Meillä on ollut oikein mukava pääsiäisen aika ja olemme viettäneet paljon aikaa perheenä. Mietin tänään, kuinka onnellinen olen perheestämme ja lapsistamme ja kuinka hyvin meillä menee, uhmaikäisestä huolimatta. Uhmaiällä on huono maine ja englanniksi sanotaankin " terrible two's", "kauhea 2-vuotias". En ole Arnen ja Alisan uhmaikää pitänyt mitenkään kauheana, ja siinä varmaan yksi syy onkin siitä kunnialla selviämiseen. Jos keskittyy negatiiviseen, on sillä taipumus lisääntyä, ja sama pätee positiiviseen. Eli jos asenteeni on, että ei uhmaikä nyt mitenkään kauhea ole, niin ei se varmaan sitä myöskään ole.
Elias on kolmonen ja hyötyy siitä. Äiti on kokeneenpi ja tietää, että uhmaikä on vain kehitysvaihe, joka menee ohitse. Kuten tässä mieheni kanssa totesimme, että tyttömme on rauhoittunut. En ole psykologi enkä osaa hienosti selittää, mitä uhmakohtaus on. Mutta luulen, että eniten minua on auttanut, että olen sisäistänyt, että uhmakohtaus on vain voimakas tunneilmaisu, lapsen oman tahdon löytymistä ja itsenäistymistä. Minun ei tarvitse yrittää taistella sitä vastaan, voin antaa sen olla. Uhmakohtaus ei ole hyökkäys minua vastaan.
Kerron erään esimerkin, joka ehkä auttaa ymmärtämään sisäisen asenteemme merkitystä. Kommunikaatiostamme vain seitsemän prosenttia on sanoja, 38 % on mimiikkaa, eleitä ja kehonkieltä ja loput 55 % on sisäistä asennettamme. Kasvatuskurssin pitäjä kertoi esimerkin. Oli vaihe, jolloin hänen kaksi teini-ikäistä lastaan eivät mitenkään tervehtineet häntä koulusta kotiin tullessaan. Jos hän jotakin sai vastaukseksi, niin ehkä jonkinlaisen murahduksen. Jossain vaiheessa hän tajusi, miksi asia niin vaivasi häntä. Se oli aiheuttanut hänessä alemmuuden tunnetta. Mutta hän ymmärsi, etteihän hänen arvonsa ollut lasten tervehtimisestä riippuvainen. Hän kertoi, ettei ikinä unohda sitä, kun tyttärensä seuraavan kerran tuli kotiin. Hän huusi iloisesti. "Hei, mä tulin!" Äitinsä ei ollut sanonut mitään, vain hänen sisäinen asenteensa oli muuttunut ja tytär aisti sen. Tytär ei enää pystynyt painamaan häntä alas käytöksellään.
Uskon, että itseäni Eliaksen uhmakohtausten kanssa auttaa parhaiten se, etten koe niitten olevan hyökkäystä minua kohtaan. Minun ei tarvitse hillitä häntä eikä taistella vastaan. Annan mielenilmauksen tulla. Uskon, että Elias aistii sen ja siksi mielenilmaukset menevät myös äkkiä ohitse. Ja siksi Elias onkin minulle ihana, hauska, veitikka 2-vuotias eikä hermoja raastava uhmaikäinen.
Suomalainen mama Etelä-Saksassa saksalaisen papan rinnalla pohtii ja jakaa oppimaansa Arnen (10/2005), Alisan (5/2007) ja Eliaksen (12/2009) positiivisesta kasvatuksesta. Oppikirjana Jane Nelsen: Positive Discipline.
Posts mit dem Label uhmaikä werden angezeigt. Alle Posts anzeigen

Mittwoch, 11. April 2012
Montag, 21. November 2011
Täältä tullaan uhmaikä
Anoppi oli meillä joku aika sitten viikon ajan ja hän nautti kovasti Eliaksen kanssa leikkimisestä. Kerrankin oli aikaa vähän enemmän. Hän ihmetteli, kuinka paljon pian 2-vuotias Elias jo ymmärsi, vaikkei oikeastaan vielä puhukaan. Mutta kommentoi myös: "Elias ei kyllä yhtään tykkää, kun sanotaan ei. Varohan vaan." Mitähän minun pitäisi varoa? Sitäkö, että Eliaksesta tulee tottelematon vintiö? Saksaksi on lausahdus, jota nyt en saksaa osaaville muista siteerata, mutta ajatus on, että 3-vuotiaaksi asti lasta on aikaa kasvattaa. Sen jälkeen peli on menetetty. Kuulin sen, kun esikoinen oli vajaa 3-vuotias. Kommentoin vain, että vähän minulla on vielä aikaa. Olen miettinyt, että mitä ensimmäisenä kolmena vuotena pitäisi tapahtua tämän ohjeen mukaan? Nujertaa lapsen tahto aikuisen tahdon alle? 3-vuotiaastahan kasvatustyö vasta oikeastaan alkaa. Sitä ennen tärkeintä on suhde lapseen ja perusturvallisuuden luominen. Joku aika sitten luin lauseen: "Beziehung kommt vor Erziehung", joka tarkoittaa, että suhde lapseen tulee ennen kasvatusta. Se sopii erityisesti taaperoiden kasvatusohjeeksi.
Onko se sitten sitä uhmaa, kun Elias protestoi, kun sanotaan ei? Miksi lapselle ylipäätään pitäisi sanoa ei leikkihuoneessa? Siellähän hänellä pitäisi olla täysi vapaus tutkia ja kokeilla. Eihän vajaa 2-vuotiaan keskittyminen kauaa kestä yhteen leikkiin ja aikuista voi ärsyttää, kun mieli vaihtuu yhtenään. Toisaalta olen kokenut viime viikkoina hienoja hetkiä yhdessä Eliaksen kanssa. Sitä iloa, kun äiti istuu pöytään syömään hänen laittamaansa ruokaa. Taapero on ohjelmoitu tutkimaan maailmaansa ja kokeilemaan ja oppimaan. Aikuisen "ei" nyt vain on usein konfliktissa tätä tarvetta vastaan.
Mutta ehkä se uhmakin on alkanut nostaa päätään. Eliaksella on alkanut tulla pieniä kiukkuitkupurkauksia. Useimmiten tämä on tapahtunut ruokapöydässä. Hän saa ruokaa eteensä ja joku asia ei olekaan niin kuin hän haluaa ja hän työntää ruokaa pois ja kiukkuaa hetken. Yleensä on mahdoton tietää, mikä nyt on vialla. Enkä edes yritä ymmärtää. Isot sisarukset yrittävät auttaa, Elias haluaa sitä tai tätä. Mutta minkäänlaiset kommentit tai yritykset kääntää huomio muualle on kuin bensaa liekkeihin. Kun en kiinnitä purkaukseen mitään huomiota, se on hetkessä ohi ja Elias ottaa ruokansa ja syö. Eivätkä tällaiset purkaukset minua häiritse. Antaa mielenilmauksen ja frustaation tulla ulos. Kerran purkaus kesti useita minuutteja. Syy taisi olla, ettei keksiä saanut lisää tms. Annoin pojan kiukuta syöttötuolissaan. Hetken jälkeen tarjosin syliä, mutta sekin kiukutti. Kunnes sitten näin, ettei lapsi tuosta omin voimin enää rauhoitu ja hänkin oli valmis tulemaan syliin ja rauhoittui siinä hetkessä.
Elias saa koko hyödyn positiivisesta kasvatuksesta. Ja onhan hänellä kolmosena jo vähän kokeneenpi äiti. Mutta Eliaksen kanssa olen huomannut, miten turhaa taaperoikäisen rankaiseminen on. En ole kokenut siihen olevan mitään tarvetta. Turvallisuudesta täytyy huolehtia, mutta monen asian saa antaa olla. Sanon ei asioille, jotka ovat myöhemminkin ei, mutta suurenmin hermostumatta. Eliaksella on ollut ikävä tapa syödessä heittää esim. leivänpaloja lattialle. Tämä on ollut yleensä merkki siitä, että nyt ei enää ruoka maistu ja seurauksena ruokailun päättyminen. Heittelylle on tietysti sanottu ei, mutta olen ajatellut, että vähän vanhenpana hän ymmärtää, ettei noin tehdä. Turha nyt on hermostua, vaikka asia toistuu. Ja nyt huomaan, että eipä sitä enää juuri ole tapahtunut. Nelsen kirjoittaa, että alle 3-vuotias ei ymmärrä "ein" merkitystä niin kuin aikuinen. Hän ei vielä ymmärrä syytä ja seurausta. Paras keino toivotun käytöksen saavuttamiseksi on kääntää huomio muualle, päättäväisesti ja ystävällisesti. Nelseniä lainaten: Taaperoikäiset tarvitsevat ympäristön, jossa he voivat sanoa: Minä osaan. Minä saan kokeilla, tehdä virheitä ja oppia niistä. Minua rakastetaan.

Dienstag, 27. September 2011
Kuinka leijona kesytetään?
Tyttäreni on saanut kirkkaan ja kuuluvan äänen. Ja sitä voi käyttää monella tavalla. Hänen itkunsa on ollut aina kuuluvaa, mutta kesän aikana siihen on tullut mukaan suoranaista karjuntaa. Ja hän on huomannut, että hänellä on siinä oiva ase. Jos ei tapahdu niin kuin minä haluan, niin sitten minä huudan. Minä huudan sinun korvaan! Isoveli on jo oppinut antamaan monessa asiassa periksi, että huuto loppuisi, ja monesti haluaisi minunkin niin tekevän. Mutta en halua, että neiti terrorisoi koko perhettä.
Jane Nelsen sanoo, että kaikella käytöksellämme on jokin tavoite, usein alitajuisesti. Tiedämme, että lapset hakevat ei-toivotulla käytöksellään huomiota ja harvoin tiedostavat sen. En ole Alisan huutoa syvällisemmin yrittänyt analysoida, mutta jokin aika sitten koin ahaa-elämyksen. Vaikka hän oli mielellään menossa päiväkotiin kesäloman jälkeen, sinne jäädessä tuli kuitenkin itku ja huuto. Kun hän takertui syliini, se tuntui ihan samalta kuin pikkuveljensä kiinnitarrautuminen, kun olen ollut johonkin yksin lähdössä. Ajattelin, että Alisa halusi sanoa: " Minäkin olen pieni, minäkin tarvitsen äitiä!" Vaikka hän onkin perheen ainut tyttö, ei keskimmäisen osa aina varmasti ole helppo. Haluaisi olla iso niin kuin isovelikin ja kuitenkin vielä pieni. Eikä huuto aina ole "tehdään niin kuin minä haluan" -huutoa. Alisa kestää vielä huonosti kritiikkiä. Jos jostakin sanoo vähän tiukemmin, siitä voi tulla itku.
Mitä sitten tehdä, kun tyttöni huutaa ja karjuu? Ei ole todellakaan aina helppoa säilyttää maltti ja pysyä ystävällisenä ja päättäväisenä (friendly and firm) ja toimia lasta kunnioittavasti. Paljon virheitäkin olen tehnyt. Kerran esimerkiksi laitoin kättäni tytön suulle estääkseni korvia vihlovan huudon. Samantien tajusin, että se ei ole lasta kunniottavaa käytöstä. Miten itse saman kokisin? Kerran Alisa sanoi niin tekevänsä ja huusi kiukussaan pikkuveljen korvaan. Halusin heti antaa viestin, että tuota ei sallita. Menin kylpyhuoneeseen hänen kanssaan ja suojelin omia korviani käsilläni. Sanoin hänelle, että otan hänet syliin, kun hän lopettaa huudon. Pidin häntä sylissä, kunnes hän rauhoittui, ja sitten menimme jatkamaan lelujen keräämistä.
Tuosta on tullut minulle toimintamalli. Jos muita on läsnä, vien Alisan toiseen huoneeseen. Noudatan viisaampien ohjetta siinä, että lasta ei saa jättää yksin. Hän tarvitsee apua, kun ei pysty hallitsemaan tunteitaan ja tilannetta. Nelsenin ohjeen mukaan osoitan kunnioitusta itseäni kohtaan siinä, etten salli Alisan huutaa korvaani eli en ota häntä huutavana syliin. Toisin sanoen kunnioitan omia rajojani. Mutta kun huuto lakkaa, Alisa saa tarvitsemansa sylin.

Abonnieren
Posts (Atom)