Kyltit kehiin - yksi menestystarina

Kerroin jo viimeistä edellisessä postauksessa muutamasta perhekokouksessa tehdystä kyltistä ja niiden vaikutuksista. Olemme todellakin pitäneet perhekokouksen nyt joka sunnuntai ja kyltit ovat olleet lasten ratkaisu moneen ongelmaan, myös viikko sitten sunnuntaina. 

Asialistalla oli jälleen iltaruoka ja lastenohjelmat sen jälkeen. Lapsilla on kauhea kiire katsomaan lastenohjelmia, vaikka paussi olisikin tv:ssä päällä. Se ärsyttää, kun koko ajan kysytään, saanko jo nousta pöydästä. Puhuimme asiasta, kunnes Arne sanoi: "Okei, mä sanon, mikä tässä on takana. Me riidellään siitä sohvapaikasta." Aha, siis kuitenkin. Ongelma oli jo jokseenkin tiedossa. Arne ja Alisa tappelivat jo ikuisuuden toisesta sohvan päätypaikasta. Kyseessä on siis aivan tavallinen kolmenistuttava sohva, jonka toinen pääty on jostain käsittämättömästä syystä parempi kuin toinen. Kerrankin Alisa kaatui pahasti, kun molemmat syöksyivät sohvaa kohti.

Ongelma tiedossa, mikä ratkaisuksi? Mikäs muu kuin kyltti. Arne ja Alisa kirjoittivat nimensä pahvilapulle, toinen toisella ja toinen toiselle puolelle. Naru vielä ja kyltti oli valmis. Se ripustettiin jääkaapin seinälle. Kyltti käännettäisiin päivittäin.

Todellakin, enää ei ollut syöksyilyä eikä riitelyä sohvapaikasta. Kyltissä oleva istui lempipaikalla ja toinen toisessa päässä. Elias on onneksi tyytyväinen keskellä. Ensimmäiset päivät pidin huolta, että kyltti oli varmasti käännetty ja osoittaisi oikean nimen. Kunnes sitten lauantaina vain viikko kyltin käyttöönoton jälkeen Arne sanoi: "Ei me tarvita enää kylttiä. Mä oon tottunut jo tähän toiseen päätyyn, mä voin istua tässä." Ja niin Arne ja Alisa repivät kyltin! Kuukausia vaivannut ongelma oli ratkennut! Tietysti olimme monet kerrat sanoneet, että sohvan toinen pääty on aivan yhtä hyvä paikka kuin toinenkin pääty. Mutta mitäs lapset vanhemmiltaan uskovat, heidän on se itse koettava.

Miksi kyltit toimivat? Samasta syystä kuin moni muukin asia. Lapset saavat olla itse päättämässä ja miettimässä ratkaisua ongelmaan ja myös tekevät kyltit itse. Siitä tulee heidän asiansa. Jos minä tekisin kyltit ja ilmoittaisin, että nyt tehdään näin, yritys olisi tuomittu epäonnistumaan. Se olisi vain yksi aikuisten antama sääntö lisää.

Nuorimmainen nukkumaan

Satuin katsomaan, mikä on eniten klikattu postaukseni: "Perhekokous: nukkumaanmeno" on kirkkaasti kärjessä. Niinpä niin, varmasti ongelmapesä jossain vaiheesssa joka perheessä. Minun kärsivällisyyteni on tällä hetkellä koitteilla nuorimman kohdalla. Arnella ja Alisalla iltatoimet ovat rutinoituneet. Kun iltaruuan ja lastenohjelmien jälkeen mennään yläkertaan, he laittavat yövaatteet päälle ja tekevät iltatoimensa ja sen jälkeen on aikaa vielä leikkiin toisia odotellessa. Arnen huone on ullakolla ja hän saattaa unohtua sinne rakentamaan legoillaan. Sanoin Arnelle perhekokouksessa, että olisi kiva, jos minun ei tarvitsisi huomauttaa häntä iltatoimien tekemisestä, kun Eliaksen kanssa on jo tarpeeksi stressiä.

Elias on nyt sen ikäinen, vajaa 4 v, että hänen pitäisi itse riisua ja pukea pyjama päälleen. Mutta ongelma on sama kuin aikoinaan Arnen ja Alisan kanssa. Kun hän tulee huoneeseensa, odottavat siellä lelut ja hän unohtuu rakentamaan duploilla tai katselemaan kirjaa. Ei hän ole nukkumaanmenoa vastaan, jokin muu on vain mielenkiintoisenpaa. Se tyyppivastaus on: Joo, kohta. Mutta hetkisen perästä tilanne on aivan ennallaan. Tai jos hän aloittaakin riisumaan, se on jäänyt ensimmäiseen vaatekappaleeseen.

Mitä sitten olen jo kokeillut? Päätä mitä itse teet. Olen sanonut Eliakselle: "Minä voin NYT auttaa sinua riisumaan." Auttaminen tarkoittaa tässä tapauksessa, että olen läsnä. Jos hän ei ole heti valmis aloittamaan riisuutumista, lähden huoneesta ja teen jotain muuta, katson esim. koululaisten vaatteet seuraavaksi päiväksi. Joskus tämä toimii. 

Mieleen tulee munakellometodi. Eliakselle voisi laittaa 5 minuuttia aikaa ja kellon soidessa olisi aika riisua. Voisi toimia muutaman päivän. 

Vaatekaapin ovessa on vielä Arnen ja Alisan nukkumaanmenolista. Eliaskin sen tuntee ja tietää, mitä pitää tehdä ensin, eli ensin iltatoimet. Listassa tulee kohta leikillekin. Jonkin verran se on auttanutkin. Mutta Eliakselta on myös tullut vihaisena: "Tyhmä lista!" Tässä asiaa pohtiessani mieleeni on tullut, että ehkä olisi aika tehdä Eliaksen kanssa oma lista. Vaikka lopputulos olisikin täysin samanlainen, se olisi Eliaksen lista, sellainen, mitä hän on ollut mukana tekemässä ja sanomassa, mikä on järjestys. Tätä täytyykin kokeilla! Ehkä jo seuraavassa perhekokouksessa.

Perhekokous kannattaa

Olen jo muutamaan kertaan kirjoittanut perhekokouksesta.

http://minnakasvattaa.blogspot.de/2012/07/lomamatkalle.html 

http://minnakasvattaa.blogspot.de/2011/05/perhekokous-nukkumaanmeno.html 

Silti en kai ole ollut tarpeeksi vakuuttunut sen hyödyllisyydestä, koska siitä ei ole tullut tapaa. Pari viikkoa sitten mies oli taas pitkästä aikaa reissussa ja ehkä sen vuoksi pinnani kireämmällä ja muutama lähes päivittäin toistuva kina lasten kanssa ärsytti aika tavalla. Päätin, että on aika pitää perhekokous ongelmien ratkai-semiseksi.

Silmäilin aiheesta oppikirjasta ja ilmoitin asiasta lapsille muistaakseni edellisenä päivänä. Suunnittelin kokousta sunnuntai-iltapäivälle. Mies ei siis ollut kotona, pidin kokouksen yksin lasten kanssa. Pidimme kokouksen lounaan jälkeen. 

Nelsen suosittelee kokouksen aluksi "kiitoskierroksen" (compliments). Jokainen osallistuja sanoo kaikista muista jotain positiivista. Se voi tuntua aika teennäiseltä, mutta uskon, että sillä on paikkansa. Ensinnäkin se luo positiivisen ilmapiirin, kuka ei haluaisi kuulla itsestään jotakin hyvää? Olen huomannut, että se tekee itsellekin hyvää miettiä jokaisesta lapsesta erikseen jotakin hyvää, mistä on iloinen jne. Olemme pitäneet kokouksen nyt kaksi kertaa ja tähän mennessä lapset eivät ole halunneet sanoa mitään. Aion olla itse-pintainen ja pitää kiitoskierroksesta kiinni. Ainakin lapset ovat mielellään kuulleet itsestään jotain ja toivon, että he itsekin oppivat huomaamaan toisten hyvät puolet tai pienet palvelukset, joista voisivat kiittää.

Arne on nyt melkein kahdeksan ja tokalla ja Alisa kuusi ja ekalla (Saksassa aloitetaan koulu 6-vuotiaana). Heillakin on koulussa viikoittain luokan kokous. Kyselin ensimmäisellä kerralla, minkälaisia sääntöjä heillä on kokoukseen liittyen. Samanlaista käytöstä me haluamme omankin kokouksemme aikana. Oli kiva huomata, että Arne ja Alisa ovat nyt tarpeeksi vanhoja perhekokousta varten. Aikaisemmin olemme pitäneet kokouk-sia Eliaksen päiväunien aikana. Nyt se ei ole enää mahdollista. Elias ei jaksanut istua pöydän ääressä. Mutta annoin hänen mennä ja tehdä omia juttujaan eikä se häirinnyt meitä muita.

Jääkaapin ovessa olevaan paperiin olin kirjoittanut muutaman kohdan käsiteltäväksi. Selitin, että tästä lähtien jääkaapin ovessa tulee olemaan perhekokouslista, johon jokainen voi kirjoittaa ongelman käsiteltäväksi. Tähän mennessä minä olen ollut ainoa, joka listaa on jotain kirjoittanut. Ensimmäisen kokouksen jälkeen mietin, että mahtaakohan aiheita kertyä, mutta on niitä. Olen huomannut, että se on tehnyt  minulle hyvää saada kirjoittaa toistuvasti ärsyttävä asia ylös. Kun tilanne on päällä, siitä on turha väitellä. Minua on auttanut, kun olen voinut kirjoittaa asian ylös ja sanoa, että tästä puhutaan perhekokouksessa.

Selitin Arnelle ja Alisalle, että kokouksen tavoite ei ole miettiä rangaistuksia tai torua vaan auttaa löytämään ratkaisu ongelmiin. Mitäs sitten oli asialistalla? 

- Arnen takki

Arnella oli houno tapa tiputtaa takkinsa naulakon eteen lattialle eikä laittaa sitä naulaan roikkumaan. Uudestaan ja uudestaan kehotin häntä laittamaan takkinsa naulaan. Kokeilin myös huutaa hänet huoneestaan kaksi kerrosta ylempää laittamaan takkinsa naulaan. Mikään ei auttanut ja se ärsytti minua. Joten sanoin Arnelle, että minä en haluaisi nalkuttaa aina asiasta. Ongelmaan pitäisi keksiä jokin ratkaisu. Sanoin, että olin miettinyt jonkinlaista merkkiä, mikä muistuttaisi takin ripustamisesta eikä minun tarvitsisi siitä sanoa, mutta minulla ei ollut mitään konkreettista ideaa. Arne ja Alisa ehdottivat kylttiä. Vihreä kyltti, kun takki on naulassa ja punainen, kun se ei ole. Hyvä idea! 

Lopuksi askartelimme kyltit. Hain vihreää ja punaista paperia ja ne liimattiin pahvin molemmille puolille. Vihreälle puolelle Arne kirjoitti " Takki on naulassa" ja punaiselle puolelle " Takki naulaan". Tein reiät reunaan ja pujotin narun. Laitoimme kyltin roikkumaan sinitarralla oveen naulakon viereen. 

Ensimmäisinä päivinä kyltti oli täysin vihreä. Sitten jouduin käätämään sen punaiselle, kun koulurepusta takki päätyi penkille naulakon sijaan. Sillon huomautin Arnelle, että kyltti on punainen. Hän sanoi myöhemmin, että minun ei tarvitsisi sanoa mitään, käyttää vain kylttiä. Minunkin pitää pitää kiinni sovituista jutuista. Nyt kyltti on vain silloin tällöin punainen, eli takki on ehdottomasti useammin naulassa kuin lattialla!

- Kengät portaikossa

Kenkähyllymme on portaikossa. Lapset jättävät kenkänsä sikin sokin ja olin kyllästynyt siitäkin huomaut-tamaan joka päivä. Sanoin, että joka päivä käytössä olevia kenkiä ei välttämättä tarvitse laittaa hyllylle, mutta ne voisi edes laittaa hyllyn eteen nätisti riviin. Minun ehdotukseni oli, että Arnella ja Alisalla olisi vuoropäivin vuoro laittaa kengät järjestykseen. Siihenkin he halusivat tehdä kyltin. He piirsivät kumpikin omalle puolelleen kengän kuvan ja kirjoittivat nimensä. Kyltin ripustimme oveen kenkähyllyn viereen. Ensimmäisinä päivinä kenkiä järjestettiin ahkerasti. Nyt emme aina tiedä, kenen kenkäpäivä on, mutta kengät ovat joka tapauksessa paremmassa järjestyksessä kuin aikaisemmin, vaikka eivät aivan tiptop.

- Lastenohjelmien katsominen kouluaamuiltoina.

Saksassa lastenohjelmat tulevat jonkin verran myöhemmin kuin Suomessa. Yleensä lapset katsovat niitä18.40-19.25 välisenä aikana. Tämän jälkeen tulee vielä kouluikäisille lapsille tarkoitettu ohjelma, jossa kerrotaan erilaisista teemoista kuten palokunta. On sovittu, että kouluaamuina sitä ei katsota, se tulee liian myöhään. Silti harva se ilta televesion sulkemisesta piti kinata. Selitin, että minulla ei ole mitään kyseitä ohjelmaa vastaan. Viikonloppuisin ja lomalla sen saa katsoa. Hyväksi onneksi juuri sillä tulevalla viikolla oli torstai ja perjantai koulusta vapaata. Sain kertoa, minä kaikkina iltoina he saisivat katsoa ohjelman. Mihinkään muuhun ei tuntunut olevan tarvetta. Jo samana iltana Arne laittoi heti sovittujen lastenohjelmien loputtua telkkarin pois päältä. Tähän mennessäkään asia ei ole ollut enää ongelma. Uskon, että moneen asiaan auttaakin jo vain se, että siitä voidaan puhua neutraalissa tilanteessa perhekokouksessa.

- Iltaruokailu ja lastenohjelmat

Yleensä syömme iltaruokaa 18.30 tai vähän sen jälkeen. Varsinkin Arnella on kova kiire syödä ruokansa ja päästä katsomaan lastenohjelmia. Pitkään on ollut sopimus, että lapset voivat nousta pöydästä, kun ovat kaikki syöneet ruokansa. Tästä huolimatta Arne on heti syötyään kysymässä, saako hän nousta pöydästä. Yritin selittää, että iltaruoka voi olla ainoa ruoka, jolloin istumme kaikki samanaikaisesti pöydässä ja haluamme viettää aikaa yhdessä, kyse ei ole pelkästään syömisestä. Lupasin, että ainakin klo 19 alkavan ohjelman he näkisivät. Laittaisin paussin päälle, jos tarpeen. Ei olisi mitään kiirettä tv:n ääreen.

Tähän ongelmaan keskustelu ja lupaus lastenohjelman nauhoittamisesta auttoi vain rajallisesti. Kun Arne taas yksi ilta monta kertaa parin minuutin välein kysyi, saako hän nousta pöydästä, laitoin ongelman uudestaan perhekokouksen asialistalle. Eivät ongelmat useinkaan kerrasta häviä tai ratkea, mutta muutamakin päivä rauhaa voi olla voitto.

Lomamatkalle!

Jos perhekokousta ei muuten käytä, sitä kannattaa ainakin käyttää lomamatkalle valmistautumiseen. Jane Nelsen tai paremminkin hänen miehensä kuvaa kirjassa hyvin sen hyötyjä. Vanhemmille tuli tilaisuus lähteä Hawajille ja he päättivät ottaa kaksi teini-ikäistä lastaan mukaan. He kertoivat asiasta perhekokouksessa ja sanoivat, että loman täytyy olla vanhemmillekin mukavaa, eivätkä he halua tappelevia ja valittavia lapsia mukaansa. Perhekokouksessa päätettiin listata asioita, jotka tekevät vanhenpien elämästä vaikean lomalla: kinastelevat lapset, väittely vanhenpien kanssa, rahankerjääminen, omien tavaroidensa poiskorjaamatta jättäminen, kun ei kanna omaa laukkuaan ja vanhemmille ilmoittamatta johonkin lähteminen. Lapset sanoivat, että entä sitten asiat, jotka ärsyttävät lapsia? Hekin saivat oman listan: hienossa ravintolassa syöminen, samassa sängyssä nukkuminen, ei tarpeeksi rahaa, sen määrääminen mitä saa ostaa ja mitä ei, ikkunapaikasta tappeleminen lennolla.
Useammassa perhekokouksessa haettiin yhdessä ratkaisuja ongelmakohtiin. Päätettiin, että lapset säästäisivät rahaa lomalle ja vanhemmat antaisivat tietyn summan sen lisäksi. Raha jaettaisiin joka päivälle ja lapset saisivat vain sen summan päivittäin käyttöönsä, mutta saisivat käyttää sen niin kuin haluavat. Lapset lupasivat kantaa omat matkatavaransa ja pakata vain sen verran kuin jaksavat kantaa. Mark ottaisi makuupussin mukaan ja nukkuisi lattialla, jos ainoa vaihtoehto olisi nukkua samassa sängyssä Maryn kanssa. He istuisivat vuorotellen ikkunapaikalla lennolla. Sovittiin, että lapset söisivät MacDonaldsissa, kun vanhemmat syövät ravintolassa. Lapset lupasivat olla tappelematta ja aina kertoa, kun lähtevät jonnekin. Isänsä kysyi: "Entä sitten, jos unohdatte ja kuitenkin alatte tapella?" Mark ehdotti salaista merkkiä. "Hyvä idea", äiti sanoi. "Jos alatte tapella, vedämme korvannipukastamme muistutukseksi siitä, että lupasitte olla tappelematta." "Päteekö se sinuunkin ,isä?" Mark kysyi. " Saammeko antaa sinullekin merkin, jos sinä aioit menettää malttisi meidän kanssamme?" Sekin oli isän mielestä hyvä idea.
Yhteinen valmistautuminen antoi koko perheelle odotuksen tunnelmaa ja yhteisymmärryksen henkeä. Suunnitelma tuli testattua, kun Mark halusi ottaa skeittilautansa mukaan. Ilman väittelyä isä pystyi vakuuttamaan hänet sen käytön ja kantamisen hankaluudesta ja Mark jätti sen kotiin. Automatlalla lentokentälle tytär alkoi ruuhkassa valittaa janoa, mutta jaksoi sitten hyvin odottaa lentokentälle, kun Mark muistutti, että tällaisista tilanteista oli puhuttu. Hotellihuoneessa oli todellakin vain kaksi parisänkyä, joten he olivat iloisia, että olivat varautuneet hankaluuksien välttämiseksi. Kaiken kaikkiaan loma oli hyvin onnistunut ja perheen yhteishenki ja läheisyys vieläkin parenpi kokemus.

Yllä olevan esimerkin rohkaisemana halusin pitää perhekokouksen ennen viiden päivän Italian reissuamme Lago Maggiorelle. Pidimme kokouksen Eliaksen päiväunien aikana. Puhuimme pitkästä automatkasta. Mitkä asiat voisivat auttaa lapsia viihtymään? Äänikertomukset ja musiikki, kuvakirjat. Kerroimme, että papakin haluaa kuunnella välillä radiota ja varsinkin kuulla ruuhkailmoituksia. Papa voisi ladata lapsille omaa musiikkia MP3-soittimeen, jota he voisivat kuunnella korvakuulokkeilla. Ja tietenkin aikaisemmalta Sveitsin matkalta mieleen jäänyt tunnelien laskeminen. Niitä muuten tulee n. 50 Sveitsin läpi!
Vuokrasimme leirintäalueelta varustetun teltan. Puhuimme teltan koosta ja järjestyksen ylläpitämisestä. Olimme ajatelleet, että Arne ja Alisa voisivat osallistua tiskaamiseen vuorotellen yksin kummankin vanhemman kanssa. Siinä tarjoutuisi edes pieni hetki tehdä yksin jotain vanhemman kanssa. Puhuimme minkälaisia leluja voi ottaa telttailemaan mukaan ja mitä ylipäätänsä siellä voi tehdä. Teimme listaa tarvittavista tavaroista.
Puhuimme rahasta ja siitä, että sitä ei riitä kaikkeen mahdolliseen. Arne ja Alisa eivät vielä saa viikkorahaa, mutta halusimme antaa kummallekin viisi euroa reissua varten.

Miten sitten kävi? Listat auttoivat, että kaikki tarvitta tuli mukaan. Viiden tunnin automatkat menivät hyvin, meillä ei ollut mitään kiirettä. MP3-soittimelle lataaminen oli jäänyt, mutta saman asian ajoi CD-soitin. Kuulokkeiden käyttö oli vielä lapsille outoa ja aiheuttikin enemmän sählinkiä kuin rauhaa. Tunneleita laskettiin innolla ja loppumatkasta kuunneltiin koko porukalla äänikertomuksia.
Tiskaaminen oli ensimmäisellä kerralla jännää, mutta sitten siitä kinaseltiinkin, kuka tiskaa ja miksi. Alisa kyllä jossain vaiheessa totesi, että se oli mukavanpaa papan kuin maman kanssa : ).
Taskuraha jäi loppujen lopuksi konkreettisesti antamatta. Mutta kun retkipäivänä lapset mankuivat puistonpielessä olevaan karuselliin pääsyä ja papa ei ollut oikein taipuvainen, keksin, että siihenhän lapset voisivat käyttää taskurahaansa. Ja niin kaikki olivat tyytyväisiä.
Ennen Legolandian reissua on sitten seuraava perhekokous, viimeistään!

Nyt nukkumaan!

Soitin ystävälleni pari iltaa sitten. Puhelun aikana hän useanpaan otteeseen komensi kolmea lastaan nukkumaan, selvästi turhautuneena jokailtaisesta takusta. Myöhemmin mietin, miten häntä voisi auttaa. Ehdotin hänelle seuraavaa:
Ystäväni tulisi valita ajankohta, jolloin hänellä on muutama ilta vapaana peräkkäin aloittaa uusi systeemi. Hänen tulisi kutsua lapset koolle, miksei koko perhekin ja kertoa, että hän haluaa muutoksen jokailtaiseen taisteluun nukkumaanmenosta. Hän on siihen väsynyt, eikä se ole kenellekään mukavaa. Hänen tulisi kysyä lapsilta, milloin heidän mielestään tulisi olla nukkumassa koulupäivinä? Ystäväni haluaisi sen olevan klo 21. Jane Nelsen sanoo, että lapset yllättävän hyvin tulevat lähelle aikuisen mielipidettä, kun heille annetaan vapaus valita. Yhdessä heidän tulisi sopia kellonaika. Jos kello yhdeksästä ei päästä yhteisymmärrykseen, ehkä puoli kymmenen on tyydyttävä kompromissi.
Lapset syövät joka ilta iltapalan ja se olisi hyvä alku iltatoimille. Ystäväni voisi yhdessä lasten kanssa miettiä, mitä kaikkea kuuluu heidän perheessään iltatoimiin ja tehdä niistä listan. Tarkalla järjestyksellä ei ehkä ole niin väliä, kun lapset ovat jo isonpia. Nuorin ei ole vielä koulussa, joten hän tarvitsee jonkinlaisen kuvan eri asioista pystyäkseen listaa lukemaan. Lista pannaan jonnekin esiin. Iltapalan alusta siihen kun täytyy olla sängyssä, on lapsilla puoli tuntia aikaa hoitaa iltatoimensa. Ystäväni vastuulla on huolehtia, että iltapala on puoli tuntia ennen nukkumaanmenoa. Sitten hän voi laittaa munakellon päälle puoleksi tunniksi, jotta nuorimmallekin on ajankulku selvä eikä hänen tarvitse vastata kysymyksiin ajankulusta. Tämän jälkeen ystäväni parhaiten vetäytyy omiin puuhiinsa ja antaa lasten hoitaa iltatoimensa. Ystäväni on kertonut lapsille, että klo yhdeksän hän tulee sanomaan hyvää yötä, rukoilemaan iltarukouksen ym. Jos lapset eivät ole sovittuna aikana valmiina, voi ystäväni odottaa hetkisen, mutta sitten hänen on ensimmäisenä iltana parasta lähteä lenkille tai huonolla säällä vetäytyä katsomaan televisiota tms. Hän ei ole enää käytettävissä, muuta kuin ehkä jos lapsi haluaa tulla sanomaan hyvää yötä.
Ystäväni oli valmis muutokseen ja kiinnostunut ehdotuksestani. Lapset varmasti jossain vaiheessa testaavat, kuinka tosissaan äitinsä on. Ennenkuin tilanne paranee, voi se huonontuakin lasten testatessa uutta. Muutos vaatii pitkäjänteisyyttä. Odotan mielenkiinnolla, mitä ystäväni kertoo.

Meidän perheen säännöt

Olen viime päivinä lukenut pari artikkelia perheen säännöistä ja rajoista, myös vanhempien omista rajoista, päiväkotilehdestä ja tilaamastamme perhelehdestä. Suosittelisin, jos se olisi suomeksi! Jokaisessa perheessä säännöt ovat ja saavat olla omanlaisensa ja meidän perheelle sopivat. Esim. lehteä lukevassa perheessä lapsetkin saavat tuoda lehtensä ruokapöytään, kun se toisessa perheessä on ehdoton ei. Sääntöjä pitäisi olla sopiva määrä. Jos säännöt ovat liian tiukat, lapset puskevat jostakin ulos. Sääntöjen kanssa on sama kuin rajojenkin, ei liian tiukat eikä liian löysät. Sääntöjä ja rajoja voi oikeastaan pitää lähes synonyymeinä, mutta ajattelen mielummin sääntöjä. Siinä on enemmän sellainen maku, että säännöistä on yhdessä sovittu.
Olen miettinyt, mitä ovat meidän perheen säännöt. Muutamia mieleen tulleita:
- Sisään tullessa kengät otetaan pois.
Ei mikään itsestäänselvyys Saksassa!
- Ennen iltaruokaa ja lastenohjelmia leikit siivotaan olohuoneesta pois.
Alakerran leikkihuoneella ei ole niin väliä.
- Lauantaiaamuna lapset auttavat siivoamaan makuuhuoneista duplot ja legot lattialta pois ennen imuroimista.
Oli mukava huomata, että tuosta on tullut jo rutiinia. Yksi lauantaiaamu aamupalalla kysyin lapsilta: "Mitäs tämän jälkeen tehdään?" Vastaukseksi tuli, että siivotaan legot. Ainakin he tietävät, että se on heidän tehtävänsä, vaikka itse kerääminen ei aina ilman marinoita sujukaan. Joskus keväällä yritin saada toimimaan, että legoja kerättäisiin joka ilta, mutta ei se onnistunut. Minä valitettavasti siedän sotkua aivan liikaa ja unohdan itse keräämisen. Mitä ei itse osaa, sen pystyy huonosti opettamaan.
- Iltaruualla kaikki lapset istuvat pöydässä, kunnes nuorimmainenkin on syönyt.
Tämä on ehkä viikon ikäinen sääntö. Aikaisemmin Arne ja Alisa saivat nousta pöydästä lastenohjelmia katsomaan, kun molemmat olivat syöneet. Nyt täytyy nuorinkin laskea samaan porukkaan. Kun sisarukset lähtivät pöydästä, häneltä lensi samantien ruokalappu pois ja oli valmiina lähtemään menoon mukaan. Meillä eletään vahvasti vaihetta "mitä isot edellä, sitä pienin perässä". Lasten kasvaessa säännötkin muuttuvat, kun vapauksia ja vastuuta tulee lisää.
- Televisio laitetaan kiinni lastenohjelmien loppuessa.
Säännöistä pitäisi pitää kiinni ja olla niissä johdonmukainen. Aina välillä olen antanut periksi huutoon " vähän vielä, mä haluan nähdä, mitä tuossa tapahtuu jne." Olen ajatellut, että kyllähän joustoa voi olla. Mutta tuossa paikassa olen todennäköisesti omalla käytökselläni aiheuttanut huudon, joka liittyy tv:n sulkemiseen. Lapset testaavat, venyyko sääntö taas tänään. Viime päivinä olen huomannut, että lapset hyväksyvät päättäväisyyteni mukisematta. Lapset rakastavat rutiinia ja johdonmukaisuutta. Se luo turvallisuutta.
- Nukkumaanmeno-listaa voi pitää yhtenä sääntönä. Nukkumaanmeno-lista on toiminut hyvin ja roikkuu yhä vielä seinällä. Silloin tällöin siihen palataan ja saatan kysyä, mitä on listalla ensimmäisenä. Tai jos Arne unohtuu leikkimään eikä halua valmistautua iltatoimille, sanon, että hän käyttää leikkiaikansa nyt, eikä sitä ole sitten enää myöhemmin.
Perhekokous olisi oivallinen paikka puhua perheen säännöistä ja miettiä niitä yhdessä. Meillä siitä ei valitettavasti ole tullut rutiinia. Mutta se on minulla mielessä ja ehkä kun on aika miettiä uusia sääntöjä, esim. kotitöitä, on aika pitää taas perhekokous.
Kerron vielä esimerkin Nelsenin kirjasta. Perheen vanhemmat kokivat ongelmana, että kuusi lasta kinastelivat ruokapöydässä. He päättivät puhua asiasta perhekokouksessa. Puhumatta ongelmasta mitään, he kysyivät lapsilta, kuinka kauan he tarvitsisivat aikaa iltaruuan syömiseen. He sopivat yhdessä, että varttitunti olisi riittävä aika. Seuraavalla aterialla vanhemmat nauttivat ruokansa ja vartin kuluttua alkoivat korjata pöytää pois. Lapset eivät kinastelultaan olleet ehtineet syödä ruokaansa loppuun. He testasivat muutaman kerran, olivatko vanhemmat tosissaan, mutta pian oppivat syömään ruokansa ajallaan, eikä kinasteluun jäänyt aikaa.

Ratkaisu ongelmaan

Kälyni tuskaili kolmasluokkalaista poikaansa, joka yhtenään unohtaa tehdä kotiläksyjään. Nyt he yrittävät rangaistus-palkintosysteemillä selvitä viimeiset viikot lukuvuoden loppuun. Läksyjen unohtamisesta seuraa viikkorahan vähentämistä ja jos kaksi viikkoa hoitaa läksynsä unohtamatta, saa jonkin palkinnon. Kysyin eikö loogisista seurauksista olisi apua? Jos poika ei huolehdi läksyistään, antaa hänen kärsiä seuraukset. Äidin mukaan ongelma on, ettei poikaa haittaa, vaikka läksyt unohtuu. Hän viattomana kertoo koulussa, että pääsi unohtumaan, ja siitä ei suuria seuraa. Niin, loogiset ja luonnolliset seuraukset eivät toimi, jos asia on lapselle yhdentekevä. Ehdotin vielä, että he voisivat puhua pojan kanssa, mikä häntä auttaisi muistamaan tehdä läksynsä.
Ajattelin, että tämä on tyypillinen ongelma, jossa voisi käyttää loogisia seurauksia opettamaan lapselle vastuullisuutta. Mutta vielä parenpi vaihtoehto on yritää löytää ongelmaan ratkaisua. Tämä voisi olla asia käsiteltäväksi perhekokoukselle, jossa koko perheen voimalla voitaisiin miettiä, mikä voisi auttaa poikaa/veljeä muistamaan tehdä läksynsä. Tai sitten lapsen kanssa kahden kesken miettien. Ensin voi aivoriihimaisesti miettiä erilaisia asioita, jotka voisivat auttaa, joista asianosainen sitten saa valita mieleisensä. Painopiste on auttamisessa ja ongelmanratkaisussa, ei syyllistämisessä, "kun et tätäkään osaa". Muutamia asioita, joita itselleni tulee nopeasti mieleen: lapsi saa itse valita, koska haluaa tehdä läksynsä. Heti koulun jälkeen vai myöhemmin, mutta aina tiettyyn aikaan. Luodaan yhdessä päivärytmilista. Tai jokin sanaton merkki, joka muistuttaa, onko läksyt tehty, vanhemman kysymisen sijaan. Esim. liina television edessä.

"Minä rakastan sinua" kynttilöin

http://store.positivediscipline.com/Using-Candles-to-Deal-with-the-Belief-Behind-the-Behavior_b_19.html
Satuin lukemaan yllä olevan artikkelin, jossa kerrottiin, miten voi toimia, kun sisarusten välillä on mustasukkaisuutta. Meillä mustasukkaisuus ei ole koskaan ollut ainakaan näkyvä ongelma, mutta maman huomiosta kyllä kilpaillaan, varsinkin kun papa on poissa. Kuka saa olla vieressä jne. Päätin kokeilla artikkelin esimerkkiä ja luulen että se teki vaikutuksen Arneen ja Alisaan.
Pidimme lyhyen perhekokouksen ja rohkaisukierroksen jälkeen halusin näyttää jotain lapsille. Minulla oli viisi eri pituista ja väristä kynttilää kuvastamaan jokaista perheen jäsentä. Sytytin oman kynttiläni. Kerroin, että kun mama ja papa menivät naimisiin, annoin kaiken rakkauteni papalle, ja sytytin papa-kynttilän. Mutta omanikin vielä paloi. Sitten syntyi Arne. Mama rakastaa Arnea ja Arnen kynttilä syttyi palamaan. Sitten Alisan ja lopuksi Eliaksen. Mama rakastaa kaikkia yhtä paljon, jokaisen lapsen kynttilä paloi yhtä kauniisti.

Munakellometodi

Olen viime päivinä käyttänyt menestyksekkäästi "munakellometodia". Luin siitä uusimmasta Nelsen-kirjastani. Jos lapsi kieltäytyy keräämästä leluja, menemästä nukkumaan tms., voi hänelle antaa munakellon ja kehottaa laittamaan aikaa esim. 5 minuuttia. Lapsi saa valtaa, vaikkakin rajoitetusti ja itse olen poissa tilanteesta. Nyt määrää munakello. Edellisestä poiketen olen itse kääntänyt ajan, mutta omiani vähän isompien lasten kohdalla toimisi varmasti hyvin se, että saa ajankin kääntää itse.
Olemme sopineet lasten kanssa perhekokouksessa, että aamuisin laitan munakellon soimaan 5 minuuttia ennen kuin on aika lähteä päiväkotiin. Silloin he tietävät, että leikit ovat pian loppu ja kellon soidessa on aika pukeutua lähtöä varten. Kellon käydessä heidän on myös viimeistään etsittävä, jos haluavat ottaa jonkin lelun päiväkotiin mukaan. Tämä on toiminut hyvin. Säästyn moneen kertaan sanomiselta "nyt on aika lähteä" ja maltin menettämiseltä.
Munakello on toiminut hyvin myös iltatoimien aikana. Iltatoimet-listassamme on aikaa leikille vielä juuri ennen sänkyyn menoa. Jotta minun ei tarvitse sanoa "nyt sänkyyn" ja alkaa väittelyä "vielä vähän leikkimisestä", laitan lopuksi munakellon viideksi minuutiksi käymään. Se antaa aikaa varautua leikin lopettamiseen. Kellon soidessa hypätään sänkyyn.
Kun kehuin miehelleni hyvää metodia, hän kommentoi, että näin varmaan jonkin aikaa. Tottahan se on. Ei tämäkään ole se yksi ainoa viisasten kivi, vaan yksi monien joukossa. Jane Nelsenkin kertoi, että pitkän aikaa hänen täytyi joka viikko tuoda uudelleen perhekokouksen sovittavaksi, miten kotityöt jaetaan. Mutta jos jokin toimii viikonkin, on se jo voitto ja rauhaisampaa yhteiseloa yhteenottojen sijaan.

Perhekokous: nukkumaanmeno

Jane Nelsen kirjoittaa, että hänen numero yksi kasvatusmetodinsa on perhekokous. Noin puoli vuotta sitten kokeilimme pitää kaksi perhekokousta, mutta sitten se jäi. Nyt oli muutama ongelma ratkaistavaksi, jotta olin kypsä yrittämään uudelleen. Ylipäätään Arne ja Alisa alkavat olla nyt iässä, että perhekokous voisi toimia. Luin edeltävästi vielä Nelsen melko tuoreen artikkelin aiheesta, jossa hän rohkaisi, että mikään ei suju siinä paikassa harjoittelematta.
Äitienpäivänä aamupäivällä sitten pidimme kokouksen. Aluksi esittelin kokouksen agendan. Se on paperi, joka on joka viikko jääkaapin ovessa ja siihen jokainen voi lisätä asioita, joita voisi käsitellä perhekokouksessa. Olin kirjoittanut paperille muutaman kohdan.
Kokous alkaa rohkaisukierroksella (compliments). Tarkoitus on, että jokainen sanoo toisille jotakin, mistä on kiitollinen, arvostaa toisessa jne. Tämä on tuntunut jotenkin teennäiseltä, mutta onko sen hienompaa, kuin että lapset oppivat huomioimaan positiivisen toisessa ja ilmaisemaan sen. Kiitin Arne ja Alisaa siitä, kuinka he leikkivät Eliaksen kanssa, vaikka Elias usein häiritseekin heidän tekemisiään. Kiitin myös Papaa siitä, että hän oli edellisenä päivänä ottanut koko konkkaronkan rautakauppaa mukaan, ja minä sain rauhassa siivota ja antaa ajatusten lentää. En odottanut toisilta osanottoa, koska heillä ei ollut mahdollisuutta valmistautua. Nyt minulla on haasteena muistuttaa lapsia siitä, että seuraavassa perhekokouksessa hekin voivat sanoa jotakin. Jos näen jotakin hyvää tapahtuvan, voin ehdottaa, että tuo voisi olla hyvä muistaa perhekokouksessa.
Ensimmäisenä kohtana listassani oli nukkumaanmeno. Viime aikoina se on ollut ongelmallista varsinkin Arnen kanssa. Meillä on leikkihuone alakerrassa, mutta isot ja pienet legot ovat yläkerrassa, ja Arne ei tee mitään mieluummin kuin rakenna legoilla. Vaikka hän on paljon päivän aikana yläkerrassa rakentamassa, nukkumaanmennessäkin on vielä kova halu rakentaa. Hermostumiseen asti häntä on pitänyt kehottaa laittamaan pyjamaa päälle ja valmistautumaan sänkyyn. Halusin kokeilla nukkumaanmeno-listan tekoa. En puhunut ongelmasta mitään, vaan sanoin, että haluamme tehdä tällaisen listan. Ensin keräsimme kaikki asiat, jotka tapahtuvat nukkumaan mennessä. Itse ehdotin listaan myös leikkimisen. Sitten yhdessä mietimme, missä järjestyksessä asiat tehdään. Listamme näyttää tältä:
1. Riisuutuminen
2. Suihku/kylpy (jos tarpeen)
3. Yövaatteet päälle
4. Hampaitten pesu
5. Vaatteet seuraavalle päivälle (mama tekee)
6. Leikkiminen
7. Sänkyyn
8. Iltarukous
9. Iltasatu
10. Mama laulaa
Tänään pääsimme kokeilemaan listaa kunnolla ja se toimi toivomallamme tavalla. Leikkiaika motivoi laittautumaan nopeasti sänkyvalmiiksi. Tarkoituksella autoin isommat lapset ensin valmiiksi ja hoidin Eliaksen vasta sitten, että heille jäi mahdollisimman paljon aikaa vielä leikkiä. Kun minullakin oli kaikki valmiina, käänsin munakellolla vielä viisi minuuttia aikaa ja sanoin, että pirinä tarkoittaa sänkyynmenoa. Tästä en ollut sanonut aikaisemmin, mutta munakello oli käytössä jo aamulla päiväkotiin lähtiessä. Juuri kun aika oli lopussa, Arnella oli vielä idea päässä rakentaa ja hän olisi halunnut tehdä vielä vähän. Tein sen virheen, että aloin väittelemään asiasta hänen kanssaan. Minunkin olisi vain pitänyt toimia suunnitelman mukaan ja mennä toisten kanssa sängyille. Arne olisi kyllä seurannut nopeasti perässä ja olisimme todennäköisesti säästyneet itkulta. Huomenna harjoitellaan uudestaan.
Perhekokouksessamme oli vielä pari pienempää kohtaa. Lopuksi ideana on tehdä jotakin hauskaa yhdessä koko perheellä. Pidimme pienen tauon, jonka aikana Elias meni päiväunille ja isommat etsivät pelin pelattavaksi. He tulivat kasan kanssa, josta etsimme yhden lyhyehkön pelin koko perheellä pelattavaksi. Meillä oli kiva peli yhdessä, mutta sitten papalla oli jo kiire kokkaamaan äitienpäivän kunniaksi. Minulla oli sitten hyvin aikaa pelata lisää pelejä Arnen ja Alisan kanssa Eliaksen nukkuessa päiväunia.
Nyt on sitten haasteena jatkaa tästä. Ei ole aivan helppoa löytää hyvää aikaa viikonlopulta. Kokous pitäisi pitää kerran viikossa. Mutta nyt uskon minulla olevan motivaatiota kokousten jatkamiseen. Se todellakin opettaisi lapsille hyviä asioita: toisen arvostamista, kuuntelemista, vuorollaan puhumista, ongelmanratkaisutaitoa, ja se olisi arvokasta aikaa yhdessä perheenä.
http://store.positivediscipline.com/Family-Meetings_b_2.html