Saksassa on viime aikoina keskustelun aiheena ollut rehellisyys ja virheidensä takana seisominen, kun maan presidentti joutui eroamaan lahjusepäilyjen vuoksi. Focus-nimisessä aikakauslehdessä oli juttua aiheesta ja psykologi Anna Freyn artikkeli, miten lapsia voi kasvattaa ottamaan vastuun virheistään. Artikkelista ja aiheesta yleensä muutama ajatus. "Virheet ovat oppimista varten" on yksi iso teema, josta olen oppinut positiivisen kasvatuksen parissa. Miten reagoin, kun lapsi tekee virheen? Kun nuhtelen ja rankaisen, lapsi oppii seuraavalla kerralla peittelemään tekonsa. Sen sijaan minun tulisi rauhallisesti ilmaista mielipiteeni asiasta. Ja tarjota lapselle mahdollisuus hyvittää tekonsa. Tyypillinen esimerkki on rikkoutunut astia. Iän mukaan voi lapsi auttaa korjaamaan sirpaleet pois tai ostaa taskurahoistaan uuden astian tilalle. Kasvatuskurssilta on jäänyt mieleen esimerkki, että pienellekin lapselle voi antaa mahdollisuuden korvata rikkoutunut lempikuppi, kun hän saa sanoa, mikä voisi olla uusi lempikuppi.
Joku aika sitten pyysin lapsia auttamaan pöydän kattamisessa. Kun Alisa otti lautasia kaapista, tippui vahingossa myös yksi muki. Ei mikä tahansa mainosmuki, vaan yksi kuuden sarjasta. Minua harmitti, mutta päätin pitää suuni kokonaan kiinni, en kuitenkaan osaisi sanoa asiasta oikein. Uskon, että sanomattakin Alisa tiesi olla seuraavalla kerralla varovaisenpi. Ja vaikka en tapahtunutta suoraan kommentoinutkaan, ärsyyntymiseni tuli kuitenkin esiin, kun komensin lapsia pois sirpaleiden läheltä.
Entä sitten kun kiukku nousee sekunneissa nollasta sataan ja rauhallisena pysyminen tuntuu lähes mahdottomalta? Parasta olisi jättää tilanne hetkeksi ja mennä muualle rauhoittumaan. Mutta jos kuitenkin räjähtää lapsen edessä, on vanhemmalla hyvä tilaisuus näyttää itse seisovansa virheidensä takana ja pyytää myöhemmin käytöstään lapselta anteeksi.
Sen sijaan, että keskittyy virheeseen, tulisi lasta rohkaista siitä, mitä hän tekee oikein. Hän esimerkiksi kertoo, että on tehnyt jotakin luvatonta. Arne oli ollut iltapäivälläkin päiväkodissa ja unohtanut syödä eväänsä. Vähän ennen iltaruokaa hänelle tuli nälkä. Annoin hänelle luvan syödä yhden keksin. Hän meni yksin sisään muiden jäädessä vielä ulos. Kun sitten tulin sisään, hän kertoi, että oli syönyt viisi keksiä. Kaksi olisi vielä ollut ok, täytekeksi, josta oli ollut puhe ja toisenlainen, jota oli ollut yksi pöydällä. Sanoin kyllä, että se oli hyvä, kun hän kertoi, mutta ne sanat taisivat hukkua nuhtelusaarnan alle. Jälkikäteen pyysin anteeksi ylireagointiani. Mietin, miten olisin voinut toimia toisin? En keksinyt mitään hyvää loogista seuraustakaan. Olisi varmastikin täysin riittänyt ilmaista rauhallisesti tyytymättömyyteni. Arne tiesi jo itsekin toimineesa väärin. Yhdessä olisimme voineet miettiä, mitä hän seuraavalla kerralla voisi tehdä toisin. Hän voisi esimerkiksi tulla sanomaan, että hänellä on nälkä ja saada leipää tai hedelmää keksien sijaan.
Kotona lasten tulisi saada tehdä virheitä ja saada uusi mahdollisuus pyytäessään anteeksi. Yhteiskunnassa esimerkiksi politiikan ja urheilun parista lapsetkin oppivat, että virheen tehtyä peli on menetetty, ainoa mahdollisuus on paikkansa jättäminen ja eropyyntö.
Entä sitten kun lapsi ottaa vapaaehtoisesti syntipukin osan? Anna Frey sanoo, että jos tämä toistuu kuukausien ajan, on syytä hakea ammattiapua. Lapsi saattaa olla epätoivoinen ja kokea itsensä täysin arvottomaksi, vailla hyväksyntää.
