Arne halusi leikkiä koulukaverinsa kanssa yhtenä maanantai-iltapäivänä ja soitti kaverilleen. Pojan äidiltä hän sai kuitenkin kuulla, että kaveri oli kotiarestissa eli ei leikkitreffejä. Parin päivän päästä kuulin äidiltä, mitä oli tapahtunut. Sunnuntaina perheellä oli ollut vieraita ja lapset olivat leikkineet sokkosta. Jotenkin siinä oli menty niin lujaa, että Arne kaverin 5-vuotias pikkuveli oli lyönyt päänsä ovenpieleen ja saanut niin ison haavan, että sitä oli pitänyt lähteä päivystykseen tikkauttamaan. Ymmärtääkseni kukaan ei ollut halunnut tahallaan toista vahingoittaa. Äiti oli kuitenkin määrännyt kaikille kolmelle vanhimmalle lapselleen rangaistukseksi pari päivää kotiarestia.
Olimme Suomessa lomalla ja lapset leikkivät isovanhempien luona. Vierashuoneessa oli sängyn vieressä lattialla patja ja seillä he leikkivät merirosvoja. Arne oli vetänyt Eliasta kädestä patjalta ylös sängylle. Elias tuli sitten oikeaa kättään pidellen ja valittaen. Kun kuulin, mitä oli tapahtunut, uskoin tietäväni, että värttinäluun pää oli sijoiltaan, mikä on tyypillinen Eliaksen ikäisten vamma. Olin halunnut tutustua entisen työpaikkani uusiin tiloihin ja nyt sitten jouduin lähtemään Eliaksen kanssa päivystykseen. Siinä tilanteessa ei tullut mieleenkään syyttää Arnea tapahtuneesta ja torua häntä, saati sitten rangaista. Kaikki tapahtuneesta aiheutuva häslinki oli tarpeeksi seurausta, annoin Arnen rauhassa itse oppia kokemastaan.
Miksi meillä on se ajatus, että lapsen oppimista pitäisi tehostaa rangaistuksella?
