Se nuorimmainen

Joku aika sitten havahduin huomaamaan, kuinka pienenä pidin ja kohtelin nuorimmaistani. Satuin katsomaan kuvia Arnesta saman ikäisenä ja hän tuntui paljon vanhemmalta kuin Elias saman ikäisenä. Elias tulee aina olemaan kuopuksemme ja sillä on vaikutuksensa, mutta jos jatkan samaa rataa, teen hänelle karhunpalveluksen.

Elias on oppinut pelaamaan hyvin "vauvakortin". Hyvin äkkiä saattaa tulla "en minä osaa, mama, auta mua", varsinkin jos äiti on lähellä. Jos hän kaatuu ja saa kipeää, hän saattaa jäädä maahan makaamaan ja itkemään ja odottamaan, että äiti tulee auttamaan pystyyn, vaikka kyse ei olisikaan mistään isosta haaverista. Olen tottunut auttamaan päiväkotiin mennessä sisätossut jalkaan. Yksi aamu hän alkoi jo riisua itse pihakenkiä, kunnes huomasikin, että äitihän voi auttaa ja sanoi: " En mä osaa (vaikka hyvin osaakin), mama, auta mua."

Jane Nelsen kertoo kirjassaan sisarusjärjestyksen vaikutuksista meihin. Vaikka jokainen lapsi onkin ainutlaatuinen, esim. kuopuksilla on samanlaisia piirteitä ja käsityksiä elämästä, joiden tunteminen voi auttaa ymmärtämään lasta paremmin ja korjaamaan hänen vääriä huomioitaan elämästä. Nuorimmainen, jota lellitään tai pidetään pienenä ja kyvyttömänä, voi saada väärän kuvan, että hän on tärkeä ja rakastettu vain silloin, kun häntä huomioidaan, autetaan ja palvellaan. Heistä voi kasvaa taitavia manipuloijia.

Elias on ollut jo pitkään päiväsaikaan kuiva. Hän on halunnut istua alusta asti pytyllä eikä potalla, joten olen auttanut häntä nousemaan pytylle. Hän on huutanut, että pitää mennä vessaan, ja minä olen syöksynyt mukana auttamaan ja samalla auttanut käytännössä kaikessa. Kun samana päivänä sattui tulemaan kaksi vahinkoa, kysyin päiväkodissa, käykö Elias siellä omatoimisesti vessassa. Kyllä hän käy. Aha! Päiväkodin pytyt ovat matalammat, mutta korokkeen kanssa Elias selviää kyllä kotonakin itse pytylle. Päätin, että Elias saa alkaa käydä omatoimisesti pissalla. Katsoin, että varsinkin alkuun hänellä oli sellaisia housuja jalassa, että ne on helppo laskea ja nostaa ylös. Sitten kerroin hänelle, että uskon, että hän osaa jo itse käydä vessassa. Joitakin kertoja tuli protestia, mutta en enää liikkunut paikaltani tai toimistani. Päälle tietysti kehua, kun asia tuli omatoimisesti hoidettua.

Toinen alue, missä omatoimisuutta on harjoiteltu, on pukeminen ja riisuminen. Kun yöksi vielä puettiin vaippa, Elias saattoi iltatoimien alkaessa heittäytyä huoneensa lattialla olevalle patjalle selälleen tarkoittaen: "Äiti, minä olen vauva. Riisu ja pue minut!" Yli 3-vuotias vauva! Viime viikkoina yöksikään ei enää ole tarvittu vaippaa, joten riisumisen ja pyjaman pukemisen Elias on voinut hoitaa aivan ilman äitiä. Aamuisin hän saattaa haluta minut mukaan, mutta yritän pidättäytyä auttamasta. Kuinka helposti siinä sivussa nopeasti tulee tehtyä asioita lapsen puolesta! Siinä riistää oppimisen mahdollisuuden, itsensä osaavaksi kokemisen, itsetunnon kasvamisen. Koitetaan suoda sitä niille kuopuksillekin!

Kuin kissa ja koira

Ärsyttääkö lasten riitely? Muutama päivä sitten kuulin aiheesta positiivisen kommentin ja ajattelin laittaa sen jakoon, auttoi ainakin minua. Äitien aamupalatapaamisessa päiväkodilla kasvatusteeman äärellä vetäjänä oli samainen lastentarhanopettaja, terapeutti ja sijaisäiti, jolta aikoinaan olen positiivisesta kasvatuksesta oppinut. Kun joku tuskasteli lasten riitelyä, hän sanoi, että oikeastaan saa olla iloinen, että lapset riitelevät keskenään. Se tarkoittaa sitä, että heillä on turvallinen ympäristö, jossa he uskaltavat sen tehdä. Hän kertoi sijaislapsestaan, pojasta, joka tuli heille 6-vuotiaana. Kokonaisen vuoden ajan poika teki kaiken niin kuin piti eikä laittanut missään vastahankaan. Kunnes sitten eräänä päivänä hän kieltäytyi korjaamasta vuorollaan pöytää. Äiti siihen: "Onneksi olkoon! Olet vihdoinkin kotiutunut! Mutta saat silti korjata pöydän." Ja lapset oppivat paljon riidellessään.
Positiivisen kasvatuksen idea on, että lasten riitelystä ja kinastelusta tulisi pysyä mahdollisimman paljon poissa. Usein iso syy lasten riitelyyn on huomionhaku aikuiselta. Vanhempi halutaan erotuomariksi. Jos vanhempi ei lähde juttuun mukaan, motivaatio koko riitelystä ehkä poistuu tai lapset selvittävät asian hyvin keskenään. Sanon lapsilleni, että he saavat selvittää riitansa keskenään. Vaikka itkuakin kuuluisi, odotan, että luokseni tullaan, enkä mene sekaantumaan asiaan. Useimmiten tilanne menee hetkessä ohi. Kun sitten lapsi tulee luokseni, koska sisarus on tehnyt hänelle kipeää, huomioin tulijan myötätuntoisesti. Otan sen todesta, että häneen sattuu. Mutta en kysy tai puutu siihen, kuka on esim. lyönyt ja syytä häntä. En voi tietää tarkalleen, mitä on tapahtunut. Varsinkin nuorimmaisen 3v kohdalla tämä riittää. Hän saa tarvitsemansa huomion ja lohdutuksen äidiltä ja palaa leikkeihin sisarustensa kanssa.
Pari päivää sitten näin, kuinka lapset oivallisesti itse osaavat ratkaista riitansa. Arne ja Alisa jotenkin pomppivat ruokapöydän äärellä niin, että tyhjä muovinen vesikannu lensi lattialle. Kuulin vain kommentin: "Onneksi se oli tyhjä!", mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään nostaakseen kannun takaisin pöydälle. Sanoin keittiöstä. "Hei, nostakaas kannu takaisin pöydälle." Alkoi kinastelu siitä, kenen syy putoaminen oli ollut ja kuka kannun nostaisi. En sanonut mitään, mutta viestini oli: minulle on ihan sama, kuka kannun nostaa, en puutu asiaan, mutta jonkun sen kuuluu tehdä. Hetkessä Alisa sanoi: "Toinen nostaa kannun, toinen kannen!"  Oivallisesti ratkaistu! Sanoinkin sen lapsille. Hekin olivat silminnähden tyytyväisiä. Kina ratkesi ja kannu ja kansi nousivat hymyssä suin takaisin pöydälle.

Kertaus on opintojen äiti

Päiväkoti ja sen tukiyhdistys tarjosivat kaksi kasvatusaiheista alustusta. Pitäjä oli sama lastentarhanopettaja, terapeutti ja sijaisäiti, jonka kurssilla aikoinaan olen positiiviseen kasvatukseen tutustunut. Käytin heti tilaisuutta hyväksi taas vähän pohtia kasvatusteemoja. Meitä oli seitsemän äitiä aamupalan lomassa keskustelemassa vetäjän johdolla. Ja aihe oli perusasioita: kunnioitus. Itsekin olin sitä yhtenä listasta toivonut, koska se on niin perustavanlaatuinen.

Yksi keino vastata kysymykseen, mitä kunnioitus on, on miettiä sen vastakohtia: ei huomioi, nolata, kohdella alentavasti, olla epäkohtelias. Nämä tulivat tässä ensimmäisenä suomeksi mieleen. Itseäni on ehkä parhaiten auttanut se ajatus, että lasta kunnioittava käytös on ihan samaa kuin aikuistakin kohtaan. Miltä minusta tuntuisi? Miltä minusta tuntuisi, jos minua koko ajan käskytettäisiin?

Vetäjämme oli jo noin vuosi sitten puhumassa päiväkodin illassa aiheesta "Kasvatus lasta kunnioittaen ja arvostaen". Yksi äideistä oli ollut tuolloinkin mukana ja kertoi, että vaikka häneltä tulisikin oikeat sanat, saattaa äänensävy silti paljastaa takaa "hammasten kiristelyn". Miten lapsen kunnioituksesta tulisi myös sisäinen asenne ja tunne? Kommunikaatiostamme vain noin 7 prosenttia on sanoja. Mitä nuorenpi lapsi on, sitä vieläkin pienemmäksi tämä osuus jää. Noin 35 prosenttia on mimiikkaa ja kehon kieltä. Yli puolet kommunikaatiostamme välittyy asenteemme ja tunnetilamme kautta. Ja lapset ovat mestareita sen aisti-misessa.

Jokainen lapsi ja aikuinen yhtälailla haluaa kokea olevansa arvokas ja tärkeä. Hän haluaa kokea olevansa arvokas riippumatta siitä, mitä hän pystyy suorittamaan. Lapsi haluaa olla samalla tasolla aikuisen kanssa, yhteenkuuluvuuden tasolla. Kun kohtelen lasta alentavasti esim. nalkuttamalla, hän ei enää koe olevansa samalla tasolla, vaan aikuista alenpana, eikä se tunnu hyvältä. Lapsi haluaa takaisin samalle tasolle, usein negetiivisin keinoin. Tästä seuraa pomppulautaefekti. Lapsi onkin vanhenpaa ylenpänä, minkä seurauksena vanhenpi haluaa takaisin ylös ja ylemmäs. Tuloksena on herkästi valtataistelu. Vetäjämme sanoi, että me vanhemmat olemme varmoja häviäjiä. Lapsilla on uskomaton kestävyys, koska yhteenkuuluvuus on heille elintärkeä. Meidän vanhenpien on noustava alas ja lopetettava valtataistelu.

Äitiä pakoon

Luulen, että jokaiselle vanhemmalle on tuttua se, kun pitäisi pukea, riisua tms. ja lapsi juoksee pakoon. Kolmivuotiaallani on nyt se vaihe. Puetaan, riisutaan, pestään hampaat - minä juoksen pakoon ja piiloon, äiti ota mut kiinni! Kuinka helposti siinä meneekään hermo ja tulee tiukkan sävyyn: "Nyt tulet tänne!" Käsivarresta tukevasti kiinni ohjaan pojan tapahtumapaikalle. Pojalta tulee itku, ottaa kipeetä! Hänen reaktionsa ärsyttää entisestään. Enhän minä nyt kipeää tarkoittanut tehdä. Mutta nyt on aika pukea! Yksi tyyppitilanteita, jossa positiivinen kasvatus haastaa ja osoittaa toimivuutensa.

Asetu lapsen asemaan. Mitä hän haluaa ja kokee? Kun mietin, eihän Elias halua muuta kuin leikkiä. Äiti, ota mut kiinni!  En koe, että hän tahallaan haluaa ärsyttää. Miten hän sitten kokee sen, kun voimakas aikuinen tulee nappaamaan hänet kiinni ja vie pukemaan? Ylhäätä päin tulevana, alentavana, häntä loukkaavana. Mikä olisi sitten lasta kunnioittava toimintatapa? Meidän tapauksessamme: juoksen Eliaksen perässä ja nappaan hänet nauraen kainaloon. Sainpas sinut kiinni! Saadaan halata ja molemmille tulee hyvä mieli. Sitten voi ystävällisesti, vaikka tukevastikin, ottaa kädestä kiinni ja sanoa:" Nyt mennään pukemaan." Tai muistan Arnen kanssa käyttäneeni: menet kyykkysilleen ja levität kädet auki. Kuka lapsi ei haluaisi rynnätä äidin syliin? 

Helposti koemme pakoon juoksun tottelemattomuutena ja koemme sen periksiantamisena, jos lähdemme leikkiin mukaan. Mutta onko se 2-, 3-,  4-vuotiailla tottelemattomuutta? Enpä usko. Vain vaihe, joka menee ohi. Miksi en lähtisi leikkiin mukaan? Lapsi tulee otettua kiinni todennäköisesti samassa ajassa kuin tiukalla käskytykselläkin, tai nopeammin, mutta minulla on sen jälkeen yhteistyöhalukas lapsi eikä vastaan potkiva uhma.

Jos ei ole kyseessä kiire, voi lapselle ystävällisesti ilmoittaa: "minä voin auttaa sinua pukemaan nyt, mutta jos et nyt halua tulla, saat sitten pukea itse." Yhtenä viikonloppuaamuna tein näin. Kun Elias ei halunnut tulla pukemaan, asettelin vaatteet helposti puettaviksi ja lähdin laittamaan aamupalaa. No, ainakaan sillä kertaa se ei onnistunut. Takaisin mennessäni hän oli yhä samoissa puolipukeissa. Mutta voisin kuvitella, että hän voisi myös tulla naama loistaen, kun on pukenut ihan itse. Pitäisi enemmänkin antaa hänen itse pukea. Nuorimmaisena hän ottaa mielellään palvelua vastaan. Toisaalta hänen kuukauden lauseensa on ollut: " Äiti, mä osaan sen! Oikeesti!"

Rohkaisua koulutielle

Nyt minullakin on koululainen, jo puoli kouluvuotta. Hyvin on lähtenyt matkaan yhdistetyllä eka-tokaluokalla. Arne ei olisi voinut saada parenpaa luokanopettajaa. Opettaja on sen ikäinen, että on opettanut aikoinaan miestänikin. Mutta silti hän on hyvin moderni opetusmetodeissaan. Kun syksyllä ennen koulun alkua oli vanhenpainilta ja hän kertoili opetustavoistaan, emme voineet kuin mieheni kanssa ihmetellä, voiko tämä olla totta? Saako poikamme todella näin hyvän opettajan? Ajattelin, että nämähän ovat kaikki positiivisen kasvatuksen periaatteita. Yksi pieni esimerkki, miten opettaja meitä vanhenpiakin opasti opettamaan ongelmanratkaisua.

Koululaisilla on kaksi samanlaista saksan, siis äidinkielen vihkoa. Toinen on aina koulussa, toinen kulkee tarvittaessa kotona läksyjä varten. Yhdellä tokaluokkalaisella oli jo unohtunut vihko kouluun. (Toka-luokkalaiset olivat jo aloittaneet koulun. Ekaluokkalaiset aloittavat koulun viikkoa myöhemmin, koska koulutien alkua juhlitaan Saksassa erityisesti.) Mitäs sitten, kun on kirjoitustehtävä läksynä, mutta vihko on koulussa? Yksi sanoo, etten voi tehdä läksyä ollenkaan. Toinen menee paniikkiin ja vihko on välttämättä haettava koulusta. Kymmenen pistettä, jos koululaiselle tulee mieleen kirjoittaa tehtävä jollekin toiselle paperille vihkon puuttuessa. Vanhemmat voivat auttaa löytämään ratkaisun, mutta ei tulisi heti  tarjoilla valmiita vastauksia.

Nyt kun puolet kouluvuodesta on mennyt, oli ensimmäinen vanhenpainvartti erikseen luokanopettajan ja matikan opettajan kanssa. Olen vähän ihmetellyt, kun matikassa on eri opettaja. Suomessahan luokan-opettajat opettavat yleensä kaikkia aineita. Sitten kuulin, että ala-asteen opettajat eivät saa opettaa matikkaa, jos eivät ole siihen pätevöityneet. Ydinaineille näköjään annetaan suuri painoarvo. Ensimmäistä kertaa nyt siis tapasin matikankin opettajan. Hyvin pätevältä hän vaikutti ja meillä oli mukava keskustelu. Hän  kertoi, että alussa Arne oli ollut kovasti innostunut matikasta, mutta nyt kun miinuslaskut eivät suju niin helposti kuin yhteenlaskut, hän on menettänyt itseluottamustaan ja on epävarma niissäkin laskuissa, jotka hän jo hyvin osaa. Opettaja toivoi, että kotonakin voisimme rohkaista Arnea matikassa. Olisi sääli, jos hän menettäisi innostuksensa matikkaan. Olin tyytyväinen, kun kuulin asiasta, koska Arne ei ollut kertonut mitään enkä ollut erityisenpää huomannut.

Nyt Arnella on viikon laskiaisloma. Keskustelu oli juuri ennen loman alkua. Samana iltana nukkumaan-mennessä luontevasti matikka ja keskustelu tuli puheeksi. Kerroin Arnelle, mitä positiivista opettaja oli sanonut. Arne itse otti puheeksi sen, että miinuslaskut ovat vaikeanpia. Hänelle teki silminnähden hyvää kuulla, että se on ihan normaalia. Opettaja oli sanonut, että kaikille miinuslaskut ovat aluksi vaikeanpia. Olen yrittänyt miettiä, miten laskemista tulisi luontevasti vähän harjoiteltua. Olen vähän huudellut laskutehtäviä  yhdestä kymmeneen ja Arne on lähtenyt mukaan laskemaan. En keksinyt meiltä mitään peliä, jossa tulisi laskemista harjoiteltua, mutta sitten mieleen tuli tehtäväsarja, jonka vastauksista muodostuu aina narulla kiertäen kuvio, jolla voi kontrolloida, tuliko oikein. Niitäkin Arne innostui tekemään. Ja Alisa myös. Ehkä Arnelle tekee hyvää huomata, että hän kuitenkin osaa enemmän kuin Alisa, joka suoraan sanoo, että ei tajua miinuslaskuja. Olen tyytyväinen, että olen onnistunut rohkaisemaan harjoittelua positiivisessa ilmapiirissä.

Olen yrittänyt palauttaa mieleen, mitä sitten on rohkaisu. Yritän rohkaista Arnea, että hän osaa pluslaskut jo hyvin taustalla se ajatus, että miinuslaskutkin alkaa sujua, kun harjoittelee. Rohkaisu keskittyy tekemiseen, työpanokseen, vaivannäköön. Kehuminen sitävastain keskittyy tekijään, millaine sinä olet. " Olet hyvä mati-kassa!" Rohkaisu huomioi tuloksen parantumisen, kehuminen vain hyvän tuloksen. Tutkija Carol Dweck Columbian yliopistossa USAssa  on todennut, että kehuminen estää riskinottoa. Lapset, joita kehuttiin, että he ovat hyviä jossain, valitsivat jatkossa helponpia tehtäviä, koska he eivät halunneet ottaa epäonnistumisen riskiä. Ne lapset, joita oli rohkaistu heidän ponnisteluistaan, valitsivat jatkossa enemmän haastavanpia ja vaikeanpia tehtäviä.

Potalle ja pytylle

Mitkä ovat olleet meidän perheen kasvatusteemoja viime aikoina? Esikoisen kanssa opettelen koulunkäyntiä ja kaikkea siihen kuuluvaa, siitä joku toinen kerta. Nuorimmainen on oppinut viimeisen kuukauden aikana kuivaksi! Siitä pari ajatusta.
Elias täyttää joulukuussa kolme vuotta. Se on ainakin täällä Saksassa jonkinlainen raja vessatouhujen oppimiselle. Lapsilla on oikeus päiväkotipaikkaan kolmivuotiaasta lähtien ja koetaan, että siihen mennessä lapsen pitäisi olla kuiva. Jokaisen lapseni kohdalla se onkin onnistunut. Yllättäen tyttärellä meni myöhäisemmäksi, vaikka toisin olisin odottanut. Mutta jokaisella lapsella on oma aikataulunsa. Kun on sen aika, kuivaksioppiminen sujuu nopeasti. Yksi äiti sanoi, jossakin vaiheessa tulee se viikko, sinä et vain tiedä, milloin. Kuulin tuon jo, kun Arne oli vaipoissa ja se auttoi osaltaan ottamaan asian rennosti.
Toisen kommentin luin Jane Nelsenin blogista www.positivediscipline.com, jota selailin pari kuukautta sitten. Hän sanoi, että se on oikeastaan vanhenpi, joka opettelee, kun hän opettaa lastaan kuivaksi. (When parents say, "I'm training my child to use the toilet," what they really mean is, "I'm training myself to remind my child to use the toilet." ) Niinhän se on, yhtä paljon kuin se on lapsen kypsyydestä kiinni, se on myös aikuisen valmiudesta auttaa lasta.
Kesä aikana Elias alkoi osoittaa merkkejä valmiudesta kuivaksi opetteluun. Aamuisin ja iltaisin hän pissasi pottaan, kun vain muistin viedä hänet potalle. Silloin tällöin hän sanoi, että pissa tulee. Pari kertaa kesäsäällä kokeilin ilman vaippaa, mutta kun housut olivat heti toistuvasti märät, päätin odottaa.
Tuli sitten lokakuun kolmas. Se on Saksassa yleinen vapaapäivä, tänä vuonna arkipyhä. Mieskin oli kotona ja aamulla ajattelin, että tänäänpä olisi sopivan leppoisa päivä koittaa ilman vaippaa. Elias ei heti ollut innostunut asiasta ja sain vähän tsempata pikkuhousujen pukemista. Mutta kyllä hän sitten ylpeänä heti kertoi, että hänellä ei ole vaippaa.
Siitä se sitten lähti! Ensimmäinen päivä meni heti ilman vahinkoja, jos ei oteta lukuun sitä, kun katsottiin koko perheellä elokuvaa. Eihän sitä siinä jännityksessä vähän väsyneenä äitin sylissä huomannut. Muuten Elias sanoi, kun hänellä oli hätä ja hän ehti hyvin pytylle tai potalle. Seuraavana päivänä tuli pari vahinkoa, kun isotäti oli hoitamassa eikä äiti aivan lähellä huomioimassa. Ja mitäs sitten vaikka vahinkoja tuleekin. Vaihdetaan kuivat housut ja jatketaan menoa.
Eli tiivistäen ohjeeni pottatouhuja opetteleville vanhemmille: Turha stressi pois, odota rauhassa, kunnes lapsi on valmis. Kun ajattelet, että on sen aika, mieti oletko itse valmis. Valmis antamaan lapselle tarvittavan huomion ja avun ja vähät välittämään, kun vahinkoja sattuu.

Lomamatkalle!

Jos perhekokousta ei muuten käytä, sitä kannattaa ainakin käyttää lomamatkalle valmistautumiseen. Jane Nelsen tai paremminkin hänen miehensä kuvaa kirjassa hyvin sen hyötyjä. Vanhemmille tuli tilaisuus lähteä Hawajille ja he päättivät ottaa kaksi teini-ikäistä lastaan mukaan. He kertoivat asiasta perhekokouksessa ja sanoivat, että loman täytyy olla vanhemmillekin mukavaa, eivätkä he halua tappelevia ja valittavia lapsia mukaansa. Perhekokouksessa päätettiin listata asioita, jotka tekevät vanhenpien elämästä vaikean lomalla: kinastelevat lapset, väittely vanhenpien kanssa, rahankerjääminen, omien tavaroidensa poiskorjaamatta jättäminen, kun ei kanna omaa laukkuaan ja vanhemmille ilmoittamatta johonkin lähteminen. Lapset sanoivat, että entä sitten asiat, jotka ärsyttävät lapsia? Hekin saivat oman listan: hienossa ravintolassa syöminen, samassa sängyssä nukkuminen, ei tarpeeksi rahaa, sen määrääminen mitä saa ostaa ja mitä ei, ikkunapaikasta tappeleminen lennolla.
Useammassa perhekokouksessa haettiin yhdessä ratkaisuja ongelmakohtiin. Päätettiin, että lapset säästäisivät rahaa lomalle ja vanhemmat antaisivat tietyn summan sen lisäksi. Raha jaettaisiin joka päivälle ja lapset saisivat vain sen summan päivittäin käyttöönsä, mutta saisivat käyttää sen niin kuin haluavat. Lapset lupasivat kantaa omat matkatavaransa ja pakata vain sen verran kuin jaksavat kantaa. Mark ottaisi makuupussin mukaan ja nukkuisi lattialla, jos ainoa vaihtoehto olisi nukkua samassa sängyssä Maryn kanssa. He istuisivat vuorotellen ikkunapaikalla lennolla. Sovittiin, että lapset söisivät MacDonaldsissa, kun vanhemmat syövät ravintolassa. Lapset lupasivat olla tappelematta ja aina kertoa, kun lähtevät jonnekin. Isänsä kysyi: "Entä sitten, jos unohdatte ja kuitenkin alatte tapella?" Mark ehdotti salaista merkkiä. "Hyvä idea", äiti sanoi. "Jos alatte tapella, vedämme korvannipukastamme muistutukseksi siitä, että lupasitte olla tappelematta." "Päteekö se sinuunkin ,isä?" Mark kysyi. " Saammeko antaa sinullekin merkin, jos sinä aioit menettää malttisi meidän kanssamme?" Sekin oli isän mielestä hyvä idea.
Yhteinen valmistautuminen antoi koko perheelle odotuksen tunnelmaa ja yhteisymmärryksen henkeä. Suunnitelma tuli testattua, kun Mark halusi ottaa skeittilautansa mukaan. Ilman väittelyä isä pystyi vakuuttamaan hänet sen käytön ja kantamisen hankaluudesta ja Mark jätti sen kotiin. Automatlalla lentokentälle tytär alkoi ruuhkassa valittaa janoa, mutta jaksoi sitten hyvin odottaa lentokentälle, kun Mark muistutti, että tällaisista tilanteista oli puhuttu. Hotellihuoneessa oli todellakin vain kaksi parisänkyä, joten he olivat iloisia, että olivat varautuneet hankaluuksien välttämiseksi. Kaiken kaikkiaan loma oli hyvin onnistunut ja perheen yhteishenki ja läheisyys vieläkin parenpi kokemus.

Yllä olevan esimerkin rohkaisemana halusin pitää perhekokouksen ennen viiden päivän Italian reissuamme Lago Maggiorelle. Pidimme kokouksen Eliaksen päiväunien aikana. Puhuimme pitkästä automatkasta. Mitkä asiat voisivat auttaa lapsia viihtymään? Äänikertomukset ja musiikki, kuvakirjat. Kerroimme, että papakin haluaa kuunnella välillä radiota ja varsinkin kuulla ruuhkailmoituksia. Papa voisi ladata lapsille omaa musiikkia MP3-soittimeen, jota he voisivat kuunnella korvakuulokkeilla. Ja tietenkin aikaisemmalta Sveitsin matkalta mieleen jäänyt tunnelien laskeminen. Niitä muuten tulee n. 50 Sveitsin läpi!
Vuokrasimme leirintäalueelta varustetun teltan. Puhuimme teltan koosta ja järjestyksen ylläpitämisestä. Olimme ajatelleet, että Arne ja Alisa voisivat osallistua tiskaamiseen vuorotellen yksin kummankin vanhemman kanssa. Siinä tarjoutuisi edes pieni hetki tehdä yksin jotain vanhemman kanssa. Puhuimme minkälaisia leluja voi ottaa telttailemaan mukaan ja mitä ylipäätänsä siellä voi tehdä. Teimme listaa tarvittavista tavaroista.
Puhuimme rahasta ja siitä, että sitä ei riitä kaikkeen mahdolliseen. Arne ja Alisa eivät vielä saa viikkorahaa, mutta halusimme antaa kummallekin viisi euroa reissua varten.

Miten sitten kävi? Listat auttoivat, että kaikki tarvitta tuli mukaan. Viiden tunnin automatkat menivät hyvin, meillä ei ollut mitään kiirettä. MP3-soittimelle lataaminen oli jäänyt, mutta saman asian ajoi CD-soitin. Kuulokkeiden käyttö oli vielä lapsille outoa ja aiheuttikin enemmän sählinkiä kuin rauhaa. Tunneleita laskettiin innolla ja loppumatkasta kuunneltiin koko porukalla äänikertomuksia.
Tiskaaminen oli ensimmäisellä kerralla jännää, mutta sitten siitä kinaseltiinkin, kuka tiskaa ja miksi. Alisa kyllä jossain vaiheessa totesi, että se oli mukavanpaa papan kuin maman kanssa : ).
Taskuraha jäi loppujen lopuksi konkreettisesti antamatta. Mutta kun retkipäivänä lapset mankuivat puistonpielessä olevaan karuselliin pääsyä ja papa ei ollut oikein taipuvainen, keksin, että siihenhän lapset voisivat käyttää taskurahaansa. Ja niin kaikki olivat tyytyväisiä.
Ennen Legolandian reissua on sitten seuraava perhekokous, viimeistään!