja seurauksena ruokailun päättyminen. Heittelylle on tietysti sanottu ei, mutta olen ajatellut, että vähän vanhenpana hän ymmärtää, ettei noin tehdä. Turha nyt on hermostua, vaikka asia toistuu. Ja nyt huomaan, että eipä sitä enää juuri ole tapahtunut. Nelsen kirjoittaa, että alle 3-vuotias ei ymmärrä "ein" merkitystä niin kuin aikuinen. Hän ei vielä ymmärrä syytä ja seurausta. Paras keino toivotun käytöksen saavuttamiseksi on kääntää huomio muualle, päättäväisesti ja ystävällisesti. Nelseniä lainaten: Taaperoikäiset tarvitsevat ympäristön, jossa he voivat sanoa: Minä osaan. Minä saan kokeilla, tehdä virheitä ja oppia niistä. Minua rakastetaan.

Hillopurkkitorni

Keittiön työpöydällä on nurkka, johon kerääntyy tyhjiä pulloja ja hillopurkkeja kellariin kannettavaksi. Elias, 20 kk, keksi niille uuden käyttötavan. Muutaman viikon ajan hänkin on päässyt kiipeämään keittiön jakkaralle, joka on ihan lapsia varten, että he pääsevät katsomaan, mitä keittiössä tapahtuu. Yksi kaunis päivä hän rakensi tornin hillopurkeista ja esitteli sitä silmin nähden ylpeänä. En todellakaan ollut huomannut hänen aikeitaan, ennenkuin torni jo seisoi. Kyllähän sitä hetken pidätti hengitystään, kun mietti, mikä sirpalemäärä tuostakin voisi tulla, mutta sitten täytyi vain päätä puristellen hymyillä, mistä tuo tuonkin keksi. Kun kummisetä kuuli asiasta, hän sanoi: " Sehän on luovaa!"
Rakentelu ei ole jäänyt yhteen kertaan. Pari kertaa lasipurkki on pudonnut kivilattialle -rikkoutumatta! Oikeastaan toivon, että kerran menisi purkki rikkikin, että Elias oppisi, että lasi on särkyvää. Mutta olen päättänyt antaa hänen jatkaa harrastustaan. Mitäs siitä, jos yksi hillopurkki menee rikki. Niitä riittää. Lattiatasossa olevan astiakaapin oven kyllä köytän vielä kiinni. Fiksua tietysti olisi korjata purkit pois. Mutta on tärkeänpiäkin asioita. Vieköön mies sitten, kun tulee kotiin. Minä olen päättänyt olla hermostumatta, vaikka muutama purkki menisikin rikki. Saa nähdä, kuinka sitä päätöstä testataan. Nyt iloitsen taaperostani, tuskin hän enää vuoden päästä hillopurkeilla torneja rakentelee.