Kyltit kehiin - yksi menestystarina

Kerroin jo viimeistä edellisessä postauksessa muutamasta perhekokouksessa tehdystä kyltistä ja niiden vaikutuksista. Olemme todellakin pitäneet perhekokouksen nyt joka sunnuntai ja kyltit ovat olleet lasten ratkaisu moneen ongelmaan, myös viikko sitten sunnuntaina. 

Asialistalla oli jälleen iltaruoka ja lastenohjelmat sen jälkeen. Lapsilla on kauhea kiire katsomaan lastenohjelmia, vaikka paussi olisikin tv:ssä päällä. Se ärsyttää, kun koko ajan kysytään, saanko jo nousta pöydästä. Puhuimme asiasta, kunnes Arne sanoi: "Okei, mä sanon, mikä tässä on takana. Me riidellään siitä sohvapaikasta." Aha, siis kuitenkin. Ongelma oli jo jokseenkin tiedossa. Arne ja Alisa tappelivat jo ikuisuuden toisesta sohvan päätypaikasta. Kyseessä on siis aivan tavallinen kolmenistuttava sohva, jonka toinen pääty on jostain käsittämättömästä syystä parempi kuin toinen. Kerrankin Alisa kaatui pahasti, kun molemmat syöksyivät sohvaa kohti.

Ongelma tiedossa, mikä ratkaisuksi? Mikäs muu kuin kyltti. Arne ja Alisa kirjoittivat nimensä pahvilapulle, toinen toisella ja toinen toiselle puolelle. Naru vielä ja kyltti oli valmis. Se ripustettiin jääkaapin seinälle. Kyltti käännettäisiin päivittäin.

Todellakin, enää ei ollut syöksyilyä eikä riitelyä sohvapaikasta. Kyltissä oleva istui lempipaikalla ja toinen toisessa päässä. Elias on onneksi tyytyväinen keskellä. Ensimmäiset päivät pidin huolta, että kyltti oli varmasti käännetty ja osoittaisi oikean nimen. Kunnes sitten lauantaina vain viikko kyltin käyttöönoton jälkeen Arne sanoi: "Ei me tarvita enää kylttiä. Mä oon tottunut jo tähän toiseen päätyyn, mä voin istua tässä." Ja niin Arne ja Alisa repivät kyltin! Kuukausia vaivannut ongelma oli ratkennut! Tietysti olimme monet kerrat sanoneet, että sohvan toinen pääty on aivan yhtä hyvä paikka kuin toinenkin pääty. Mutta mitäs lapset vanhemmiltaan uskovat, heidän on se itse koettava.

Miksi kyltit toimivat? Samasta syystä kuin moni muukin asia. Lapset saavat olla itse päättämässä ja miettimässä ratkaisua ongelmaan ja myös tekevät kyltit itse. Siitä tulee heidän asiansa. Jos minä tekisin kyltit ja ilmoittaisin, että nyt tehdään näin, yritys olisi tuomittu epäonnistumaan. Se olisi vain yksi aikuisten antama sääntö lisää.

Nuorimmainen nukkumaan

Satuin katsomaan, mikä on eniten klikattu postaukseni: "Perhekokous: nukkumaanmeno" on kirkkaasti kärjessä. Niinpä niin, varmasti ongelmapesä jossain vaiheesssa joka perheessä. Minun kärsivällisyyteni on tällä hetkellä koitteilla nuorimman kohdalla. Arnella ja Alisalla iltatoimet ovat rutinoituneet. Kun iltaruuan ja lastenohjelmien jälkeen mennään yläkertaan, he laittavat yövaatteet päälle ja tekevät iltatoimensa ja sen jälkeen on aikaa vielä leikkiin toisia odotellessa. Arnen huone on ullakolla ja hän saattaa unohtua sinne rakentamaan legoillaan. Sanoin Arnelle perhekokouksessa, että olisi kiva, jos minun ei tarvitsisi huomauttaa häntä iltatoimien tekemisestä, kun Eliaksen kanssa on jo tarpeeksi stressiä.

Elias on nyt sen ikäinen, vajaa 4 v, että hänen pitäisi itse riisua ja pukea pyjama päälleen. Mutta ongelma on sama kuin aikoinaan Arnen ja Alisan kanssa. Kun hän tulee huoneeseensa, odottavat siellä lelut ja hän unohtuu rakentamaan duploilla tai katselemaan kirjaa. Ei hän ole nukkumaanmenoa vastaan, jokin muu on vain mielenkiintoisenpaa. Se tyyppivastaus on: Joo, kohta. Mutta hetkisen perästä tilanne on aivan ennallaan. Tai jos hän aloittaakin riisumaan, se on jäänyt ensimmäiseen vaatekappaleeseen.

Mitä sitten olen jo kokeillut? Päätä mitä itse teet. Olen sanonut Eliakselle: "Minä voin NYT auttaa sinua riisumaan." Auttaminen tarkoittaa tässä tapauksessa, että olen läsnä. Jos hän ei ole heti valmis aloittamaan riisuutumista, lähden huoneesta ja teen jotain muuta, katson esim. koululaisten vaatteet seuraavaksi päiväksi. Joskus tämä toimii. 

Mieleen tulee munakellometodi. Eliakselle voisi laittaa 5 minuuttia aikaa ja kellon soidessa olisi aika riisua. Voisi toimia muutaman päivän. 

Vaatekaapin ovessa on vielä Arnen ja Alisan nukkumaanmenolista. Eliaskin sen tuntee ja tietää, mitä pitää tehdä ensin, eli ensin iltatoimet. Listassa tulee kohta leikillekin. Jonkin verran se on auttanutkin. Mutta Eliakselta on myös tullut vihaisena: "Tyhmä lista!" Tässä asiaa pohtiessani mieleeni on tullut, että ehkä olisi aika tehdä Eliaksen kanssa oma lista. Vaikka lopputulos olisikin täysin samanlainen, se olisi Eliaksen lista, sellainen, mitä hän on ollut mukana tekemässä ja sanomassa, mikä on järjestys. Tätä täytyykin kokeilla! Ehkä jo seuraavassa perhekokouksessa.

Perhekokous kannattaa

Olen jo muutamaan kertaan kirjoittanut perhekokouksesta.

http://minnakasvattaa.blogspot.de/2012/07/lomamatkalle.html 

http://minnakasvattaa.blogspot.de/2011/05/perhekokous-nukkumaanmeno.html 

Silti en kai ole ollut tarpeeksi vakuuttunut sen hyödyllisyydestä, koska siitä ei ole tullut tapaa. Pari viikkoa sitten mies oli taas pitkästä aikaa reissussa ja ehkä sen vuoksi pinnani kireämmällä ja muutama lähes päivittäin toistuva kina lasten kanssa ärsytti aika tavalla. Päätin, että on aika pitää perhekokous ongelmien ratkai-semiseksi.

Silmäilin aiheesta oppikirjasta ja ilmoitin asiasta lapsille muistaakseni edellisenä päivänä. Suunnittelin kokousta sunnuntai-iltapäivälle. Mies ei siis ollut kotona, pidin kokouksen yksin lasten kanssa. Pidimme kokouksen lounaan jälkeen. 

Nelsen suosittelee kokouksen aluksi "kiitoskierroksen" (compliments). Jokainen osallistuja sanoo kaikista muista jotain positiivista. Se voi tuntua aika teennäiseltä, mutta uskon, että sillä on paikkansa. Ensinnäkin se luo positiivisen ilmapiirin, kuka ei haluaisi kuulla itsestään jotakin hyvää? Olen huomannut, että se tekee itsellekin hyvää miettiä jokaisesta lapsesta erikseen jotakin hyvää, mistä on iloinen jne. Olemme pitäneet kokouksen nyt kaksi kertaa ja tähän mennessä lapset eivät ole halunneet sanoa mitään. Aion olla itse-pintainen ja pitää kiitoskierroksesta kiinni. Ainakin lapset ovat mielellään kuulleet itsestään jotain ja toivon, että he itsekin oppivat huomaamaan toisten hyvät puolet tai pienet palvelukset, joista voisivat kiittää.

Arne on nyt melkein kahdeksan ja tokalla ja Alisa kuusi ja ekalla (Saksassa aloitetaan koulu 6-vuotiaana). Heillakin on koulussa viikoittain luokan kokous. Kyselin ensimmäisellä kerralla, minkälaisia sääntöjä heillä on kokoukseen liittyen. Samanlaista käytöstä me haluamme omankin kokouksemme aikana. Oli kiva huomata, että Arne ja Alisa ovat nyt tarpeeksi vanhoja perhekokousta varten. Aikaisemmin olemme pitäneet kokouk-sia Eliaksen päiväunien aikana. Nyt se ei ole enää mahdollista. Elias ei jaksanut istua pöydän ääressä. Mutta annoin hänen mennä ja tehdä omia juttujaan eikä se häirinnyt meitä muita.

Jääkaapin ovessa olevaan paperiin olin kirjoittanut muutaman kohdan käsiteltäväksi. Selitin, että tästä lähtien jääkaapin ovessa tulee olemaan perhekokouslista, johon jokainen voi kirjoittaa ongelman käsiteltäväksi. Tähän mennessä minä olen ollut ainoa, joka listaa on jotain kirjoittanut. Ensimmäisen kokouksen jälkeen mietin, että mahtaakohan aiheita kertyä, mutta on niitä. Olen huomannut, että se on tehnyt  minulle hyvää saada kirjoittaa toistuvasti ärsyttävä asia ylös. Kun tilanne on päällä, siitä on turha väitellä. Minua on auttanut, kun olen voinut kirjoittaa asian ylös ja sanoa, että tästä puhutaan perhekokouksessa.

Selitin Arnelle ja Alisalle, että kokouksen tavoite ei ole miettiä rangaistuksia tai torua vaan auttaa löytämään ratkaisu ongelmiin. Mitäs sitten oli asialistalla? 

- Arnen takki

Arnella oli houno tapa tiputtaa takkinsa naulakon eteen lattialle eikä laittaa sitä naulaan roikkumaan. Uudestaan ja uudestaan kehotin häntä laittamaan takkinsa naulaan. Kokeilin myös huutaa hänet huoneestaan kaksi kerrosta ylempää laittamaan takkinsa naulaan. Mikään ei auttanut ja se ärsytti minua. Joten sanoin Arnelle, että minä en haluaisi nalkuttaa aina asiasta. Ongelmaan pitäisi keksiä jokin ratkaisu. Sanoin, että olin miettinyt jonkinlaista merkkiä, mikä muistuttaisi takin ripustamisesta eikä minun tarvitsisi siitä sanoa, mutta minulla ei ollut mitään konkreettista ideaa. Arne ja Alisa ehdottivat kylttiä. Vihreä kyltti, kun takki on naulassa ja punainen, kun se ei ole. Hyvä idea! 

Lopuksi askartelimme kyltit. Hain vihreää ja punaista paperia ja ne liimattiin pahvin molemmille puolille. Vihreälle puolelle Arne kirjoitti " Takki on naulassa" ja punaiselle puolelle " Takki naulaan". Tein reiät reunaan ja pujotin narun. Laitoimme kyltin roikkumaan sinitarralla oveen naulakon viereen. 

Ensimmäisinä päivinä kyltti oli täysin vihreä. Sitten jouduin käätämään sen punaiselle, kun koulurepusta takki päätyi penkille naulakon sijaan. Sillon huomautin Arnelle, että kyltti on punainen. Hän sanoi myöhemmin, että minun ei tarvitsisi sanoa mitään, käyttää vain kylttiä. Minunkin pitää pitää kiinni sovituista jutuista. Nyt kyltti on vain silloin tällöin punainen, eli takki on ehdottomasti useammin naulassa kuin lattialla!

- Kengät portaikossa

Kenkähyllymme on portaikossa. Lapset jättävät kenkänsä sikin sokin ja olin kyllästynyt siitäkin huomaut-tamaan joka päivä. Sanoin, että joka päivä käytössä olevia kenkiä ei välttämättä tarvitse laittaa hyllylle, mutta ne voisi edes laittaa hyllyn eteen nätisti riviin. Minun ehdotukseni oli, että Arnella ja Alisalla olisi vuoropäivin vuoro laittaa kengät järjestykseen. Siihenkin he halusivat tehdä kyltin. He piirsivät kumpikin omalle puolelleen kengän kuvan ja kirjoittivat nimensä. Kyltin ripustimme oveen kenkähyllyn viereen. Ensimmäisinä päivinä kenkiä järjestettiin ahkerasti. Nyt emme aina tiedä, kenen kenkäpäivä on, mutta kengät ovat joka tapauksessa paremmassa järjestyksessä kuin aikaisemmin, vaikka eivät aivan tiptop.

- Lastenohjelmien katsominen kouluaamuiltoina.

Saksassa lastenohjelmat tulevat jonkin verran myöhemmin kuin Suomessa. Yleensä lapset katsovat niitä18.40-19.25 välisenä aikana. Tämän jälkeen tulee vielä kouluikäisille lapsille tarkoitettu ohjelma, jossa kerrotaan erilaisista teemoista kuten palokunta. On sovittu, että kouluaamuina sitä ei katsota, se tulee liian myöhään. Silti harva se ilta televesion sulkemisesta piti kinata. Selitin, että minulla ei ole mitään kyseitä ohjelmaa vastaan. Viikonloppuisin ja lomalla sen saa katsoa. Hyväksi onneksi juuri sillä tulevalla viikolla oli torstai ja perjantai koulusta vapaata. Sain kertoa, minä kaikkina iltoina he saisivat katsoa ohjelman. Mihinkään muuhun ei tuntunut olevan tarvetta. Jo samana iltana Arne laittoi heti sovittujen lastenohjelmien loputtua telkkarin pois päältä. Tähän mennessäkään asia ei ole ollut enää ongelma. Uskon, että moneen asiaan auttaakin jo vain se, että siitä voidaan puhua neutraalissa tilanteessa perhekokouksessa.

- Iltaruokailu ja lastenohjelmat

Yleensä syömme iltaruokaa 18.30 tai vähän sen jälkeen. Varsinkin Arnella on kova kiire syödä ruokansa ja päästä katsomaan lastenohjelmia. Pitkään on ollut sopimus, että lapset voivat nousta pöydästä, kun ovat kaikki syöneet ruokansa. Tästä huolimatta Arne on heti syötyään kysymässä, saako hän nousta pöydästä. Yritin selittää, että iltaruoka voi olla ainoa ruoka, jolloin istumme kaikki samanaikaisesti pöydässä ja haluamme viettää aikaa yhdessä, kyse ei ole pelkästään syömisestä. Lupasin, että ainakin klo 19 alkavan ohjelman he näkisivät. Laittaisin paussin päälle, jos tarpeen. Ei olisi mitään kiirettä tv:n ääreen.

Tähän ongelmaan keskustelu ja lupaus lastenohjelman nauhoittamisesta auttoi vain rajallisesti. Kun Arne taas yksi ilta monta kertaa parin minuutin välein kysyi, saako hän nousta pöydästä, laitoin ongelman uudestaan perhekokouksen asialistalle. Eivät ongelmat useinkaan kerrasta häviä tai ratkea, mutta muutamakin päivä rauhaa voi olla voitto.

Kokemusta vai rangaistusta rikkaampi?

Arne halusi leikkiä koulukaverinsa kanssa yhtenä maanantai-iltapäivänä ja soitti kaverilleen. Pojan äidiltä hän sai kuitenkin kuulla, että kaveri oli kotiarestissa eli ei leikkitreffejä. Parin päivän päästä kuulin äidiltä, mitä oli tapahtunut. Sunnuntaina perheellä oli ollut vieraita ja lapset olivat leikkineet sokkosta. Jotenkin siinä oli menty niin lujaa, että Arne kaverin 5-vuotias pikkuveli oli lyönyt päänsä ovenpieleen ja saanut niin ison haavan, että sitä oli pitänyt lähteä päivystykseen tikkauttamaan. Ymmärtääkseni kukaan ei ollut halunnut tahallaan toista vahingoittaa. Äiti oli kuitenkin määrännyt kaikille kolmelle vanhimmalle lapselleen rangaistukseksi pari päivää kotiarestia.
Olimme Suomessa lomalla ja lapset leikkivät isovanhempien luona. Vierashuoneessa oli sängyn vieressä lattialla patja ja seillä he leikkivät merirosvoja. Arne oli vetänyt Eliasta kädestä patjalta ylös sängylle. Elias tuli sitten oikeaa kättään pidellen ja valittaen. Kun kuulin, mitä oli tapahtunut, uskoin tietäväni, että värttinäluun pää oli sijoiltaan, mikä on tyypillinen Eliaksen ikäisten vamma. Olin halunnut tutustua entisen työpaikkani uusiin tiloihin ja nyt sitten jouduin lähtemään Eliaksen kanssa päivystykseen. Siinä tilanteessa ei tullut mieleenkään syyttää Arnea tapahtuneesta ja torua häntä, saati sitten rangaista. Kaikki tapahtuneesta aiheutuva häslinki oli tarpeeksi seurausta, annoin Arnen rauhassa itse oppia kokemastaan.
Miksi meillä on se ajatus, että lapsen oppimista pitäisi tehostaa rangaistuksella?

Se nuorimmainen

Joku aika sitten havahduin huomaamaan, kuinka pienenä pidin ja kohtelin nuorimmaistani. Satuin katsomaan kuvia Arnesta saman ikäisenä ja hän tuntui paljon vanhemmalta kuin Elias saman ikäisenä. Elias tulee aina olemaan kuopuksemme ja sillä on vaikutuksensa, mutta jos jatkan samaa rataa, teen hänelle karhunpalveluksen.

Elias on oppinut pelaamaan hyvin "vauvakortin". Hyvin äkkiä saattaa tulla "en minä osaa, mama, auta mua", varsinkin jos äiti on lähellä. Jos hän kaatuu ja saa kipeää, hän saattaa jäädä maahan makaamaan ja itkemään ja odottamaan, että äiti tulee auttamaan pystyyn, vaikka kyse ei olisikaan mistään isosta haaverista. Olen tottunut auttamaan päiväkotiin mennessä sisätossut jalkaan. Yksi aamu hän alkoi jo riisua itse pihakenkiä, kunnes huomasikin, että äitihän voi auttaa ja sanoi: " En mä osaa (vaikka hyvin osaakin), mama, auta mua."

Jane Nelsen kertoo kirjassaan sisarusjärjestyksen vaikutuksista meihin. Vaikka jokainen lapsi onkin ainutlaatuinen, esim. kuopuksilla on samanlaisia piirteitä ja käsityksiä elämästä, joiden tunteminen voi auttaa ymmärtämään lasta paremmin ja korjaamaan hänen vääriä huomioitaan elämästä. Nuorimmainen, jota lellitään tai pidetään pienenä ja kyvyttömänä, voi saada väärän kuvan, että hän on tärkeä ja rakastettu vain silloin, kun häntä huomioidaan, autetaan ja palvellaan. Heistä voi kasvaa taitavia manipuloijia.

Elias on ollut jo pitkään päiväsaikaan kuiva. Hän on halunnut istua alusta asti pytyllä eikä potalla, joten olen auttanut häntä nousemaan pytylle. Hän on huutanut, että pitää mennä vessaan, ja minä olen syöksynyt mukana auttamaan ja samalla auttanut käytännössä kaikessa. Kun samana päivänä sattui tulemaan kaksi vahinkoa, kysyin päiväkodissa, käykö Elias siellä omatoimisesti vessassa. Kyllä hän käy. Aha! Päiväkodin pytyt ovat matalammat, mutta korokkeen kanssa Elias selviää kyllä kotonakin itse pytylle. Päätin, että Elias saa alkaa käydä omatoimisesti pissalla. Katsoin, että varsinkin alkuun hänellä oli sellaisia housuja jalassa, että ne on helppo laskea ja nostaa ylös. Sitten kerroin hänelle, että uskon, että hän osaa jo itse käydä vessassa. Joitakin kertoja tuli protestia, mutta en enää liikkunut paikaltani tai toimistani. Päälle tietysti kehua, kun asia tuli omatoimisesti hoidettua.

Toinen alue, missä omatoimisuutta on harjoiteltu, on pukeminen ja riisuminen. Kun yöksi vielä puettiin vaippa, Elias saattoi iltatoimien alkaessa heittäytyä huoneensa lattialla olevalle patjalle selälleen tarkoittaen: "Äiti, minä olen vauva. Riisu ja pue minut!" Yli 3-vuotias vauva! Viime viikkoina yöksikään ei enää ole tarvittu vaippaa, joten riisumisen ja pyjaman pukemisen Elias on voinut hoitaa aivan ilman äitiä. Aamuisin hän saattaa haluta minut mukaan, mutta yritän pidättäytyä auttamasta. Kuinka helposti siinä sivussa nopeasti tulee tehtyä asioita lapsen puolesta! Siinä riistää oppimisen mahdollisuuden, itsensä osaavaksi kokemisen, itsetunnon kasvamisen. Koitetaan suoda sitä niille kuopuksillekin!

Kuin kissa ja koira

Ärsyttääkö lasten riitely? Muutama päivä sitten kuulin aiheesta positiivisen kommentin ja ajattelin laittaa sen jakoon, auttoi ainakin minua. Äitien aamupalatapaamisessa päiväkodilla kasvatusteeman äärellä vetäjänä oli samainen lastentarhanopettaja, terapeutti ja sijaisäiti, jolta aikoinaan olen positiivisesta kasvatuksesta oppinut. Kun joku tuskasteli lasten riitelyä, hän sanoi, että oikeastaan saa olla iloinen, että lapset riitelevät keskenään. Se tarkoittaa sitä, että heillä on turvallinen ympäristö, jossa he uskaltavat sen tehdä. Hän kertoi sijaislapsestaan, pojasta, joka tuli heille 6-vuotiaana. Kokonaisen vuoden ajan poika teki kaiken niin kuin piti eikä laittanut missään vastahankaan. Kunnes sitten eräänä päivänä hän kieltäytyi korjaamasta vuorollaan pöytää. Äiti siihen: "Onneksi olkoon! Olet vihdoinkin kotiutunut! Mutta saat silti korjata pöydän." Ja lapset oppivat paljon riidellessään.
Positiivisen kasvatuksen idea on, että lasten riitelystä ja kinastelusta tulisi pysyä mahdollisimman paljon poissa. Usein iso syy lasten riitelyyn on huomionhaku aikuiselta. Vanhempi halutaan erotuomariksi. Jos vanhempi ei lähde juttuun mukaan, motivaatio koko riitelystä ehkä poistuu tai lapset selvittävät asian hyvin keskenään. Sanon lapsilleni, että he saavat selvittää riitansa keskenään. Vaikka itkuakin kuuluisi, odotan, että luokseni tullaan, enkä mene sekaantumaan asiaan. Useimmiten tilanne menee hetkessä ohi. Kun sitten lapsi tulee luokseni, koska sisarus on tehnyt hänelle kipeää, huomioin tulijan myötätuntoisesti. Otan sen todesta, että häneen sattuu. Mutta en kysy tai puutu siihen, kuka on esim. lyönyt ja syytä häntä. En voi tietää tarkalleen, mitä on tapahtunut. Varsinkin nuorimmaisen 3v kohdalla tämä riittää. Hän saa tarvitsemansa huomion ja lohdutuksen äidiltä ja palaa leikkeihin sisarustensa kanssa.
Pari päivää sitten näin, kuinka lapset oivallisesti itse osaavat ratkaista riitansa. Arne ja Alisa jotenkin pomppivat ruokapöydän äärellä niin, että tyhjä muovinen vesikannu lensi lattialle. Kuulin vain kommentin: "Onneksi se oli tyhjä!", mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään nostaakseen kannun takaisin pöydälle. Sanoin keittiöstä. "Hei, nostakaas kannu takaisin pöydälle." Alkoi kinastelu siitä, kenen syy putoaminen oli ollut ja kuka kannun nostaisi. En sanonut mitään, mutta viestini oli: minulle on ihan sama, kuka kannun nostaa, en puutu asiaan, mutta jonkun sen kuuluu tehdä. Hetkessä Alisa sanoi: "Toinen nostaa kannun, toinen kannen!"  Oivallisesti ratkaistu! Sanoinkin sen lapsille. Hekin olivat silminnähden tyytyväisiä. Kina ratkesi ja kannu ja kansi nousivat hymyssä suin takaisin pöydälle.

Kertaus on opintojen äiti

Päiväkoti ja sen tukiyhdistys tarjosivat kaksi kasvatusaiheista alustusta. Pitäjä oli sama lastentarhanopettaja, terapeutti ja sijaisäiti, jonka kurssilla aikoinaan olen positiiviseen kasvatukseen tutustunut. Käytin heti tilaisuutta hyväksi taas vähän pohtia kasvatusteemoja. Meitä oli seitsemän äitiä aamupalan lomassa keskustelemassa vetäjän johdolla. Ja aihe oli perusasioita: kunnioitus. Itsekin olin sitä yhtenä listasta toivonut, koska se on niin perustavanlaatuinen.

Yksi keino vastata kysymykseen, mitä kunnioitus on, on miettiä sen vastakohtia: ei huomioi, nolata, kohdella alentavasti, olla epäkohtelias. Nämä tulivat tässä ensimmäisenä suomeksi mieleen. Itseäni on ehkä parhaiten auttanut se ajatus, että lasta kunnioittava käytös on ihan samaa kuin aikuistakin kohtaan. Miltä minusta tuntuisi? Miltä minusta tuntuisi, jos minua koko ajan käskytettäisiin?

Vetäjämme oli jo noin vuosi sitten puhumassa päiväkodin illassa aiheesta "Kasvatus lasta kunnioittaen ja arvostaen". Yksi äideistä oli ollut tuolloinkin mukana ja kertoi, että vaikka häneltä tulisikin oikeat sanat, saattaa äänensävy silti paljastaa takaa "hammasten kiristelyn". Miten lapsen kunnioituksesta tulisi myös sisäinen asenne ja tunne? Kommunikaatiostamme vain noin 7 prosenttia on sanoja. Mitä nuorenpi lapsi on, sitä vieläkin pienemmäksi tämä osuus jää. Noin 35 prosenttia on mimiikkaa ja kehon kieltä. Yli puolet kommunikaatiostamme välittyy asenteemme ja tunnetilamme kautta. Ja lapset ovat mestareita sen aisti-misessa.

Jokainen lapsi ja aikuinen yhtälailla haluaa kokea olevansa arvokas ja tärkeä. Hän haluaa kokea olevansa arvokas riippumatta siitä, mitä hän pystyy suorittamaan. Lapsi haluaa olla samalla tasolla aikuisen kanssa, yhteenkuuluvuuden tasolla. Kun kohtelen lasta alentavasti esim. nalkuttamalla, hän ei enää koe olevansa samalla tasolla, vaan aikuista alenpana, eikä se tunnu hyvältä. Lapsi haluaa takaisin samalle tasolle, usein negetiivisin keinoin. Tästä seuraa pomppulautaefekti. Lapsi onkin vanhenpaa ylenpänä, minkä seurauksena vanhenpi haluaa takaisin ylös ja ylemmäs. Tuloksena on herkästi valtataistelu. Vetäjämme sanoi, että me vanhemmat olemme varmoja häviäjiä. Lapsilla on uskomaton kestävyys, koska yhteenkuuluvuus on heille elintärkeä. Meidän vanhenpien on noustava alas ja lopetettava valtataistelu.

Äitiä pakoon

Luulen, että jokaiselle vanhemmalle on tuttua se, kun pitäisi pukea, riisua tms. ja lapsi juoksee pakoon. Kolmivuotiaallani on nyt se vaihe. Puetaan, riisutaan, pestään hampaat - minä juoksen pakoon ja piiloon, äiti ota mut kiinni! Kuinka helposti siinä meneekään hermo ja tulee tiukkan sävyyn: "Nyt tulet tänne!" Käsivarresta tukevasti kiinni ohjaan pojan tapahtumapaikalle. Pojalta tulee itku, ottaa kipeetä! Hänen reaktionsa ärsyttää entisestään. Enhän minä nyt kipeää tarkoittanut tehdä. Mutta nyt on aika pukea! Yksi tyyppitilanteita, jossa positiivinen kasvatus haastaa ja osoittaa toimivuutensa.

Asetu lapsen asemaan. Mitä hän haluaa ja kokee? Kun mietin, eihän Elias halua muuta kuin leikkiä. Äiti, ota mut kiinni!  En koe, että hän tahallaan haluaa ärsyttää. Miten hän sitten kokee sen, kun voimakas aikuinen tulee nappaamaan hänet kiinni ja vie pukemaan? Ylhäätä päin tulevana, alentavana, häntä loukkaavana. Mikä olisi sitten lasta kunnioittava toimintatapa? Meidän tapauksessamme: juoksen Eliaksen perässä ja nappaan hänet nauraen kainaloon. Sainpas sinut kiinni! Saadaan halata ja molemmille tulee hyvä mieli. Sitten voi ystävällisesti, vaikka tukevastikin, ottaa kädestä kiinni ja sanoa:" Nyt mennään pukemaan." Tai muistan Arnen kanssa käyttäneeni: menet kyykkysilleen ja levität kädet auki. Kuka lapsi ei haluaisi rynnätä äidin syliin? 

Helposti koemme pakoon juoksun tottelemattomuutena ja koemme sen periksiantamisena, jos lähdemme leikkiin mukaan. Mutta onko se 2-, 3-,  4-vuotiailla tottelemattomuutta? Enpä usko. Vain vaihe, joka menee ohi. Miksi en lähtisi leikkiin mukaan? Lapsi tulee otettua kiinni todennäköisesti samassa ajassa kuin tiukalla käskytykselläkin, tai nopeammin, mutta minulla on sen jälkeen yhteistyöhalukas lapsi eikä vastaan potkiva uhma.

Jos ei ole kyseessä kiire, voi lapselle ystävällisesti ilmoittaa: "minä voin auttaa sinua pukemaan nyt, mutta jos et nyt halua tulla, saat sitten pukea itse." Yhtenä viikonloppuaamuna tein näin. Kun Elias ei halunnut tulla pukemaan, asettelin vaatteet helposti puettaviksi ja lähdin laittamaan aamupalaa. No, ainakaan sillä kertaa se ei onnistunut. Takaisin mennessäni hän oli yhä samoissa puolipukeissa. Mutta voisin kuvitella, että hän voisi myös tulla naama loistaen, kun on pukenut ihan itse. Pitäisi enemmänkin antaa hänen itse pukea. Nuorimmaisena hän ottaa mielellään palvelua vastaan. Toisaalta hänen kuukauden lauseensa on ollut: " Äiti, mä osaan sen! Oikeesti!"

Rohkaisua koulutielle

Nyt minullakin on koululainen, jo puoli kouluvuotta. Hyvin on lähtenyt matkaan yhdistetyllä eka-tokaluokalla. Arne ei olisi voinut saada parenpaa luokanopettajaa. Opettaja on sen ikäinen, että on opettanut aikoinaan miestänikin. Mutta silti hän on hyvin moderni opetusmetodeissaan. Kun syksyllä ennen koulun alkua oli vanhenpainilta ja hän kertoili opetustavoistaan, emme voineet kuin mieheni kanssa ihmetellä, voiko tämä olla totta? Saako poikamme todella näin hyvän opettajan? Ajattelin, että nämähän ovat kaikki positiivisen kasvatuksen periaatteita. Yksi pieni esimerkki, miten opettaja meitä vanhenpiakin opasti opettamaan ongelmanratkaisua.

Koululaisilla on kaksi samanlaista saksan, siis äidinkielen vihkoa. Toinen on aina koulussa, toinen kulkee tarvittaessa kotona läksyjä varten. Yhdellä tokaluokkalaisella oli jo unohtunut vihko kouluun. (Toka-luokkalaiset olivat jo aloittaneet koulun. Ekaluokkalaiset aloittavat koulun viikkoa myöhemmin, koska koulutien alkua juhlitaan Saksassa erityisesti.) Mitäs sitten, kun on kirjoitustehtävä läksynä, mutta vihko on koulussa? Yksi sanoo, etten voi tehdä läksyä ollenkaan. Toinen menee paniikkiin ja vihko on välttämättä haettava koulusta. Kymmenen pistettä, jos koululaiselle tulee mieleen kirjoittaa tehtävä jollekin toiselle paperille vihkon puuttuessa. Vanhemmat voivat auttaa löytämään ratkaisun, mutta ei tulisi heti  tarjoilla valmiita vastauksia.

Nyt kun puolet kouluvuodesta on mennyt, oli ensimmäinen vanhenpainvartti erikseen luokanopettajan ja matikan opettajan kanssa. Olen vähän ihmetellyt, kun matikassa on eri opettaja. Suomessahan luokan-opettajat opettavat yleensä kaikkia aineita. Sitten kuulin, että ala-asteen opettajat eivät saa opettaa matikkaa, jos eivät ole siihen pätevöityneet. Ydinaineille näköjään annetaan suuri painoarvo. Ensimmäistä kertaa nyt siis tapasin matikankin opettajan. Hyvin pätevältä hän vaikutti ja meillä oli mukava keskustelu. Hän  kertoi, että alussa Arne oli ollut kovasti innostunut matikasta, mutta nyt kun miinuslaskut eivät suju niin helposti kuin yhteenlaskut, hän on menettänyt itseluottamustaan ja on epävarma niissäkin laskuissa, jotka hän jo hyvin osaa. Opettaja toivoi, että kotonakin voisimme rohkaista Arnea matikassa. Olisi sääli, jos hän menettäisi innostuksensa matikkaan. Olin tyytyväinen, kun kuulin asiasta, koska Arne ei ollut kertonut mitään enkä ollut erityisenpää huomannut.

Nyt Arnella on viikon laskiaisloma. Keskustelu oli juuri ennen loman alkua. Samana iltana nukkumaan-mennessä luontevasti matikka ja keskustelu tuli puheeksi. Kerroin Arnelle, mitä positiivista opettaja oli sanonut. Arne itse otti puheeksi sen, että miinuslaskut ovat vaikeanpia. Hänelle teki silminnähden hyvää kuulla, että se on ihan normaalia. Opettaja oli sanonut, että kaikille miinuslaskut ovat aluksi vaikeanpia. Olen yrittänyt miettiä, miten laskemista tulisi luontevasti vähän harjoiteltua. Olen vähän huudellut laskutehtäviä  yhdestä kymmeneen ja Arne on lähtenyt mukaan laskemaan. En keksinyt meiltä mitään peliä, jossa tulisi laskemista harjoiteltua, mutta sitten mieleen tuli tehtäväsarja, jonka vastauksista muodostuu aina narulla kiertäen kuvio, jolla voi kontrolloida, tuliko oikein. Niitäkin Arne innostui tekemään. Ja Alisa myös. Ehkä Arnelle tekee hyvää huomata, että hän kuitenkin osaa enemmän kuin Alisa, joka suoraan sanoo, että ei tajua miinuslaskuja. Olen tyytyväinen, että olen onnistunut rohkaisemaan harjoittelua positiivisessa ilmapiirissä.

Olen yrittänyt palauttaa mieleen, mitä sitten on rohkaisu. Yritän rohkaista Arnea, että hän osaa pluslaskut jo hyvin taustalla se ajatus, että miinuslaskutkin alkaa sujua, kun harjoittelee. Rohkaisu keskittyy tekemiseen, työpanokseen, vaivannäköön. Kehuminen sitävastain keskittyy tekijään, millaine sinä olet. " Olet hyvä mati-kassa!" Rohkaisu huomioi tuloksen parantumisen, kehuminen vain hyvän tuloksen. Tutkija Carol Dweck Columbian yliopistossa USAssa  on todennut, että kehuminen estää riskinottoa. Lapset, joita kehuttiin, että he ovat hyviä jossain, valitsivat jatkossa helponpia tehtäviä, koska he eivät halunneet ottaa epäonnistumisen riskiä. Ne lapset, joita oli rohkaistu heidän ponnisteluistaan, valitsivat jatkossa enemmän haastavanpia ja vaikeanpia tehtäviä.

Potalle ja pytylle

Mitkä ovat olleet meidän perheen kasvatusteemoja viime aikoina? Esikoisen kanssa opettelen koulunkäyntiä ja kaikkea siihen kuuluvaa, siitä joku toinen kerta. Nuorimmainen on oppinut viimeisen kuukauden aikana kuivaksi! Siitä pari ajatusta.
Elias täyttää joulukuussa kolme vuotta. Se on ainakin täällä Saksassa jonkinlainen raja vessatouhujen oppimiselle. Lapsilla on oikeus päiväkotipaikkaan kolmivuotiaasta lähtien ja koetaan, että siihen mennessä lapsen pitäisi olla kuiva. Jokaisen lapseni kohdalla se onkin onnistunut. Yllättäen tyttärellä meni myöhäisemmäksi, vaikka toisin olisin odottanut. Mutta jokaisella lapsella on oma aikataulunsa. Kun on sen aika, kuivaksioppiminen sujuu nopeasti. Yksi äiti sanoi, jossakin vaiheessa tulee se viikko, sinä et vain tiedä, milloin. Kuulin tuon jo, kun Arne oli vaipoissa ja se auttoi osaltaan ottamaan asian rennosti.
Toisen kommentin luin Jane Nelsenin blogista www.positivediscipline.com, jota selailin pari kuukautta sitten. Hän sanoi, että se on oikeastaan vanhenpi, joka opettelee, kun hän opettaa lastaan kuivaksi. (When parents say, "I'm training my child to use the toilet," what they really mean is, "I'm training myself to remind my child to use the toilet." ) Niinhän se on, yhtä paljon kuin se on lapsen kypsyydestä kiinni, se on myös aikuisen valmiudesta auttaa lasta.
Kesä aikana Elias alkoi osoittaa merkkejä valmiudesta kuivaksi opetteluun. Aamuisin ja iltaisin hän pissasi pottaan, kun vain muistin viedä hänet potalle. Silloin tällöin hän sanoi, että pissa tulee. Pari kertaa kesäsäällä kokeilin ilman vaippaa, mutta kun housut olivat heti toistuvasti märät, päätin odottaa.
Tuli sitten lokakuun kolmas. Se on Saksassa yleinen vapaapäivä, tänä vuonna arkipyhä. Mieskin oli kotona ja aamulla ajattelin, että tänäänpä olisi sopivan leppoisa päivä koittaa ilman vaippaa. Elias ei heti ollut innostunut asiasta ja sain vähän tsempata pikkuhousujen pukemista. Mutta kyllä hän sitten ylpeänä heti kertoi, että hänellä ei ole vaippaa.
Siitä se sitten lähti! Ensimmäinen päivä meni heti ilman vahinkoja, jos ei oteta lukuun sitä, kun katsottiin koko perheellä elokuvaa. Eihän sitä siinä jännityksessä vähän väsyneenä äitin sylissä huomannut. Muuten Elias sanoi, kun hänellä oli hätä ja hän ehti hyvin pytylle tai potalle. Seuraavana päivänä tuli pari vahinkoa, kun isotäti oli hoitamassa eikä äiti aivan lähellä huomioimassa. Ja mitäs sitten vaikka vahinkoja tuleekin. Vaihdetaan kuivat housut ja jatketaan menoa.
Eli tiivistäen ohjeeni pottatouhuja opetteleville vanhemmille: Turha stressi pois, odota rauhassa, kunnes lapsi on valmis. Kun ajattelet, että on sen aika, mieti oletko itse valmis. Valmis antamaan lapselle tarvittavan huomion ja avun ja vähät välittämään, kun vahinkoja sattuu.

Lomamatkalle!

Jos perhekokousta ei muuten käytä, sitä kannattaa ainakin käyttää lomamatkalle valmistautumiseen. Jane Nelsen tai paremminkin hänen miehensä kuvaa kirjassa hyvin sen hyötyjä. Vanhemmille tuli tilaisuus lähteä Hawajille ja he päättivät ottaa kaksi teini-ikäistä lastaan mukaan. He kertoivat asiasta perhekokouksessa ja sanoivat, että loman täytyy olla vanhemmillekin mukavaa, eivätkä he halua tappelevia ja valittavia lapsia mukaansa. Perhekokouksessa päätettiin listata asioita, jotka tekevät vanhenpien elämästä vaikean lomalla: kinastelevat lapset, väittely vanhenpien kanssa, rahankerjääminen, omien tavaroidensa poiskorjaamatta jättäminen, kun ei kanna omaa laukkuaan ja vanhemmille ilmoittamatta johonkin lähteminen. Lapset sanoivat, että entä sitten asiat, jotka ärsyttävät lapsia? Hekin saivat oman listan: hienossa ravintolassa syöminen, samassa sängyssä nukkuminen, ei tarpeeksi rahaa, sen määrääminen mitä saa ostaa ja mitä ei, ikkunapaikasta tappeleminen lennolla.
Useammassa perhekokouksessa haettiin yhdessä ratkaisuja ongelmakohtiin. Päätettiin, että lapset säästäisivät rahaa lomalle ja vanhemmat antaisivat tietyn summan sen lisäksi. Raha jaettaisiin joka päivälle ja lapset saisivat vain sen summan päivittäin käyttöönsä, mutta saisivat käyttää sen niin kuin haluavat. Lapset lupasivat kantaa omat matkatavaransa ja pakata vain sen verran kuin jaksavat kantaa. Mark ottaisi makuupussin mukaan ja nukkuisi lattialla, jos ainoa vaihtoehto olisi nukkua samassa sängyssä Maryn kanssa. He istuisivat vuorotellen ikkunapaikalla lennolla. Sovittiin, että lapset söisivät MacDonaldsissa, kun vanhemmat syövät ravintolassa. Lapset lupasivat olla tappelematta ja aina kertoa, kun lähtevät jonnekin. Isänsä kysyi: "Entä sitten, jos unohdatte ja kuitenkin alatte tapella?" Mark ehdotti salaista merkkiä. "Hyvä idea", äiti sanoi. "Jos alatte tapella, vedämme korvannipukastamme muistutukseksi siitä, että lupasitte olla tappelematta." "Päteekö se sinuunkin ,isä?" Mark kysyi. " Saammeko antaa sinullekin merkin, jos sinä aioit menettää malttisi meidän kanssamme?" Sekin oli isän mielestä hyvä idea.
Yhteinen valmistautuminen antoi koko perheelle odotuksen tunnelmaa ja yhteisymmärryksen henkeä. Suunnitelma tuli testattua, kun Mark halusi ottaa skeittilautansa mukaan. Ilman väittelyä isä pystyi vakuuttamaan hänet sen käytön ja kantamisen hankaluudesta ja Mark jätti sen kotiin. Automatlalla lentokentälle tytär alkoi ruuhkassa valittaa janoa, mutta jaksoi sitten hyvin odottaa lentokentälle, kun Mark muistutti, että tällaisista tilanteista oli puhuttu. Hotellihuoneessa oli todellakin vain kaksi parisänkyä, joten he olivat iloisia, että olivat varautuneet hankaluuksien välttämiseksi. Kaiken kaikkiaan loma oli hyvin onnistunut ja perheen yhteishenki ja läheisyys vieläkin parenpi kokemus.

Yllä olevan esimerkin rohkaisemana halusin pitää perhekokouksen ennen viiden päivän Italian reissuamme Lago Maggiorelle. Pidimme kokouksen Eliaksen päiväunien aikana. Puhuimme pitkästä automatkasta. Mitkä asiat voisivat auttaa lapsia viihtymään? Äänikertomukset ja musiikki, kuvakirjat. Kerroimme, että papakin haluaa kuunnella välillä radiota ja varsinkin kuulla ruuhkailmoituksia. Papa voisi ladata lapsille omaa musiikkia MP3-soittimeen, jota he voisivat kuunnella korvakuulokkeilla. Ja tietenkin aikaisemmalta Sveitsin matkalta mieleen jäänyt tunnelien laskeminen. Niitä muuten tulee n. 50 Sveitsin läpi!
Vuokrasimme leirintäalueelta varustetun teltan. Puhuimme teltan koosta ja järjestyksen ylläpitämisestä. Olimme ajatelleet, että Arne ja Alisa voisivat osallistua tiskaamiseen vuorotellen yksin kummankin vanhemman kanssa. Siinä tarjoutuisi edes pieni hetki tehdä yksin jotain vanhemman kanssa. Puhuimme minkälaisia leluja voi ottaa telttailemaan mukaan ja mitä ylipäätänsä siellä voi tehdä. Teimme listaa tarvittavista tavaroista.
Puhuimme rahasta ja siitä, että sitä ei riitä kaikkeen mahdolliseen. Arne ja Alisa eivät vielä saa viikkorahaa, mutta halusimme antaa kummallekin viisi euroa reissua varten.

Miten sitten kävi? Listat auttoivat, että kaikki tarvitta tuli mukaan. Viiden tunnin automatkat menivät hyvin, meillä ei ollut mitään kiirettä. MP3-soittimelle lataaminen oli jäänyt, mutta saman asian ajoi CD-soitin. Kuulokkeiden käyttö oli vielä lapsille outoa ja aiheuttikin enemmän sählinkiä kuin rauhaa. Tunneleita laskettiin innolla ja loppumatkasta kuunneltiin koko porukalla äänikertomuksia.
Tiskaaminen oli ensimmäisellä kerralla jännää, mutta sitten siitä kinaseltiinkin, kuka tiskaa ja miksi. Alisa kyllä jossain vaiheessa totesi, että se oli mukavanpaa papan kuin maman kanssa : ).
Taskuraha jäi loppujen lopuksi konkreettisesti antamatta. Mutta kun retkipäivänä lapset mankuivat puistonpielessä olevaan karuselliin pääsyä ja papa ei ollut oikein taipuvainen, keksin, että siihenhän lapset voisivat käyttää taskurahaansa. Ja niin kaikki olivat tyytyväisiä.
Ennen Legolandian reissua on sitten seuraava perhekokous, viimeistään!

Nyt nukkumaan!

Soitin ystävälleni pari iltaa sitten. Puhelun aikana hän useanpaan otteeseen komensi kolmea lastaan nukkumaan, selvästi turhautuneena jokailtaisesta takusta. Myöhemmin mietin, miten häntä voisi auttaa. Ehdotin hänelle seuraavaa:
Ystäväni tulisi valita ajankohta, jolloin hänellä on muutama ilta vapaana peräkkäin aloittaa uusi systeemi. Hänen tulisi kutsua lapset koolle, miksei koko perhekin ja kertoa, että hän haluaa muutoksen jokailtaiseen taisteluun nukkumaanmenosta. Hän on siihen väsynyt, eikä se ole kenellekään mukavaa. Hänen tulisi kysyä lapsilta, milloin heidän mielestään tulisi olla nukkumassa koulupäivinä? Ystäväni haluaisi sen olevan klo 21. Jane Nelsen sanoo, että lapset yllättävän hyvin tulevat lähelle aikuisen mielipidettä, kun heille annetaan vapaus valita. Yhdessä heidän tulisi sopia kellonaika. Jos kello yhdeksästä ei päästä yhteisymmärrykseen, ehkä puoli kymmenen on tyydyttävä kompromissi.
Lapset syövät joka ilta iltapalan ja se olisi hyvä alku iltatoimille. Ystäväni voisi yhdessä lasten kanssa miettiä, mitä kaikkea kuuluu heidän perheessään iltatoimiin ja tehdä niistä listan. Tarkalla järjestyksellä ei ehkä ole niin väliä, kun lapset ovat jo isonpia. Nuorin ei ole vielä koulussa, joten hän tarvitsee jonkinlaisen kuvan eri asioista pystyäkseen listaa lukemaan. Lista pannaan jonnekin esiin. Iltapalan alusta siihen kun täytyy olla sängyssä, on lapsilla puoli tuntia aikaa hoitaa iltatoimensa. Ystäväni vastuulla on huolehtia, että iltapala on puoli tuntia ennen nukkumaanmenoa. Sitten hän voi laittaa munakellon päälle puoleksi tunniksi, jotta nuorimmallekin on ajankulku selvä eikä hänen tarvitse vastata kysymyksiin ajankulusta. Tämän jälkeen ystäväni parhaiten vetäytyy omiin puuhiinsa ja antaa lasten hoitaa iltatoimensa. Ystäväni on kertonut lapsille, että klo yhdeksän hän tulee sanomaan hyvää yötä, rukoilemaan iltarukouksen ym. Jos lapset eivät ole sovittuna aikana valmiina, voi ystäväni odottaa hetkisen, mutta sitten hänen on ensimmäisenä iltana parasta lähteä lenkille tai huonolla säällä vetäytyä katsomaan televisiota tms. Hän ei ole enää käytettävissä, muuta kuin ehkä jos lapsi haluaa tulla sanomaan hyvää yötä.
Ystäväni oli valmis muutokseen ja kiinnostunut ehdotuksestani. Lapset varmasti jossain vaiheessa testaavat, kuinka tosissaan äitinsä on. Ennenkuin tilanne paranee, voi se huonontuakin lasten testatessa uutta. Muutos vaatii pitkäjänteisyyttä. Odotan mielenkiinnolla, mitä ystäväni kertoo.

Poisheittämisen siunaus

Olin viikko sitten seurakuntamme naisten viikonlopussa, ensimmäistä kertaa yötä yksin poissa kotoa! Aiheena oli, miten naisetkin kodin ja työn keskellä voivat löytää rauhallisia hengähdyshetkiä itselleen. Ensimmäinen osio käsittelikin ajankäyttöä ja organisoimista. Jotenkin minut haastoi tarpeettoman tavaran poisheittäminen, ehkä nyt oli aika sille kypsä, vaikka olen aiheesta vähän ennenkin kuullut. Nyt ei ole mitään polttavia kasvatuskysymyksiä, voin suunnata energiaani vähän muualle. Miten tämä aihe nyt ylipäätään sopii kasvatusblogiin? Kaikki mikä saa äidin paremmalle mielelle, hyödyttää lapsiakin ja toiseksi, jos taloudenhoito sujuu helpommin, jää aikaa olennaisemmalle.

En ole mitenkään hyvä järjestyksen ylläpitäjä. Tavaroilla pitää olla oma paikkansa, mutta liian usein ne lojuvat jossain muualla. Epäjärjestys ei niin kauheasti haittaa minua ja olen ottanut sen luonteeseeni kuuluvana osana. Toisaalta sitten huomaan, että kyllä ne raivaajaa odottavat kasat sitten kuitenkin stressaavat, kun ympärilleen katselee ja miettii, että tuokin asia pitäisi saada hoidettua. Tulin sunnuntaina kotiin ja heti samana iltana tilasin itselleni aiheesta kirjan, kahden äidin kirjoittaman "eloonjäämiskodinhoito-oppaan". (Bianka Bleier, Birgit Schilling: Besser einfach - einfach besser) Ensimmäisenä luin turhan tavaran poisjättämisestä ja totesin, että ehkä minua ei olekaan tuomittu olemaan epäjärjestyksellinen. Ehkä minulla on vain liikaa turhaa tavaraa. Mietin alakaappia, jossa on astiapyyhkeitä, esiliinoja, patalappuja, kangaskasseja ja askarteluliina. Se oli tupaten täynnä ja sekaisin. Siivosin ainakin kolmanneksen astialiinoista pois, joita en kuitenkaan käytä, osan kasseista ja patalappuja, jotka ovat väärän värisiä keittiööni. Nyt tilaa on hyvin ja pyyheliinat kauniissa kasassa. Eihän tämäkään järjestys kestä ikuisuuksia, mutta ainakin saan pitkään hyvän mielen kaapilla käydessäni.

Huomenna on sopivasti vaatekeräys ja käytettyjen vaatteiden pussit kerätään kotiportilta. Portaikossa odottaa kuusi pussia aamulla ulosvietäväksi. Kolme, neljä laatikollista on vielä lajiteltuna pariskunnalle, joka vie vaatteita Romaniaan. Mielestäni aika radikaalisti kävin vaatteitani läpi. Mutta vieläkin hyllyllä on pino T-paitoja, jotka ovat siinä käyttämättömänä jo muutaman vuoden. Muistoja eri satamista lähetyslaivavuosiltani. Pitäisi ainakin nostaa pino ylähyllylle. Eiväthän ne muistot minnekään häviä, vaikka heittäisinkin paidat pois. Samalla tavalla on lahjaksi saatujen tavaroiden kanssa. Olen sanonut itselleni, että ei se muuta suhdettani johonkin ihmiseen, vaikka heittäisinkin häneltä lahjaksi saamani tavaran pois. Kun heitän turhan ja tarpeettoman tavaran pois, saan tilaa tärkeille ja tarpeellisille. Suosittelen! Seuraavaksi minua odottavat kodinhoitohuone ja sen kaapit...

Asuuko meillä uhma?

Meillä on ollut oikein mukava pääsiäisen aika ja olemme viettäneet paljon aikaa perheenä. Mietin tänään, kuinka onnellinen olen perheestämme ja lapsistamme ja kuinka hyvin meillä menee, uhmaikäisestä huolimatta. Uhmaiällä on huono maine ja englanniksi sanotaankin " terrible two's", "kauhea 2-vuotias". En ole Arnen ja Alisan uhmaikää pitänyt mitenkään kauheana, ja siinä varmaan yksi syy onkin siitä kunnialla selviämiseen. Jos keskittyy negatiiviseen, on sillä taipumus lisääntyä, ja sama pätee positiiviseen. Eli jos asenteeni on, että ei uhmaikä nyt mitenkään kauhea ole, niin ei se varmaan sitä myöskään ole.

Elias on kolmonen ja hyötyy siitä. Äiti on kokeneenpi ja tietää, että uhmaikä on vain kehitysvaihe, joka menee ohitse. Kuten tässä mieheni kanssa totesimme, että tyttömme on rauhoittunut. En ole psykologi enkä osaa hienosti selittää, mitä uhmakohtaus on. Mutta luulen, että eniten minua on auttanut, että olen sisäistänyt, että uhmakohtaus on vain voimakas tunneilmaisu, lapsen oman tahdon löytymistä ja itsenäistymistä. Minun ei tarvitse yrittää taistella sitä vastaan, voin antaa sen olla. Uhmakohtaus ei ole hyökkäys minua vastaan.

Kerron erään esimerkin, joka ehkä auttaa ymmärtämään sisäisen asenteemme merkitystä. Kommunikaatiostamme vain seitsemän prosenttia on sanoja, 38 % on mimiikkaa, eleitä ja kehonkieltä ja loput 55 % on sisäistä asennettamme. Kasvatuskurssin pitäjä kertoi esimerkin. Oli vaihe, jolloin hänen kaksi teini-ikäistä lastaan eivät mitenkään tervehtineet häntä koulusta kotiin tullessaan. Jos hän jotakin sai vastaukseksi, niin ehkä jonkinlaisen murahduksen. Jossain vaiheessa hän tajusi, miksi asia niin vaivasi häntä. Se oli aiheuttanut hänessä alemmuuden tunnetta. Mutta hän ymmärsi, etteihän hänen arvonsa ollut lasten tervehtimisestä riippuvainen. Hän kertoi, ettei ikinä unohda sitä, kun tyttärensä seuraavan kerran tuli kotiin. Hän huusi iloisesti. "Hei, mä tulin!" Äitinsä ei ollut sanonut mitään, vain hänen sisäinen asenteensa oli muuttunut ja tytär aisti sen. Tytär ei enää pystynyt painamaan häntä alas käytöksellään.

Uskon, että itseäni Eliaksen uhmakohtausten kanssa auttaa parhaiten se, etten koe niitten olevan hyökkäystä minua kohtaan. Minun ei tarvitse hillitä häntä eikä taistella vastaan. Annan mielenilmauksen tulla. Uskon, että Elias aistii sen ja siksi mielenilmaukset menevät myös äkkiä ohitse. Ja siksi Elias onkin minulle ihana, hauska, veitikka 2-vuotias eikä hermoja raastava uhmaikäinen.

Kommentti edelliseen

Muutama päivä sitten laitoin ruuaksi muusia ja eräänlaista saksalaista makkaraleikettä. Muut istuimme jo pöydässä ja Eliaskin kiipesi tuoliinsa. Mutta sitten hänelle iskikin uhma ja protesti, hän ei halua syödä, ja hän lähti samantien takaisin leikkimään. Mahtoiko hän huomata, että pöydässä oli muusia, joka ei ole hänen lempiruokaansa vai mistä moinen käytös, joka kuitenkin tuollaisena oli epätavallista. Siinä mieluusti komentaisi pojan takaisin syömään ja nostaisi tuoliinsa istumaan, mutta annoin hänen mennä ja viestitin toisillekin, että antaa asian olla. Rukoilimme ja aloimme syömään ilman Eliasta. Laitoin hänen lautaselleen pienen annoksen ruokaa. Kuinka ollakaan, ei mennyt kauaakaan, kun hän tuli takaisin, kiipesi tuoliinsa ja alkoi syödä. Ei hän lautastaan tyhjäksi syönyt, noukki makkaranpalat ja sivussa hiukan muusiakin. Mutta söipähän edes jotakin.

Lautanen tyhjäksi!

Muutama ajatus aiheesta ruoka ja lasten syöminen. Kasvatuskurssilla opin aikoinaan, että lasta ei voi eikä kannata pakottaa syömään. Loppuviimeksi emme voi pakottaa ruokaa alas lapsen kurkusta. Valtataistelu syömisestä ei kannata; me vanhemmat häviämme sen aina. Syöminen on yksi harvoista alueista, jossa lapsi voi osoittaa vanhemmalle, että minä olen voimakkaanpi, minä voitan. Jos perheessä on valtataistelu käynnissä, lapsi voi mieluummin olla nälkäinen ja jättää syömättä, kuin antaa periksi aikuisen vallalle.
Jane Nelson kertoo kirjassaan esimerkin 4-vuotiaasta Sara-tytöstä. Hänen äitinsä tarjosi hänelle aamupalaksi kaurapuuroa. Kun hän ei suostunut sitä syömään, hän sai puuron eteensä päiväruualla ja vielä iltaruuallakin. Äiti oli hallitseva monella alueella, mutta syöminen oli ainoa alue, jolla Sara pystyi voittamaan. Hän söi niin huonosti, että sai riisitaudin. Viisas lääkäri ymmärsi tilanteen ja kehotti äitiä tarjoamaan ravitsevaa ruokaa, syömään oman ruokansa ja jättämään tytön rauhaan! Äiti oli hyvin pahoillaan tapahtuneesta ja otti neuvosta vaarin ja lopetti sodankäynnin syömisestä. Sarasta ei koskaan tullut reipas syöjä, mutta söi tarpeeksi tullakseen ja pysyäkseen terveenä.

Ohje oli silloin hyvä. Arne oli vajaa 3-vuotias ja silloin tällöin tuli taisteltua siitä, syödäänkö lautanen tyhjäksi tai jostain muusta syömiseen liittyvästä. Lopetin kaiken pakottamisen. Välillä olen miettinyt, olenko antanut turhankin helposti periksi, kun isonpien lasten vihannesvalikoima on aika suppea. Mutta nyt voi jo paremmin sopia asioista, kun Arne ja Alisa ovat isonpia. Esim. se sujuu, että jotakin vihannesta syödään päiväruualla. He saavat valita, mitä vihannesta syövät, jos on useanpi vaihtoehto. Yleisesti ottaen Arna ja Alisa syövät hyvin. Tilanteen mukaan lasta voi rohkaista syömään vielä pari lusikallista ja huomaamatta lautanen tuleekin tyhjäksi. Tai jos stoppi tulee paria lusikkaa ennen kuin lautanen on tyhjä, voi lautasen ravata tyhjäksikin asti.

Toisen hyvän kommentin kuulin samaiselta kasvatuskurssin pitäjältä, kun hän oli joku viikko sitten puhumassa päiväkodin vanhenpainillassa. "Katetun pöydän ääressä ei ole vielä kukaan kuollut nälkään." Tätä ja ensimmäistä ohjetta olen viime aikoina pitänyt mielessä nuorimmaisen kohdalla. Yleensä katan hänelle kaksi lusikkaa, jotta voin vaivihkaa auttaa hänelle pari lusikallista suuhun. Muuten voisi ateria jäädä yhteen tai kahteen lusikalliseen. Toki toisinaan hän syö hyvin lautasensa tyhjäksi ja haluaa vielä lisääkin, lempiruokansa hänelläkin on. Mutta sitten iltaruualla, joka saksalaiseen tyyliin saattaa olla leipää ja leikkeleitä, voi ateria jäädä puolikkaaseen makkarasiivuun. Olen viime päivinä antanut asian olla ja huomannut, että hyvinpä poika näyttää pärjäävän aamuun asti. Yksi ilta olin laittamassa astioita tiskikoneeseen, kun Elias tuli katsomaan ja protestoi, kun lautasensa oli pois. Olin aidosti yllättynyt, koska hän oli ihan hyvin syönytkin ja sanoin, että "nyt on syöty, mama korjaa astiat pois". Itku jäi lyhyeen ja hän palasi lastenohjelmien pariin. Periaatteeni on, että ruoka-ajalla syödään eikä meillä juuri ruoka-aikojen ulkopuolella napostellakaan. Suurin haaste on suomalainen iltapäiväkahvi. Välipalan lisäksi pöydässä on yleensä jotakin kahvin kanssa ja Elias voisi elää pullalla, Arne suklaakekseillä. Tarjonta täytyy olla rajallinen.

Yhteenvetona voisin sanoa, että syömisenkin suhteen pienten lasten (eipä minulla muusta vielä juuri kokemusta olekaan) kanssa kannattaa ottaa rennosti. Eivät he siihen kuole, jos yksi ateria jääkin syömättä. Vaikeinta saattaakin sitten olla pitää oma päänsä siitä, että seuraava tarjoilu on vasta seuraavalla ruoka-ajalla eikä antaa periksi lapsen aneluihin ja "pelastaa" lasta, "kun pikkuisellani on niin nälkä". Eikä sapotoida oppimiskokemusta "mitäs minä sanoin" -kommenteilla vaan ystävällisesti mutta varmasti sanoa: "sinä varmasti pärjäät seuraavaan ruoka-aikaan asti." Arnen ja Alisan kanssa huomaan, että pöytätapoja ja sääntöjä ehtii harjoitella vähän myöhemminkin. Nyt pöydässä istuminen onnistuu, kunnes ainakin kaikki lapset ovat syöneet. Tärkeintä on mukava ilmapiiri. Ruokahalu häviää nopeasti, jos kaikenaikaa kuulee "syö nätisti", " älä tee sitä ja tätä". Paras lääke pöydässä nalkuttamista vastaan on keskittyä omasta ruuasta nauttimiseen.

"Minä se olin!"

Saksassa on viime aikoina keskustelun aiheena ollut rehellisyys ja virheidensä takana seisominen, kun maan presidentti joutui eroamaan lahjusepäilyjen vuoksi. Focus-nimisessä aikakauslehdessä oli juttua aiheesta ja psykologi Anna Freyn artikkeli, miten lapsia voi kasvattaa ottamaan vastuun virheistään. Artikkelista ja aiheesta yleensä muutama ajatus. "Virheet ovat oppimista varten" on yksi iso teema, josta olen oppinut positiivisen kasvatuksen parissa. Miten reagoin, kun lapsi tekee virheen? Kun nuhtelen ja rankaisen, lapsi oppii seuraavalla kerralla peittelemään tekonsa. Sen sijaan minun tulisi rauhallisesti ilmaista mielipiteeni asiasta. Ja tarjota lapselle mahdollisuus hyvittää tekonsa. Tyypillinen esimerkki on rikkoutunut astia. Iän mukaan voi lapsi auttaa korjaamaan sirpaleet pois tai ostaa taskurahoistaan uuden astian tilalle. Kasvatuskurssilta on jäänyt mieleen esimerkki, että pienellekin lapselle voi antaa mahdollisuuden korvata rikkoutunut lempikuppi, kun hän saa sanoa, mikä voisi olla uusi lempikuppi.
Joku aika sitten pyysin lapsia auttamaan pöydän kattamisessa. Kun Alisa otti lautasia kaapista, tippui vahingossa myös yksi muki. Ei mikä tahansa mainosmuki, vaan yksi kuuden sarjasta. Minua harmitti, mutta päätin pitää suuni kokonaan kiinni, en kuitenkaan osaisi sanoa asiasta oikein. Uskon, että sanomattakin Alisa tiesi olla seuraavalla kerralla varovaisenpi. Ja vaikka en tapahtunutta suoraan kommentoinutkaan, ärsyyntymiseni tuli kuitenkin esiin, kun komensin lapsia pois sirpaleiden läheltä.
Entä sitten kun kiukku nousee sekunneissa nollasta sataan ja rauhallisena pysyminen tuntuu lähes mahdottomalta? Parasta olisi jättää tilanne hetkeksi ja mennä muualle rauhoittumaan. Mutta jos kuitenkin räjähtää lapsen edessä, on vanhemmalla hyvä tilaisuus näyttää itse seisovansa virheidensä takana ja pyytää myöhemmin käytöstään lapselta anteeksi.
Sen sijaan, että keskittyy virheeseen, tulisi lasta rohkaista siitä, mitä hän tekee oikein. Hän esimerkiksi kertoo, että on tehnyt jotakin luvatonta. Arne oli ollut iltapäivälläkin päiväkodissa ja unohtanut syödä eväänsä. Vähän ennen iltaruokaa hänelle tuli nälkä. Annoin hänelle luvan syödä yhden keksin. Hän meni yksin sisään muiden jäädessä vielä ulos. Kun sitten tulin sisään, hän kertoi, että oli syönyt viisi keksiä. Kaksi olisi vielä ollut ok, täytekeksi, josta oli ollut puhe ja toisenlainen, jota oli ollut yksi pöydällä. Sanoin kyllä, että se oli hyvä, kun hän kertoi, mutta ne sanat taisivat hukkua nuhtelusaarnan alle. Jälkikäteen pyysin anteeksi ylireagointiani. Mietin, miten olisin voinut toimia toisin? En keksinyt mitään hyvää loogista seuraustakaan. Olisi varmastikin täysin riittänyt ilmaista rauhallisesti tyytymättömyyteni. Arne tiesi jo itsekin toimineesa väärin. Yhdessä olisimme voineet miettiä, mitä hän seuraavalla kerralla voisi tehdä toisin. Hän voisi esimerkiksi tulla sanomaan, että hänellä on nälkä ja saada leipää tai hedelmää keksien sijaan.
Kotona lasten tulisi saada tehdä virheitä ja saada uusi mahdollisuus pyytäessään anteeksi. Yhteiskunnassa esimerkiksi politiikan ja urheilun parista lapsetkin oppivat, että virheen tehtyä peli on menetetty, ainoa mahdollisuus on paikkansa jättäminen ja eropyyntö.
Entä sitten kun lapsi ottaa vapaaehtoisesti syntipukin osan? Anna Frey sanoo, että jos tämä toistuu kuukausien ajan, on syytä hakea ammattiapua. Lapsi saattaa olla epätoivoinen ja kokea itsensä täysin arvottomaksi, vailla hyväksyntää.

Miten välttää tahtojen taistelua 2-vuotiaan kanssa?

Edellisestä postauksesta on aikaa, mutta eiväthän ne kasvatuskysymykset minnekään katoa. Pieni tilanne inspiroi jälleen jakamaan ajatuksia.

Se 2-vuotias, niin ihana oppiessaan ja oivaltaessaan, täysillä eläen, samalla niin haastava löytäessään oman tahdon ja sen rajoja. Yllättäen huomaan olevani huutokisassa aurinkoisen vauvani kanssa. Miten tässä näin kävi?

Esimerkkini on onneksi tällä kertaa positiivinen. Elias leikkii avainnipulla.
Minä: "Laitatko avaimet pois, etteivät ne mene hukkaan."
- Isomman lapsen kohdalla ei ehkä muuta tarvitakaan. Tyttöni voisi sanoa " Aaa" ja laittaa avaimet pois. Ei hän ollutkaan ajatellut tätä puolta asiasta. Elias virnistää, hänellä ei ole aikomustakaan laittaa avaimia pois.
Minä: "Laitatko sinä avaimet pois vai laittaako mama?"
- Tämä ystävällisesti esitetty kysymys suurella varmuudella tehoaa. Lapsi saa vaihtoehdon, hänellä on valta valita. Ja hän haluaa tehdä itse! Elias vie avaimet saman tien paikoilleen ja on niin ylpeä itsestään tämän tehtyään!
Minä: "Kiitos Elias!"
Eliaksen ilo kasvoilla suorituksestaan oli mieleenpainuva. Tuollaisia kokemuksia haluaisin lapselleni antaa. Sen sijaan, että olisin napannut avaimet hänen kädestään ja pitänyt kieltosaarnan ja Elias olisi aloittanut protestihuudon, josta minä olisin ärsyyntynyt jne.

Edellä oleva kysymys " teetko sinä vai teenkö minä" on hyvä varsinkin tuollaisiin tilanteisiin, kun lapsi ottaa jotakin, mitä ei pitäisi.
Kun haluan, että lapsi laittaisi jotakin paikoilleen, hyvä keino käskemisen sijaan on kysyä, missä tavaran paikka on. Lapsi saa mahdollisuuden näyttää, että hän tietää ja osaa jo ja saa onnistumisen kokemuksen ja voi olla ylpeä itsestään ja iloita vanhemman kiitoksesta.

2-vuotiaan kanssa arki on taiteilua  sallimisen ja kieltämisen välillä. Luulen, että positiivisen kasvatuksen myötä olen oppinut sallivammaksi. Mitkä asiat todella ovat tärkeitä, missä menee rajat? Antaa lapsen kokeilla ja oppia, tehdä itse, varsinkin, kun on vanhenpia sisaruksia mallia antamassa. Toisaalta olen oppinut olemaan pelkäämättä lapsen protestia, se menee yllättäen nopeasti ohi. Tärkeää on, että minä olen varma asiastani, ja ystävällisesti, mutta tiukasta pidän kantani. Se antaa lapselle turvaa.

Positiivinen kasvatus kannattaa!

Viime aikoina olen erityisesti iloinnut lapsistani ja äitiydestäni. Olen ennen kaikkea iloinnut siitä, että meillä menee niin hyvin. Paremminkin se tarkoittaa, että minulla äitinä menee hyvin. Vaikka mieheni on ollut paljon syksyn aikana poissa, en muista koska viimeksi esikoiseni olisi sanonut minulle. "Miksi äiti sä oot niin vihainen?" (ks. postaus "Salainen sanaton merkki" http://minnakasvattaa.blogspot.com/2011_06_01_archive.html) Eikä minulla ole ollut tunnetta, että miehen reissuun lähtiessä minä muutun hirviöksi. Jos miehen reissutyön alkaessa kolme ja puoli vuotta sitten olin iloinen, jos silloin tällöin oli päivä, jonka olin selvinnyt malttini pahasti menettämättä, nyt pahoja purkauksia tulee enää harvoin. Tällä en tarkoita, että olisin jokin äiti täydellisyys. Kyllä minä päivittäin korotan ääneni lasten kanssa, aivan liikaa, jos kuuntelen, miten lapseni käyttävät ääntään. Mistä muualta he sen oppisivat kuin äidiltään? Mutta siinä on ero, mikä on äänensävy. Onko se nalkuttava, turhautunut, alentava, piikittelevä vai tiukka ja päättäväinen, mutta kuitenkin ystävällinen?
Kasvatuskurssilla, jolla tutustuin positiiviseen kasvatukseen, minuun teki vaikutuksen vetäjän kommentti siitä, että heillä on mukava, onnellinen perhe. Hänestä loisti se. Mietin silloin kahden pienen lapseni kanssa, voinko minä sanoa samalla tavalla samaa. Nyt tiedän, mitä hän tarkoitti. Vaikka onnellisia olimme silloinkin, nyt voin sanoa olevani onnellinen ja tyytyväinen myös kasvattajana. Nyt minulla on eväät, miten voin kasvattaa lapsistani kyvykkäitä, hyvän itsetunnon omaavia, toiset huomioivia aikuisia.
Olemme "positiivisessa noidankehässä".  Kun minä kohtelen lapsiani kunnioituksella, saan sitä myös takaisin. Meillä ei ole käytössä mitään rangaistusmenetelmää. Joskus jokin looginen seuraus saattaa mennä rangaistuksen puolelle, mutta meillä ei ole mitään systemaattista rangaistusta, kuten jäähypenkki, käytössä. Enkä koe siihen olevan mitään tarvetta. Jos vastaansanomista ja "taistelutilanteita" tulee, en lähde siihen mukaan. Tilanteet ratkaistaan neuvottelemalla. Paljon annan periksikin. Moni asia ei ole riidan arvoinen.
Aiheesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta jotta ilta ei niin venyisi, niin jääköön tähän. Olkoon tämä rohkaisuna siihen, että muutos on mahdollinen. Minä olen siitä elävä esimerkki. Minä olen muuttunut!

Täältä tullaan uhmaikä

Anoppi oli meillä joku aika sitten viikon ajan ja hän nautti kovasti Eliaksen kanssa leikkimisestä. Kerrankin oli aikaa vähän enemmän. Hän ihmetteli, kuinka paljon pian 2-vuotias Elias jo ymmärsi, vaikkei oikeastaan vielä puhukaan. Mutta kommentoi myös: "Elias ei kyllä yhtään tykkää, kun sanotaan ei. Varohan vaan." Mitähän minun pitäisi varoa? Sitäkö, että Eliaksesta tulee tottelematon vintiö? Saksaksi on lausahdus, jota nyt en saksaa osaaville muista siteerata, mutta ajatus on, että 3-vuotiaaksi asti lasta on aikaa kasvattaa. Sen jälkeen peli on menetetty. Kuulin sen, kun esikoinen oli vajaa 3-vuotias. Kommentoin vain, että vähän minulla on vielä aikaa. Olen miettinyt, että mitä ensimmäisenä kolmena vuotena pitäisi tapahtua tämän ohjeen mukaan? Nujertaa lapsen tahto aikuisen tahdon alle? 3-vuotiaastahan kasvatustyö vasta oikeastaan alkaa. Sitä ennen tärkeintä on suhde lapseen ja perusturvallisuuden luominen. Joku aika sitten luin lauseen: "Beziehung kommt vor Erziehung", joka tarkoittaa, että suhde lapseen tulee ennen kasvatusta. Se sopii erityisesti taaperoiden kasvatusohjeeksi.

Onko se sitten sitä uhmaa, kun Elias protestoi, kun sanotaan ei? Miksi lapselle ylipäätään pitäisi sanoa ei leikkihuoneessa? Siellähän hänellä pitäisi olla täysi vapaus tutkia ja kokeilla. Eihän vajaa 2-vuotiaan keskittyminen kauaa kestä yhteen leikkiin ja aikuista voi ärsyttää, kun mieli vaihtuu yhtenään. Toisaalta olen kokenut viime viikkoina hienoja hetkiä yhdessä Eliaksen kanssa. Sitä iloa, kun äiti istuu pöytään syömään hänen laittamaansa ruokaa. Taapero on ohjelmoitu tutkimaan maailmaansa ja kokeilemaan ja oppimaan. Aikuisen "ei" nyt vain on usein konfliktissa tätä tarvetta vastaan.

Mutta ehkä se uhmakin on alkanut nostaa päätään. Eliaksella on alkanut tulla pieniä kiukkuitkupurkauksia. Useimmiten tämä on tapahtunut ruokapöydässä. Hän saa ruokaa eteensä ja joku asia ei olekaan niin kuin hän haluaa ja hän työntää ruokaa pois ja kiukkuaa hetken. Yleensä on mahdoton tietää, mikä nyt on vialla. Enkä edes yritä ymmärtää. Isot sisarukset yrittävät auttaa, Elias haluaa sitä tai tätä. Mutta minkäänlaiset kommentit tai yritykset kääntää huomio muualle on kuin bensaa liekkeihin. Kun en kiinnitä purkaukseen mitään huomiota, se on hetkessä ohi ja Elias ottaa ruokansa ja syö. Eivätkä tällaiset purkaukset minua häiritse. Antaa mielenilmauksen ja frustaation tulla ulos. Kerran purkaus kesti useita minuutteja. Syy taisi olla, ettei keksiä saanut lisää tms. Annoin pojan kiukuta syöttötuolissaan. Hetken jälkeen tarjosin syliä, mutta sekin kiukutti. Kunnes sitten näin, ettei lapsi tuosta omin voimin enää rauhoitu ja hänkin oli valmis tulemaan syliin ja rauhoittui siinä hetkessä.

Elias saa koko hyödyn positiivisesta kasvatuksesta. Ja onhan hänellä kolmosena jo vähän kokeneenpi äiti. Mutta Eliaksen kanssa olen huomannut, miten turhaa taaperoikäisen rankaiseminen on. En ole kokenut siihen olevan mitään tarvetta. Turvallisuudesta täytyy huolehtia, mutta monen asian saa antaa olla. Sanon ei asioille, jotka ovat myöhemminkin ei, mutta suurenmin hermostumatta. Eliaksella on ollut ikävä tapa syödessä heittää esim. leivänpaloja lattialle. Tämä on ollut yleensä merkki siitä, että nyt ei enää ruoka maistu ja seurauksena ruokailun päättyminen. Heittelylle on tietysti sanottu ei, mutta olen ajatellut, että vähän vanhenpana hän ymmärtää, ettei noin tehdä. Turha nyt on hermostua, vaikka asia toistuu. Ja nyt huomaan, että eipä sitä enää juuri ole tapahtunut. Nelsen kirjoittaa, että alle 3-vuotias ei ymmärrä "ein" merkitystä niin kuin aikuinen. Hän ei vielä ymmärrä syytä ja seurausta. Paras keino toivotun käytöksen saavuttamiseksi on kääntää huomio muualle, päättäväisesti ja ystävällisesti. Nelseniä lainaten: Taaperoikäiset tarvitsevat ympäristön, jossa he voivat sanoa: Minä osaan. Minä saan kokeilla, tehdä virheitä ja oppia niistä. Minua rakastetaan.