Miten välttää tahtojen taistelua 2-vuotiaan kanssa?

Edellisestä postauksesta on aikaa, mutta eiväthän ne kasvatuskysymykset minnekään katoa. Pieni tilanne inspiroi jälleen jakamaan ajatuksia.

Se 2-vuotias, niin ihana oppiessaan ja oivaltaessaan, täysillä eläen, samalla niin haastava löytäessään oman tahdon ja sen rajoja. Yllättäen huomaan olevani huutokisassa aurinkoisen vauvani kanssa. Miten tässä näin kävi?

Esimerkkini on onneksi tällä kertaa positiivinen. Elias leikkii avainnipulla.
Minä: "Laitatko avaimet pois, etteivät ne mene hukkaan."
- Isomman lapsen kohdalla ei ehkä muuta tarvitakaan. Tyttöni voisi sanoa " Aaa" ja laittaa avaimet pois. Ei hän ollutkaan ajatellut tätä puolta asiasta. Elias virnistää, hänellä ei ole aikomustakaan laittaa avaimia pois.
Minä: "Laitatko sinä avaimet pois vai laittaako mama?"
- Tämä ystävällisesti esitetty kysymys suurella varmuudella tehoaa. Lapsi saa vaihtoehdon, hänellä on valta valita. Ja hän haluaa tehdä itse! Elias vie avaimet saman tien paikoilleen ja on niin ylpeä itsestään tämän tehtyään!
Minä: "Kiitos Elias!"
Eliaksen ilo kasvoilla suorituksestaan oli mieleenpainuva. Tuollaisia kokemuksia haluaisin lapselleni antaa. Sen sijaan, että olisin napannut avaimet hänen kädestään ja pitänyt kieltosaarnan ja Elias olisi aloittanut protestihuudon, josta minä olisin ärsyyntynyt jne.

Edellä oleva kysymys " teetko sinä vai teenkö minä" on hyvä varsinkin tuollaisiin tilanteisiin, kun lapsi ottaa jotakin, mitä ei pitäisi.
Kun haluan, että lapsi laittaisi jotakin paikoilleen, hyvä keino käskemisen sijaan on kysyä, missä tavaran paikka on. Lapsi saa mahdollisuuden näyttää, että hän tietää ja osaa jo ja saa onnistumisen kokemuksen ja voi olla ylpeä itsestään ja iloita vanhemman kiitoksesta.

2-vuotiaan kanssa arki on taiteilua  sallimisen ja kieltämisen välillä. Luulen, että positiivisen kasvatuksen myötä olen oppinut sallivammaksi. Mitkä asiat todella ovat tärkeitä, missä menee rajat? Antaa lapsen kokeilla ja oppia, tehdä itse, varsinkin, kun on vanhenpia sisaruksia mallia antamassa. Toisaalta olen oppinut olemaan pelkäämättä lapsen protestia, se menee yllättäen nopeasti ohi. Tärkeää on, että minä olen varma asiastani, ja ystävällisesti, mutta tiukasta pidän kantani. Se antaa lapselle turvaa.

Positiivinen kasvatus kannattaa!

Viime aikoina olen erityisesti iloinnut lapsistani ja äitiydestäni. Olen ennen kaikkea iloinnut siitä, että meillä menee niin hyvin. Paremminkin se tarkoittaa, että minulla äitinä menee hyvin. Vaikka mieheni on ollut paljon syksyn aikana poissa, en muista koska viimeksi esikoiseni olisi sanonut minulle. "Miksi äiti sä oot niin vihainen?" (ks. postaus "Salainen sanaton merkki" http://minnakasvattaa.blogspot.com/2011_06_01_archive.html) Eikä minulla ole ollut tunnetta, että miehen reissuun lähtiessä minä muutun hirviöksi. Jos miehen reissutyön alkaessa kolme ja puoli vuotta sitten olin iloinen, jos silloin tällöin oli päivä, jonka olin selvinnyt malttini pahasti menettämättä, nyt pahoja purkauksia tulee enää harvoin. Tällä en tarkoita, että olisin jokin äiti täydellisyys. Kyllä minä päivittäin korotan ääneni lasten kanssa, aivan liikaa, jos kuuntelen, miten lapseni käyttävät ääntään. Mistä muualta he sen oppisivat kuin äidiltään? Mutta siinä on ero, mikä on äänensävy. Onko se nalkuttava, turhautunut, alentava, piikittelevä vai tiukka ja päättäväinen, mutta kuitenkin ystävällinen?
Kasvatuskurssilla, jolla tutustuin positiiviseen kasvatukseen, minuun teki vaikutuksen vetäjän kommentti siitä, että heillä on mukava, onnellinen perhe. Hänestä loisti se. Mietin silloin kahden pienen lapseni kanssa, voinko minä sanoa samalla tavalla samaa. Nyt tiedän, mitä hän tarkoitti. Vaikka onnellisia olimme silloinkin, nyt voin sanoa olevani onnellinen ja tyytyväinen myös kasvattajana. Nyt minulla on eväät, miten voin kasvattaa lapsistani kyvykkäitä, hyvän itsetunnon omaavia, toiset huomioivia aikuisia.
Olemme "positiivisessa noidankehässä".  Kun minä kohtelen lapsiani kunnioituksella, saan sitä myös takaisin. Meillä ei ole käytössä mitään rangaistusmenetelmää. Joskus jokin looginen seuraus saattaa mennä rangaistuksen puolelle, mutta meillä ei ole mitään systemaattista rangaistusta, kuten jäähypenkki, käytössä. Enkä koe siihen olevan mitään tarvetta. Jos vastaansanomista ja "taistelutilanteita" tulee, en lähde siihen mukaan. Tilanteet ratkaistaan neuvottelemalla. Paljon annan periksikin. Moni asia ei ole riidan arvoinen.
Aiheesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta jotta ilta ei niin venyisi, niin jääköön tähän. Olkoon tämä rohkaisuna siihen, että muutos on mahdollinen. Minä olen siitä elävä esimerkki. Minä olen muuttunut!

Täältä tullaan uhmaikä

Anoppi oli meillä joku aika sitten viikon ajan ja hän nautti kovasti Eliaksen kanssa leikkimisestä. Kerrankin oli aikaa vähän enemmän. Hän ihmetteli, kuinka paljon pian 2-vuotias Elias jo ymmärsi, vaikkei oikeastaan vielä puhukaan. Mutta kommentoi myös: "Elias ei kyllä yhtään tykkää, kun sanotaan ei. Varohan vaan." Mitähän minun pitäisi varoa? Sitäkö, että Eliaksesta tulee tottelematon vintiö? Saksaksi on lausahdus, jota nyt en saksaa osaaville muista siteerata, mutta ajatus on, että 3-vuotiaaksi asti lasta on aikaa kasvattaa. Sen jälkeen peli on menetetty. Kuulin sen, kun esikoinen oli vajaa 3-vuotias. Kommentoin vain, että vähän minulla on vielä aikaa. Olen miettinyt, että mitä ensimmäisenä kolmena vuotena pitäisi tapahtua tämän ohjeen mukaan? Nujertaa lapsen tahto aikuisen tahdon alle? 3-vuotiaastahan kasvatustyö vasta oikeastaan alkaa. Sitä ennen tärkeintä on suhde lapseen ja perusturvallisuuden luominen. Joku aika sitten luin lauseen: "Beziehung kommt vor Erziehung", joka tarkoittaa, että suhde lapseen tulee ennen kasvatusta. Se sopii erityisesti taaperoiden kasvatusohjeeksi.

Onko se sitten sitä uhmaa, kun Elias protestoi, kun sanotaan ei? Miksi lapselle ylipäätään pitäisi sanoa ei leikkihuoneessa? Siellähän hänellä pitäisi olla täysi vapaus tutkia ja kokeilla. Eihän vajaa 2-vuotiaan keskittyminen kauaa kestä yhteen leikkiin ja aikuista voi ärsyttää, kun mieli vaihtuu yhtenään. Toisaalta olen kokenut viime viikkoina hienoja hetkiä yhdessä Eliaksen kanssa. Sitä iloa, kun äiti istuu pöytään syömään hänen laittamaansa ruokaa. Taapero on ohjelmoitu tutkimaan maailmaansa ja kokeilemaan ja oppimaan. Aikuisen "ei" nyt vain on usein konfliktissa tätä tarvetta vastaan.

Mutta ehkä se uhmakin on alkanut nostaa päätään. Eliaksella on alkanut tulla pieniä kiukkuitkupurkauksia. Useimmiten tämä on tapahtunut ruokapöydässä. Hän saa ruokaa eteensä ja joku asia ei olekaan niin kuin hän haluaa ja hän työntää ruokaa pois ja kiukkuaa hetken. Yleensä on mahdoton tietää, mikä nyt on vialla. Enkä edes yritä ymmärtää. Isot sisarukset yrittävät auttaa, Elias haluaa sitä tai tätä. Mutta minkäänlaiset kommentit tai yritykset kääntää huomio muualle on kuin bensaa liekkeihin. Kun en kiinnitä purkaukseen mitään huomiota, se on hetkessä ohi ja Elias ottaa ruokansa ja syö. Eivätkä tällaiset purkaukset minua häiritse. Antaa mielenilmauksen ja frustaation tulla ulos. Kerran purkaus kesti useita minuutteja. Syy taisi olla, ettei keksiä saanut lisää tms. Annoin pojan kiukuta syöttötuolissaan. Hetken jälkeen tarjosin syliä, mutta sekin kiukutti. Kunnes sitten näin, ettei lapsi tuosta omin voimin enää rauhoitu ja hänkin oli valmis tulemaan syliin ja rauhoittui siinä hetkessä.

Elias saa koko hyödyn positiivisesta kasvatuksesta. Ja onhan hänellä kolmosena jo vähän kokeneenpi äiti. Mutta Eliaksen kanssa olen huomannut, miten turhaa taaperoikäisen rankaiseminen on. En ole kokenut siihen olevan mitään tarvetta. Turvallisuudesta täytyy huolehtia, mutta monen asian saa antaa olla. Sanon ei asioille, jotka ovat myöhemminkin ei, mutta suurenmin hermostumatta. Eliaksella on ollut ikävä tapa syödessä heittää esim. leivänpaloja lattialle. Tämä on ollut yleensä merkki siitä, että nyt ei enää ruoka maistu ja seurauksena ruokailun päättyminen. Heittelylle on tietysti sanottu ei, mutta olen ajatellut, että vähän vanhenpana hän ymmärtää, ettei noin tehdä. Turha nyt on hermostua, vaikka asia toistuu. Ja nyt huomaan, että eipä sitä enää juuri ole tapahtunut. Nelsen kirjoittaa, että alle 3-vuotias ei ymmärrä "ein" merkitystä niin kuin aikuinen. Hän ei vielä ymmärrä syytä ja seurausta. Paras keino toivotun käytöksen saavuttamiseksi on kääntää huomio muualle, päättäväisesti ja ystävällisesti. Nelseniä lainaten: Taaperoikäiset tarvitsevat ympäristön, jossa he voivat sanoa: Minä osaan. Minä saan kokeilla, tehdä virheitä ja oppia niistä. Minua rakastetaan.

Kuinka leijona kesytetään?

Tyttäreni on saanut kirkkaan ja kuuluvan äänen. Ja sitä voi käyttää monella tavalla. Hänen itkunsa on ollut aina kuuluvaa, mutta kesän aikana siihen on tullut mukaan suoranaista karjuntaa. Ja hän on huomannut, että hänellä on siinä oiva ase. Jos ei tapahdu niin kuin minä haluan, niin sitten minä huudan. Minä huudan sinun korvaan! Isoveli on jo oppinut antamaan monessa asiassa periksi, että huuto loppuisi, ja monesti haluaisi minunkin niin tekevän. Mutta en halua, että neiti terrorisoi koko perhettä.
Jane Nelsen sanoo, että kaikella käytöksellämme on jokin tavoite, usein alitajuisesti. Tiedämme, että lapset hakevat ei-toivotulla käytöksellään huomiota ja harvoin tiedostavat sen. En ole Alisan huutoa syvällisemmin yrittänyt analysoida, mutta jokin aika sitten koin ahaa-elämyksen. Vaikka hän oli mielellään menossa päiväkotiin kesäloman jälkeen, sinne jäädessä tuli kuitenkin itku ja huuto. Kun hän takertui syliini, se tuntui ihan samalta kuin pikkuveljensä kiinnitarrautuminen, kun olen ollut johonkin yksin lähdössä. Ajattelin, että Alisa halusi sanoa: " Minäkin olen pieni, minäkin tarvitsen äitiä!" Vaikka hän onkin perheen ainut tyttö, ei keskimmäisen osa aina varmasti ole helppo. Haluaisi olla iso niin kuin isovelikin ja kuitenkin vielä pieni. Eikä huuto aina ole "tehdään niin kuin minä haluan" -huutoa. Alisa kestää vielä huonosti kritiikkiä. Jos jostakin sanoo vähän tiukemmin, siitä voi tulla itku.
Mitä sitten tehdä, kun tyttöni huutaa ja karjuu? Ei ole todellakaan aina helppoa säilyttää maltti ja pysyä ystävällisenä ja päättäväisenä (friendly and firm) ja toimia lasta kunnioittavasti. Paljon virheitäkin olen tehnyt. Kerran esimerkiksi laitoin kättäni tytön suulle estääkseni korvia vihlovan huudon. Samantien tajusin, että se ei ole lasta kunniottavaa käytöstä. Miten itse saman kokisin? Kerran Alisa sanoi niin tekevänsä ja huusi kiukussaan pikkuveljen korvaan. Halusin heti antaa viestin, että tuota ei sallita. Menin kylpyhuoneeseen hänen kanssaan ja suojelin omia korviani käsilläni. Sanoin hänelle, että otan hänet syliin, kun hän lopettaa huudon. Pidin häntä sylissä, kunnes hän rauhoittui, ja sitten menimme jatkamaan lelujen keräämistä.
Tuosta on tullut minulle toimintamalli. Jos muita on läsnä, vien Alisan toiseen huoneeseen. Noudatan viisaampien ohjetta siinä, että lasta ei saa jättää yksin. Hän tarvitsee apua, kun ei pysty hallitsemaan tunteitaan ja tilannetta. Nelsenin ohjeen mukaan osoitan kunnioitusta itseäni kohtaan siinä, etten salli Alisan huutaa korvaani eli en ota häntä huutavana syliin. Toisin sanoen kunnioitan omia rajojani. Mutta kun huuto lakkaa, Alisa saa tarvitsemansa sylin.

Hillopurkkitorni

Keittiön työpöydällä on nurkka, johon kerääntyy tyhjiä pulloja ja hillopurkkeja kellariin kannettavaksi. Elias, 20 kk, keksi niille uuden käyttötavan. Muutaman viikon ajan hänkin on päässyt kiipeämään keittiön jakkaralle, joka on ihan lapsia varten, että he pääsevät katsomaan, mitä keittiössä tapahtuu. Yksi kaunis päivä hän rakensi tornin hillopurkeista ja esitteli sitä silmin nähden ylpeänä. En todellakaan ollut huomannut hänen aikeitaan, ennenkuin torni jo seisoi. Kyllähän sitä hetken pidätti hengitystään, kun mietti, mikä sirpalemäärä tuostakin voisi tulla, mutta sitten täytyi vain päätä puristellen hymyillä, mistä tuo tuonkin keksi. Kun kummisetä kuuli asiasta, hän sanoi: " Sehän on luovaa!"
Rakentelu ei ole jäänyt yhteen kertaan. Pari kertaa lasipurkki on pudonnut kivilattialle -rikkoutumatta! Oikeastaan toivon, että kerran menisi purkki rikkikin, että Elias oppisi, että lasi on särkyvää. Mutta olen päättänyt antaa hänen jatkaa harrastustaan. Mitäs siitä, jos yksi hillopurkki menee rikki. Niitä riittää. Lattiatasossa olevan astiakaapin oven kyllä köytän vielä kiinni. Fiksua tietysti olisi korjata purkit pois. Mutta on tärkeänpiäkin asioita. Vieköön mies sitten, kun tulee kotiin. Minä olen päättänyt olla hermostumatta, vaikka muutama purkki menisikin rikki. Saa nähdä, kuinka sitä päätöstä testataan. Nyt iloitsen taaperostani, tuskin hän enää vuoden päästä hillopurkeilla torneja rakentelee.

Meidän perheen säännöt

Olen viime päivinä lukenut pari artikkelia perheen säännöistä ja rajoista, myös vanhempien omista rajoista, päiväkotilehdestä ja tilaamastamme perhelehdestä. Suosittelisin, jos se olisi suomeksi! Jokaisessa perheessä säännöt ovat ja saavat olla omanlaisensa ja meidän perheelle sopivat. Esim. lehteä lukevassa perheessä lapsetkin saavat tuoda lehtensä ruokapöytään, kun se toisessa perheessä on ehdoton ei. Sääntöjä pitäisi olla sopiva määrä. Jos säännöt ovat liian tiukat, lapset puskevat jostakin ulos. Sääntöjen kanssa on sama kuin rajojenkin, ei liian tiukat eikä liian löysät. Sääntöjä ja rajoja voi oikeastaan pitää lähes synonyymeinä, mutta ajattelen mielummin sääntöjä. Siinä on enemmän sellainen maku, että säännöistä on yhdessä sovittu.
Olen miettinyt, mitä ovat meidän perheen säännöt. Muutamia mieleen tulleita:
- Sisään tullessa kengät otetaan pois.
Ei mikään itsestäänselvyys Saksassa!
- Ennen iltaruokaa ja lastenohjelmia leikit siivotaan olohuoneesta pois.
Alakerran leikkihuoneella ei ole niin väliä.
- Lauantaiaamuna lapset auttavat siivoamaan makuuhuoneista duplot ja legot lattialta pois ennen imuroimista.
Oli mukava huomata, että tuosta on tullut jo rutiinia. Yksi lauantaiaamu aamupalalla kysyin lapsilta: "Mitäs tämän jälkeen tehdään?" Vastaukseksi tuli, että siivotaan legot. Ainakin he tietävät, että se on heidän tehtävänsä, vaikka itse kerääminen ei aina ilman marinoita sujukaan. Joskus keväällä yritin saada toimimaan, että legoja kerättäisiin joka ilta, mutta ei se onnistunut. Minä valitettavasti siedän sotkua aivan liikaa ja unohdan itse keräämisen. Mitä ei itse osaa, sen pystyy huonosti opettamaan.
- Iltaruualla kaikki lapset istuvat pöydässä, kunnes nuorimmainenkin on syönyt.
Tämä on ehkä viikon ikäinen sääntö. Aikaisemmin Arne ja Alisa saivat nousta pöydästä lastenohjelmia katsomaan, kun molemmat olivat syöneet. Nyt täytyy nuorinkin laskea samaan porukkaan. Kun sisarukset lähtivät pöydästä, häneltä lensi samantien ruokalappu pois ja oli valmiina lähtemään menoon mukaan. Meillä eletään vahvasti vaihetta "mitä isot edellä, sitä pienin perässä". Lasten kasvaessa säännötkin muuttuvat, kun vapauksia ja vastuuta tulee lisää.
- Televisio laitetaan kiinni lastenohjelmien loppuessa.
Säännöistä pitäisi pitää kiinni ja olla niissä johdonmukainen. Aina välillä olen antanut periksi huutoon " vähän vielä, mä haluan nähdä, mitä tuossa tapahtuu jne." Olen ajatellut, että kyllähän joustoa voi olla. Mutta tuossa paikassa olen todennäköisesti omalla käytökselläni aiheuttanut huudon, joka liittyy tv:n sulkemiseen. Lapset testaavat, venyyko sääntö taas tänään. Viime päivinä olen huomannut, että lapset hyväksyvät päättäväisyyteni mukisematta. Lapset rakastavat rutiinia ja johdonmukaisuutta. Se luo turvallisuutta.
- Nukkumaanmeno-listaa voi pitää yhtenä sääntönä. Nukkumaanmeno-lista on toiminut hyvin ja roikkuu yhä vielä seinällä. Silloin tällöin siihen palataan ja saatan kysyä, mitä on listalla ensimmäisenä. Tai jos Arne unohtuu leikkimään eikä halua valmistautua iltatoimille, sanon, että hän käyttää leikkiaikansa nyt, eikä sitä ole sitten enää myöhemmin.
Perhekokous olisi oivallinen paikka puhua perheen säännöistä ja miettiä niitä yhdessä. Meillä siitä ei valitettavasti ole tullut rutiinia. Mutta se on minulla mielessä ja ehkä kun on aika miettiä uusia sääntöjä, esim. kotitöitä, on aika pitää taas perhekokous.
Kerron vielä esimerkin Nelsenin kirjasta. Perheen vanhemmat kokivat ongelmana, että kuusi lasta kinastelivat ruokapöydässä. He päättivät puhua asiasta perhekokouksessa. Puhumatta ongelmasta mitään, he kysyivät lapsilta, kuinka kauan he tarvitsisivat aikaa iltaruuan syömiseen. He sopivat yhdessä, että varttitunti olisi riittävä aika. Seuraavalla aterialla vanhemmat nauttivat ruokansa ja vartin kuluttua alkoivat korjata pöytää pois. Lapset eivät kinastelultaan olleet ehtineet syödä ruokaansa loppuun. He testasivat muutaman kerran, olivatko vanhemmat tosissaan, mutta pian oppivat syömään ruokansa ajallaan, eikä kinasteluun jäänyt aikaa.

Mitäs minä sanoin

Jane Nelsen osoittaa monia pieniä asioita, joita teemme lasten kanssa, mutta kun vähän pysähtyy ajattelemaan, niissä ei ole paljonkaan järkeä. Moni kuuluu kategoriaan "näin en toimisi aikuisen kanssa, miksi sitten lapsen kanssa". Jostakin kumman syystä ajattelemme (ainakin itsestäni tunnistan), että lapset olisivat jotenkin erilaisia, että heillä olisi erilaiset tunteet kuin aikuisilla. Yksi tällainen asia on kommentti "mitäs minä sanoin". Kukas tuon mielellään kuulee, kun itsekin jo tietää, että toisin olisi ollut parenpi.  Tällä viikolla alkoi taas päiväkoti kesäloman jälkeen. Vaikka Arne ja Alisa olivat molemmat innolla menossa jälleen päiväkotiin, Alisalla tuli itku ensimmäisenä aamuna päiväkotiin jäädessä. Mukavaa oli silti ollut. Kuitenkin hän seuraava aamuna ilmoitti päättäväisesti, että hän ei halua mennä päiväkotiin. (Päiväkoti tarkoittaa meidän lasten kohdalla aamupäiviä n. klo 8.30-12.30) Koska pakottavaa tarvetta päivähoidolle ei kohdallamme ole, annoimme Alisan jäädä kotiin. Kerroimme mieheni kanssa kuitenkin, että aiomme mennä pellolle perunannostoa aloittamaan. Siellä tulee varmasti olemaan kuuma ja päiväkodissa olisi todennäköisesti mukavanpaa. Alisa pysyi päätöksessään ja oli innolla lähdössä kasvimaalle. Mieheni kanssa epäilimme kuitenkin hänen kestävyyttään ja varauduimme marinaan. Mietin, että nyt täytyy muistaa jättää "mitäs minä sanoin" -kommentit, kun kasvimaalla ei olekaan mukavaa. Antaa hänen itse kokea päätöksensä seuraukset. No, yllätyksekseni Alisa jaksoi ja viihtyi kasvimaalla hyvin. Työssä ei mennytkään kovin kauan ja aurinkokin pysyi pilvien takana. Aamupäivä keskimmäiselle tuntui tekevän muutenkin hyvää, kun isoveli oli päiväkodissa ja pikkuveli nukkui osan ajasta, ja heitä ei ollut huomiota jakamassa. Tänään perjantaina hän menikin reippaasti päiväkotiin ilman isoveljeäkin.
On iso kiusaus sanoa " mitäs minä sanoin". Aivan kuin lapsi tarvitsisi meitä opettamaan, että tässä kohtaa valinta on ollut väärä. Sen sijaan että lapsi oppisi valintansa seurauksista, sapotoimme todennäköisesti oppimiskokemuksen ärsyttävällä kommentillamme. Myötätuntoa toki saa näyttää ja apua antaa tilanteen mukaan, ei lasta saa ja tarvitse yksin jättää. Uteliailla kysymyksillä voi ehkä saada selville, mitä lapsen päässä liikkuu, mitä hän tapauksesta oppii ja auttaa häntä huomaamaan syyn ja seurauksen ja mitä tapahtuneesta voi oppia.