Se nuorimmainen

Joku aika sitten havahduin huomaamaan, kuinka pienenä pidin ja kohtelin nuorimmaistani. Satuin katsomaan kuvia Arnesta saman ikäisenä ja hän tuntui paljon vanhemmalta kuin Elias saman ikäisenä. Elias tulee aina olemaan kuopuksemme ja sillä on vaikutuksensa, mutta jos jatkan samaa rataa, teen hänelle karhunpalveluksen.

Elias on oppinut pelaamaan hyvin "vauvakortin". Hyvin äkkiä saattaa tulla "en minä osaa, mama, auta mua", varsinkin jos äiti on lähellä. Jos hän kaatuu ja saa kipeää, hän saattaa jäädä maahan makaamaan ja itkemään ja odottamaan, että äiti tulee auttamaan pystyyn, vaikka kyse ei olisikaan mistään isosta haaverista. Olen tottunut auttamaan päiväkotiin mennessä sisätossut jalkaan. Yksi aamu hän alkoi jo riisua itse pihakenkiä, kunnes huomasikin, että äitihän voi auttaa ja sanoi: " En mä osaa (vaikka hyvin osaakin), mama, auta mua."

Jane Nelsen kertoo kirjassaan sisarusjärjestyksen vaikutuksista meihin. Vaikka jokainen lapsi onkin ainutlaatuinen, esim. kuopuksilla on samanlaisia piirteitä ja käsityksiä elämästä, joiden tunteminen voi auttaa ymmärtämään lasta paremmin ja korjaamaan hänen vääriä huomioitaan elämästä. Nuorimmainen, jota lellitään tai pidetään pienenä ja kyvyttömänä, voi saada väärän kuvan, että hän on tärkeä ja rakastettu vain silloin, kun häntä huomioidaan, autetaan ja palvellaan. Heistä voi kasvaa taitavia manipuloijia.

Elias on ollut jo pitkään päiväsaikaan kuiva. Hän on halunnut istua alusta asti pytyllä eikä potalla, joten olen auttanut häntä nousemaan pytylle. Hän on huutanut, että pitää mennä vessaan, ja minä olen syöksynyt mukana auttamaan ja samalla auttanut käytännössä kaikessa. Kun samana päivänä sattui tulemaan kaksi vahinkoa, kysyin päiväkodissa, käykö Elias siellä omatoimisesti vessassa. Kyllä hän käy. Aha! Päiväkodin pytyt ovat matalammat, mutta korokkeen kanssa Elias selviää kyllä kotonakin itse pytylle. Päätin, että Elias saa alkaa käydä omatoimisesti pissalla. Katsoin, että varsinkin alkuun hänellä oli sellaisia housuja jalassa, että ne on helppo laskea ja nostaa ylös. Sitten kerroin hänelle, että uskon, että hän osaa jo itse käydä vessassa. Joitakin kertoja tuli protestia, mutta en enää liikkunut paikaltani tai toimistani. Päälle tietysti kehua, kun asia tuli omatoimisesti hoidettua.

Toinen alue, missä omatoimisuutta on harjoiteltu, on pukeminen ja riisuminen. Kun yöksi vielä puettiin vaippa, Elias saattoi iltatoimien alkaessa heittäytyä huoneensa lattialla olevalle patjalle selälleen tarkoittaen: "Äiti, minä olen vauva. Riisu ja pue minut!" Yli 3-vuotias vauva! Viime viikkoina yöksikään ei enää ole tarvittu vaippaa, joten riisumisen ja pyjaman pukemisen Elias on voinut hoitaa aivan ilman äitiä. Aamuisin hän saattaa haluta minut mukaan, mutta yritän pidättäytyä auttamasta. Kuinka helposti siinä sivussa nopeasti tulee tehtyä asioita lapsen puolesta! Siinä riistää oppimisen mahdollisuuden, itsensä osaavaksi kokemisen, itsetunnon kasvamisen. Koitetaan suoda sitä niille kuopuksillekin!

Äitiä pakoon

Luulen, että jokaiselle vanhemmalle on tuttua se, kun pitäisi pukea, riisua tms. ja lapsi juoksee pakoon. Kolmivuotiaallani on nyt se vaihe. Puetaan, riisutaan, pestään hampaat - minä juoksen pakoon ja piiloon, äiti ota mut kiinni! Kuinka helposti siinä meneekään hermo ja tulee tiukkan sävyyn: "Nyt tulet tänne!" Käsivarresta tukevasti kiinni ohjaan pojan tapahtumapaikalle. Pojalta tulee itku, ottaa kipeetä! Hänen reaktionsa ärsyttää entisestään. Enhän minä nyt kipeää tarkoittanut tehdä. Mutta nyt on aika pukea! Yksi tyyppitilanteita, jossa positiivinen kasvatus haastaa ja osoittaa toimivuutensa.

Asetu lapsen asemaan. Mitä hän haluaa ja kokee? Kun mietin, eihän Elias halua muuta kuin leikkiä. Äiti, ota mut kiinni!  En koe, että hän tahallaan haluaa ärsyttää. Miten hän sitten kokee sen, kun voimakas aikuinen tulee nappaamaan hänet kiinni ja vie pukemaan? Ylhäätä päin tulevana, alentavana, häntä loukkaavana. Mikä olisi sitten lasta kunnioittava toimintatapa? Meidän tapauksessamme: juoksen Eliaksen perässä ja nappaan hänet nauraen kainaloon. Sainpas sinut kiinni! Saadaan halata ja molemmille tulee hyvä mieli. Sitten voi ystävällisesti, vaikka tukevastikin, ottaa kädestä kiinni ja sanoa:" Nyt mennään pukemaan." Tai muistan Arnen kanssa käyttäneeni: menet kyykkysilleen ja levität kädet auki. Kuka lapsi ei haluaisi rynnätä äidin syliin? 

Helposti koemme pakoon juoksun tottelemattomuutena ja koemme sen periksiantamisena, jos lähdemme leikkiin mukaan. Mutta onko se 2-, 3-,  4-vuotiailla tottelemattomuutta? Enpä usko. Vain vaihe, joka menee ohi. Miksi en lähtisi leikkiin mukaan? Lapsi tulee otettua kiinni todennäköisesti samassa ajassa kuin tiukalla käskytykselläkin, tai nopeammin, mutta minulla on sen jälkeen yhteistyöhalukas lapsi eikä vastaan potkiva uhma.

Jos ei ole kyseessä kiire, voi lapselle ystävällisesti ilmoittaa: "minä voin auttaa sinua pukemaan nyt, mutta jos et nyt halua tulla, saat sitten pukea itse." Yhtenä viikonloppuaamuna tein näin. Kun Elias ei halunnut tulla pukemaan, asettelin vaatteet helposti puettaviksi ja lähdin laittamaan aamupalaa. No, ainakaan sillä kertaa se ei onnistunut. Takaisin mennessäni hän oli yhä samoissa puolipukeissa. Mutta voisin kuvitella, että hän voisi myös tulla naama loistaen, kun on pukenut ihan itse. Pitäisi enemmänkin antaa hänen itse pukea. Nuorimmaisena hän ottaa mielellään palvelua vastaan. Toisaalta hänen kuukauden lauseensa on ollut: " Äiti, mä osaan sen! Oikeesti!"