Posts mit dem Label lapsen kunnioitus werden angezeigt. Alle Posts anzeigen
Posts mit dem Label lapsen kunnioitus werden angezeigt. Alle Posts anzeigen

Samstag, 20. April 2013

Kertaus on opintojen äiti

Päiväkoti ja sen tukiyhdistys tarjosivat kaksi kasvatusaiheista alustusta. Pitäjä oli sama lastentarhanopettaja, terapeutti ja sijaisäiti, jonka kurssilla aikoinaan olen positiiviseen kasvatukseen tutustunut. Käytin heti tilaisuutta hyväksi taas vähän pohtia kasvatusteemoja. Meitä oli seitsemän äitiä aamupalan lomassa keskustelemassa vetäjän johdolla. Ja aihe oli perusasioita: kunnioitus. Itsekin olin sitä yhtenä listasta toivonut, koska se on niin perustavanlaatuinen.
Yksi keino vastata kysymykseen, mitä kunnioitus on, on miettiä sen vastakohtia: ei huomioi, nolata, kohdella alentavasti, olla epäkohtelias. Nämä tulivat tässä ensimmäisenä suomeksi mieleen. Itseäni on ehkä parhaiten auttanut se ajatus, että lasta kunnioittava käytös on ihan samaa kuin aikuistakin kohtaan. Miltä minusta tuntuisi? Miltä minusta tuntuisi, jos minua koko ajan käskytettäisiin?
Vetäjämme oli jo noin vuosi sitten puhumassa päiväkodin illassa aiheesta "Kasvatus lasta kunnioittaen ja arvostaen". Yksi äideistä oli ollut tuolloinkin mukana ja kertoi, että vaikka häneltä tulisikin oikeat sanat, saattaa äänensävy silti paljastaa takaa "hammasten kiristelyn". Miten lapsen kunnioituksesta tulisi myös sisäinen asenne ja tunne? Kommunikaatiostamme vain noin 7 prosenttia on sanoja. Mitä nuorenpi lapsi on, sitä vieläkin pienemmäksi tämä osuus jää. Noin 35 prosenttia on mimiikkaa ja kehon kieltä. Yli puolet kommunikaatiostamme välittyy asenteemme ja tunnetilamme kautta. Ja lapset ovat mestareita sen aisti-misessa.
Jokainen lapsi ja aikuinen yhtälailla haluaa kokea olevansa arvokas ja tärkeä. Hän haluaa kokea olevansa arvokas riippumatta siitä, mitä hän pystyy suorittamaan. Lapsi haluaa olla samalla tasolla aikuisen kanssa, yhteenkuuluvuuden tasolla. Kun kohtelen lasta alentavasti esim. nalkuttamalla, hän ei enää koe olevansa samalla tasolla, vaan aikuista alenpana, eikä se tunnu hyvältä. Lapsi haluaa takaisin samalle tasolle, usein negetiivisin keinoin. Tästä seuraa pomppulautaefekti. Lapsi onkin vanhenpaa ylenpänä, minkä seurauksena vanhenpi haluaa takaisin ylös ja ylemmäs. Tuloksena on herkästi valtataistelu. Vetäjämme sanoi, että me vanhemmat olemme varmoja häviäjiä. Lapsilla on uskomaton kestävyys, koska yhteenkuuluvuus on heille elintärkeä. Meidän vanhenpien on noustava alas ja lopetettava valtataistelu.

Dienstag, 27. September 2011

Kuinka leijona kesytetään?

Tyttäreni on saanut kirkkaan ja kuuluvan äänen. Ja sitä voi käyttää monella tavalla. Hänen itkunsa on ollut aina kuuluvaa, mutta kesän aikana siihen on tullut mukaan suoranaista karjuntaa. Ja hän on huomannut, että hänellä on siinä oiva ase. Jos ei tapahdu niin kuin minä haluan, niin sitten minä huudan. Minä huudan sinun korvaan! Isoveli on jo oppinut antamaan monessa asiassa periksi, että huuto loppuisi, ja monesti haluaisi minunkin niin tekevän. Mutta en halua, että neiti terrorisoi koko perhettä.
Jane Nelsen sanoo, että kaikella käytöksellämme on jokin tavoite, usein alitajuisesti. Tiedämme, että lapset hakevat ei-toivotulla käytöksellään huomiota ja harvoin tiedostavat sen. En ole Alisan huutoa syvällisemmin yrittänyt analysoida, mutta jokin aika sitten koin ahaa-elämyksen. Vaikka hän oli mielellään menossa päiväkotiin kesäloman jälkeen, sinne jäädessä tuli kuitenkin itku ja huuto. Kun hän takertui syliini, se tuntui ihan samalta kuin pikkuveljensä kiinnitarrautuminen, kun olen ollut johonkin yksin lähdössä. Ajattelin, että Alisa halusi sanoa: " Minäkin olen pieni, minäkin tarvitsen äitiä!" Vaikka hän onkin perheen ainut tyttö, ei keskimmäisen osa aina varmasti ole helppo. Haluaisi olla iso niin kuin isovelikin ja kuitenkin vielä pieni. Eikä huuto aina ole "tehdään niin kuin minä haluan" -huutoa. Alisa kestää vielä huonosti kritiikkiä. Jos jostakin sanoo vähän tiukemmin, siitä voi tulla itku.
Mitä sitten tehdä, kun tyttöni huutaa ja karjuu? Ei ole todellakaan aina helppoa säilyttää maltti ja pysyä ystävällisenä ja päättäväisenä (friendly and firm) ja toimia lasta kunnioittavasti. Paljon virheitäkin olen tehnyt. Kerran esimerkiksi laitoin kättäni tytön suulle estääkseni korvia vihlovan huudon. Samantien tajusin, että se ei ole lasta kunniottavaa käytöstä. Miten itse saman kokisin? Kerran Alisa sanoi niin tekevänsä ja huusi kiukussaan pikkuveljen korvaan. Halusin heti antaa viestin, että tuota ei sallita. Menin kylpyhuoneeseen hänen kanssaan ja suojelin omia korviani käsilläni. Sanoin hänelle, että otan hänet syliin, kun hän lopettaa huudon. Pidin häntä sylissä, kunnes hän rauhoittui, ja sitten menimme jatkamaan lelujen keräämistä.
Tuosta on tullut minulle toimintamalli. Jos muita on läsnä, vien Alisan toiseen huoneeseen. Noudatan viisaampien ohjetta siinä, että lasta ei saa jättää yksin. Hän tarvitsee apua, kun ei pysty hallitsemaan tunteitaan ja tilannetta. Nelsenin ohjeen mukaan osoitan kunnioitusta itseäni kohtaan siinä, etten salli Alisan huutaa korvaani eli en ota häntä huutavana syliin. Toisin sanoen kunnioitan omia rajojani. Mutta kun huuto lakkaa, Alisa saa tarvitsemansa sylin.

Freitag, 26. August 2011

Mitäs minä sanoin

Jane Nelsen osoittaa monia pieniä asioita, joita teemme lasten kanssa, mutta kun vähän pysähtyy ajattelemaan, niissä ei ole paljonkaan järkeä. Moni kuuluu kategoriaan "näin en toimisi aikuisen kanssa, miksi sitten lapsen kanssa". Jostakin kumman syystä ajattelemme (ainakin itsestäni tunnistan), että lapset olisivat jotenkin erilaisia, että heillä olisi erilaiset tunteet kuin aikuisilla. Yksi tällainen asia on kommentti "mitäs minä sanoin". Kukas tuon mielellään kuulee, kun itsekin jo tietää, että toisin olisi ollut parenpi.  Tällä viikolla alkoi taas päiväkoti kesäloman jälkeen. Vaikka Arne ja Alisa olivat molemmat innolla menossa jälleen päiväkotiin, Alisalla tuli itku ensimmäisenä aamuna päiväkotiin jäädessä. Mukavaa oli silti ollut. Kuitenkin hän seuraava aamuna ilmoitti päättäväisesti, että hän ei halua mennä päiväkotiin. (Päiväkoti tarkoittaa meidän lasten kohdalla aamupäiviä n. klo 8.30-12.30) Koska pakottavaa tarvetta päivähoidolle ei kohdallamme ole, annoimme Alisan jäädä kotiin. Kerroimme mieheni kanssa kuitenkin, että aiomme mennä pellolle perunannostoa aloittamaan. Siellä tulee varmasti olemaan kuuma ja päiväkodissa olisi todennäköisesti mukavanpaa. Alisa pysyi päätöksessään ja oli innolla lähdössä kasvimaalle. Mieheni kanssa epäilimme kuitenkin hänen kestävyyttään ja varauduimme marinaan. Mietin, että nyt täytyy muistaa jättää "mitäs minä sanoin" -kommentit, kun kasvimaalla ei olekaan mukavaa. Antaa hänen itse kokea päätöksensä seuraukset. No, yllätyksekseni Alisa jaksoi ja viihtyi kasvimaalla hyvin. Työssä ei mennytkään kovin kauan ja aurinkokin pysyi pilvien takana. Aamupäivä keskimmäiselle tuntui tekevän muutenkin hyvää, kun isoveli oli päiväkodissa ja pikkuveli nukkui osan ajasta, ja heitä ei ollut huomiota jakamassa. Tänään perjantaina hän menikin reippaasti päiväkotiin ilman isoveljeäkin.
On iso kiusaus sanoa " mitäs minä sanoin". Aivan kuin lapsi tarvitsisi meitä opettamaan, että tässä kohtaa valinta on ollut väärä. Sen sijaan että lapsi oppisi valintansa seurauksista, sapotoimme todennäköisesti oppimiskokemuksen ärsyttävällä kommentillamme. Myötätuntoa toki saa näyttää ja apua antaa tilanteen mukaan, ei lasta saa ja tarvitse yksin jättää. Uteliailla kysymyksillä voi ehkä saada selville, mitä lapsen päässä liikkuu, mitä hän tapauksesta oppii ja auttaa häntä huomaamaan syyn ja seurauksen ja mitä tapahtuneesta voi oppia.

Samstag, 20. August 2011

Mitä olen oppinut? osa 2

Jatketaan aiheesta "olen oppinut pitämään suuni kiinni".  Olen oppinut kuuntelemaan ja katsomaan, mitä lapsella on mielessä, sen sijaan, että olisin heti kontrolloimassa ja torumassa hänen tekemisiään. Varsinkin vanhin on pienestä pitäen ollut nopea käänteissään. Hän oli mielellään katsomassa ja auttamassa ruuanlaitossa, ja monesti oli tilanne, että hän yhtäkkiä meni kaapille tai laatikolle ja teki mieli sanoa, että mitä sinä nyt sinne menet... Mutta hän olikin jo hakemassa kattilaa tai kauhaa, jota tiesi maman tarvitsevan.
Ylipäänsä olen oppinut miettimään, tarviiko lapsen käytökseen tai toimintaan puuttua. Muistan tilanteen, jota analysoin kasvatuskurssin aikana. Tulimme autolla kotiin päiväkodista. Pihassamme tytär nousi autosta ja hyppäsi vesilätäkköön ja kasteli housunsa. Housujen likaantuminen siinä taisi eniten harmittaa ja toruin, kuinka tyttö nyt tuolla lailla meni tekemään. Sävyni oli sellainen, että tytöltä tuli itku. Jälkeenpäin mietin, miten olisin voinut toimia toisin. Sotkemisesta olisi voinut huomauttaa ystävälliseenkin sävyyn. Mutta sitten mietin, että olisiko asiasta tarvinnut ollenkaan huomauttaa. Kuraveden lentämiselle olisi voinut yhdessä nauraa. Ja vaihtaa sen suuremmitta puhtaat housut jalkaan.

Mittwoch, 15. Juni 2011

Salainen sanaton merkki

Mieheni oli vajaa neljä viikkoa työreissulla ja tällä kertaa aika oli stressaavampaa ja lapsille tuli hermostuttua helpommin. Olen siunattu pojalla, joka ei niinkään ala huutaa takaisin ja lähde taisteluun, vaan sanoo suoraan: "Mama, miksi sinä olet niin ilkeä? Haluan, että olet kiltti." (Warum bist du so böse? Su sollst lieb sein.) Katsoin oikein sanakirjasta, mitä "böse" tarkoittaa: vihainen, suuttunut, ilkeä, paha, huono. Kun taas kerran olin turhasta hermostunut nukkumaan mennessä ja Arne vielä sängyssäkin sanoi, että en saisi olla ilkeä ja vihainen, juttelin hänen kanssaan. Sanoin, etten minä halua olla ilkeä, mutta joskus niin käy. Pyysin, että Arne auttaisi minua muistamaan, etten minä halua olla ilkeä. Hän voisi näyttää jonkin merkin, kun alan hermostua. Näytin Arnelle joitakin käsimerkkejä, jotta hän ymmärtäisi idean. Esim. käsi suulle tai rinnalle. Arne keksi merkin: käsivarret rastiksi vartalon eteen.
Odotin mielenkiinnolla muistaisiko Arne merkin käytön. Niin kuin usein käy, asiasta puhuminen auttaa, ja pari päivää meni hyvin. Kunnes sitten iltatoimissa taas hermostuin ja Arne muisti merkin. Ihan oikeutetusti mitään sanomatta näytti minulle rastia. Siihen suli kiukku, enkä voinut kuin hymyillä Arnelle ja merkille. Taisi olla seuraavana päivänä, kun Arne sanoi minulle, että minäkin saisin näyttää hänelle merkkiä, jos hän on ilkeä Alisalle. Parin päivän päästä muistin asian, kun Arne jälleen oli hermostumassa pikkuveljelle, joka ei vielä osaa leikkiä niin kuin hän haluaisi. Arne oli nostamassa kättä Eliasta lyödäkseen, kun mitään sanomatta näytin hänelle rastia. Arnen kasvoille tuli hymyntapainen ja käsi laski alas ja leikki jatkui.
Muutaman kerran olemme näyttäneet merkkiä puolin ja toisin. Nyt on Papakin taas kotona ja merkin käytölle on vähemmän tarvetta, mutta yritän pitää sen mielessä, sillä olen nähnyt sen tehon.
Toinen merkki, joka on ollut jo pitkään käytössä, on tullut aivan itsestään. Arnen hermostuessa jostakin esim. kun asia ei menekään hänen haluamallaan tavalla ja hän alkaa itkeä ja yrittää jotain sanoa, olen mitään sanomatta näyttänyt "hiljaa"-merkkiä, etusormi suun eteen. Tämä on tarkoittanut, että odotan hänen rauhoittuvan, että hän kuulee, mitä minä sanon. Ehkä voimme löytää kompromissin.
Tärkeintä merkkien käytössä on, että ne ovat sanattomia. Sillä äänensävyä on vaikea ohjata.

Mittwoch, 1. Juni 2011

Kiinni rysän päältä

Arne ja Alisa leikkivät pihassamme naapurin tytön kanssa. Parin päivän päästä hain kellarista sipuleita ja huomasin puuvarastossa sangon täynnä vettä ja nypittyjä pihakukkia. Leikkipäivänä olin vähän mielessäni ihmetellyt maassa olevia kukkien terälehtiä, mutta unohtanut sitten asian. Eliaskin kukkia joskus parvekkeelta heittelee. Nyt oli asialle selitys. Alisa ja Arne olivat päiväkodissa aamupäivän, joten minulla oli aikaa miettiä, kuinka käsittelisin asian "oikeaoppisesti".
Nelsen sanoo, että on reilua ja lasta kunnioittavaa sanoa suoraan, kun huomaa jonkin rikkomuksen eikä yrittää saada lasta asiasta kiinni. Mietin, miten tapahtuneesta voitaisiin oppia. Myöhemmin samana päivänä kutsuin sitten Arnen ja Alisan luokseni ja kerroin, että sipuleita hakiessani olin huomannut sangon ja kukat. Pyysin heitä kertomaan, mitä oli tapahtunut. Kasvoilta loisti syyllinen ilme. Heidän mukaansa idea oli ollut naapurin tytön, mikä tietenkään ei ole koko totuus asiasta. Uskoin heidän hyvin tietävän, että kukkien repiminen on huono idea. Seuraavalla kerralla, jos heillä on vaikeutta vastustaa tällaisia ideoita, he voivat kutsua minua apuun.
Suoraan sanominen tuntuu paremmalta, sain sen itse kokea joku aika sitten. Yksi päivä mies kyseli, olinko ajanut naapurikylän suuntaan hänen syntymäpäivänään. Ihmettelin, että mistä on oikein kyse. Muistin sitten, että olin käynyt silmälasiliikkeessä. Sitten mieheni kertoi, että olin saanut ylinopeussakon. Ärsytti, sakkokin tietysti. Olisin toivonut, että mieheni olisi suoraan sanonut, että olemme saaneet ylinopeussakon. "Muistatko sinä tuolloin ajaneesi, minä en?"
Kun esim. löytää jonkin rikkoutuneen esineen, voi reilusti sanoa sen lapsille ja kysyä haluaako, joku kertoa asiasta jotakin. Toivoisin, että tällaisissa tilanteissa voisin välittää lapsilleni, etten halua rangaista syyllistä, vaan toivon, että he oppivat ottamaan vastuun virheistään, ja yhdessä voimme miettiä, miten asian voisi korjata.

Sonntag, 10. April 2011

Miltä minusta tuntuisi

Vanhin on flunssassa. Yöllä hän heräsi kovaan yskään, melkein oksentamiseen asti. Mies oli melko tovin hänen luonaan ja tuli takaisin aika lailla turhautuneena ja oli sitä mieltä, että Arne yritti yskiä tahallaan. Sanoin, että en usko. Hetken päästä Arne tuli sitten itku kurkussa ja minäkin olin hänen vierellään tovin, ennen kuin hän nukahti.
Minua auttaa olemaan kärvivällinen lasten kanssa, kun mietin, miltä minusta tuntuisi. Arnella oli ongelma, johon hän halusi apua. Miltä minusta tuntuisi, jos minua ei otettaisi tosissaan? Usein luulemme tietävämme tai sanelemme lapselle, miltä hänestä tuntuu tai pitäisi tuntua, tarkemmin miettimättä, miltä lapsesta oikeasti tuntuu tai miltä minusta tuntuisi samassa tilanteessa. Ymmärrys lisää kärsivällisyyttä.