Äitiä pakoon

Luulen, että jokaiselle vanhemmalle on tuttua se, kun pitäisi pukea, riisua tms. ja lapsi juoksee pakoon. Kolmivuotiaallani on nyt se vaihe. Puetaan, riisutaan, pestään hampaat - minä juoksen pakoon ja piiloon, äiti ota mut kiinni! Kuinka helposti siinä meneekään hermo ja tulee tiukkan sävyyn: "Nyt tulet tänne!" Käsivarresta tukevasti kiinni ohjaan pojan tapahtumapaikalle. Pojalta tulee itku, ottaa kipeetä! Hänen reaktionsa ärsyttää entisestään. Enhän minä nyt kipeää tarkoittanut tehdä. Mutta nyt on aika pukea! Yksi tyyppitilanteita, jossa positiivinen kasvatus haastaa ja osoittaa toimivuutensa.

Asetu lapsen asemaan. Mitä hän haluaa ja kokee? Kun mietin, eihän Elias halua muuta kuin leikkiä. Äiti, ota mut kiinni!  En koe, että hän tahallaan haluaa ärsyttää. Miten hän sitten kokee sen, kun voimakas aikuinen tulee nappaamaan hänet kiinni ja vie pukemaan? Ylhäätä päin tulevana, alentavana, häntä loukkaavana. Mikä olisi sitten lasta kunnioittava toimintatapa? Meidän tapauksessamme: juoksen Eliaksen perässä ja nappaan hänet nauraen kainaloon. Sainpas sinut kiinni! Saadaan halata ja molemmille tulee hyvä mieli. Sitten voi ystävällisesti, vaikka tukevastikin, ottaa kädestä kiinni ja sanoa:" Nyt mennään pukemaan." Tai muistan Arnen kanssa käyttäneeni: menet kyykkysilleen ja levität kädet auki. Kuka lapsi ei haluaisi rynnätä äidin syliin? 

Helposti koemme pakoon juoksun tottelemattomuutena ja koemme sen periksiantamisena, jos lähdemme leikkiin mukaan. Mutta onko se 2-, 3-,  4-vuotiailla tottelemattomuutta? Enpä usko. Vain vaihe, joka menee ohi. Miksi en lähtisi leikkiin mukaan? Lapsi tulee otettua kiinni todennäköisesti samassa ajassa kuin tiukalla käskytykselläkin, tai nopeammin, mutta minulla on sen jälkeen yhteistyöhalukas lapsi eikä vastaan potkiva uhma.

Jos ei ole kyseessä kiire, voi lapselle ystävällisesti ilmoittaa: "minä voin auttaa sinua pukemaan nyt, mutta jos et nyt halua tulla, saat sitten pukea itse." Yhtenä viikonloppuaamuna tein näin. Kun Elias ei halunnut tulla pukemaan, asettelin vaatteet helposti puettaviksi ja lähdin laittamaan aamupalaa. No, ainakaan sillä kertaa se ei onnistunut. Takaisin mennessäni hän oli yhä samoissa puolipukeissa. Mutta voisin kuvitella, että hän voisi myös tulla naama loistaen, kun on pukenut ihan itse. Pitäisi enemmänkin antaa hänen itse pukea. Nuorimmaisena hän ottaa mielellään palvelua vastaan. Toisaalta hänen kuukauden lauseensa on ollut: " Äiti, mä osaan sen! Oikeesti!"

Rohkaisua koulutielle

Nyt minullakin on koululainen, jo puoli kouluvuotta. Hyvin on lähtenyt matkaan yhdistetyllä eka-tokaluokalla. Arne ei olisi voinut saada parenpaa luokanopettajaa. Opettaja on sen ikäinen, että on opettanut aikoinaan miestänikin. Mutta silti hän on hyvin moderni opetusmetodeissaan. Kun syksyllä ennen koulun alkua oli vanhenpainilta ja hän kertoili opetustavoistaan, emme voineet kuin mieheni kanssa ihmetellä, voiko tämä olla totta? Saako poikamme todella näin hyvän opettajan? Ajattelin, että nämähän ovat kaikki positiivisen kasvatuksen periaatteita. Yksi pieni esimerkki, miten opettaja meitä vanhenpiakin opasti opettamaan ongelmanratkaisua.

Koululaisilla on kaksi samanlaista saksan, siis äidinkielen vihkoa. Toinen on aina koulussa, toinen kulkee tarvittaessa kotona läksyjä varten. Yhdellä tokaluokkalaisella oli jo unohtunut vihko kouluun. (Toka-luokkalaiset olivat jo aloittaneet koulun. Ekaluokkalaiset aloittavat koulun viikkoa myöhemmin, koska koulutien alkua juhlitaan Saksassa erityisesti.) Mitäs sitten, kun on kirjoitustehtävä läksynä, mutta vihko on koulussa? Yksi sanoo, etten voi tehdä läksyä ollenkaan. Toinen menee paniikkiin ja vihko on välttämättä haettava koulusta. Kymmenen pistettä, jos koululaiselle tulee mieleen kirjoittaa tehtävä jollekin toiselle paperille vihkon puuttuessa. Vanhemmat voivat auttaa löytämään ratkaisun, mutta ei tulisi heti  tarjoilla valmiita vastauksia.

Nyt kun puolet kouluvuodesta on mennyt, oli ensimmäinen vanhenpainvartti erikseen luokanopettajan ja matikan opettajan kanssa. Olen vähän ihmetellyt, kun matikassa on eri opettaja. Suomessahan luokan-opettajat opettavat yleensä kaikkia aineita. Sitten kuulin, että ala-asteen opettajat eivät saa opettaa matikkaa, jos eivät ole siihen pätevöityneet. Ydinaineille näköjään annetaan suuri painoarvo. Ensimmäistä kertaa nyt siis tapasin matikankin opettajan. Hyvin pätevältä hän vaikutti ja meillä oli mukava keskustelu. Hän  kertoi, että alussa Arne oli ollut kovasti innostunut matikasta, mutta nyt kun miinuslaskut eivät suju niin helposti kuin yhteenlaskut, hän on menettänyt itseluottamustaan ja on epävarma niissäkin laskuissa, jotka hän jo hyvin osaa. Opettaja toivoi, että kotonakin voisimme rohkaista Arnea matikassa. Olisi sääli, jos hän menettäisi innostuksensa matikkaan. Olin tyytyväinen, kun kuulin asiasta, koska Arne ei ollut kertonut mitään enkä ollut erityisenpää huomannut.

Nyt Arnella on viikon laskiaisloma. Keskustelu oli juuri ennen loman alkua. Samana iltana nukkumaan-mennessä luontevasti matikka ja keskustelu tuli puheeksi. Kerroin Arnelle, mitä positiivista opettaja oli sanonut. Arne itse otti puheeksi sen, että miinuslaskut ovat vaikeanpia. Hänelle teki silminnähden hyvää kuulla, että se on ihan normaalia. Opettaja oli sanonut, että kaikille miinuslaskut ovat aluksi vaikeanpia. Olen yrittänyt miettiä, miten laskemista tulisi luontevasti vähän harjoiteltua. Olen vähän huudellut laskutehtäviä  yhdestä kymmeneen ja Arne on lähtenyt mukaan laskemaan. En keksinyt meiltä mitään peliä, jossa tulisi laskemista harjoiteltua, mutta sitten mieleen tuli tehtäväsarja, jonka vastauksista muodostuu aina narulla kiertäen kuvio, jolla voi kontrolloida, tuliko oikein. Niitäkin Arne innostui tekemään. Ja Alisa myös. Ehkä Arnelle tekee hyvää huomata, että hän kuitenkin osaa enemmän kuin Alisa, joka suoraan sanoo, että ei tajua miinuslaskuja. Olen tyytyväinen, että olen onnistunut rohkaisemaan harjoittelua positiivisessa ilmapiirissä.

Olen yrittänyt palauttaa mieleen, mitä sitten on rohkaisu. Yritän rohkaista Arnea, että hän osaa pluslaskut jo hyvin taustalla se ajatus, että miinuslaskutkin alkaa sujua, kun harjoittelee. Rohkaisu keskittyy tekemiseen, työpanokseen, vaivannäköön. Kehuminen sitävastain keskittyy tekijään, millaine sinä olet. " Olet hyvä mati-kassa!" Rohkaisu huomioi tuloksen parantumisen, kehuminen vain hyvän tuloksen. Tutkija Carol Dweck Columbian yliopistossa USAssa  on todennut, että kehuminen estää riskinottoa. Lapset, joita kehuttiin, että he ovat hyviä jossain, valitsivat jatkossa helponpia tehtäviä, koska he eivät halunneet ottaa epäonnistumisen riskiä. Ne lapset, joita oli rohkaistu heidän ponnisteluistaan, valitsivat jatkossa enemmän haastavanpia ja vaikeanpia tehtäviä.