Nyt nukkumaan!

Soitin ystävälleni pari iltaa sitten. Puhelun aikana hän useanpaan otteeseen komensi kolmea lastaan nukkumaan, selvästi turhautuneena jokailtaisesta takusta. Myöhemmin mietin, miten häntä voisi auttaa. Ehdotin hänelle seuraavaa:
Ystäväni tulisi valita ajankohta, jolloin hänellä on muutama ilta vapaana peräkkäin aloittaa uusi systeemi. Hänen tulisi kutsua lapset koolle, miksei koko perhekin ja kertoa, että hän haluaa muutoksen jokailtaiseen taisteluun nukkumaanmenosta. Hän on siihen väsynyt, eikä se ole kenellekään mukavaa. Hänen tulisi kysyä lapsilta, milloin heidän mielestään tulisi olla nukkumassa koulupäivinä? Ystäväni haluaisi sen olevan klo 21. Jane Nelsen sanoo, että lapset yllättävän hyvin tulevat lähelle aikuisen mielipidettä, kun heille annetaan vapaus valita. Yhdessä heidän tulisi sopia kellonaika. Jos kello yhdeksästä ei päästä yhteisymmärrykseen, ehkä puoli kymmenen on tyydyttävä kompromissi.
Lapset syövät joka ilta iltapalan ja se olisi hyvä alku iltatoimille. Ystäväni voisi yhdessä lasten kanssa miettiä, mitä kaikkea kuuluu heidän perheessään iltatoimiin ja tehdä niistä listan. Tarkalla järjestyksellä ei ehkä ole niin väliä, kun lapset ovat jo isonpia. Nuorin ei ole vielä koulussa, joten hän tarvitsee jonkinlaisen kuvan eri asioista pystyäkseen listaa lukemaan. Lista pannaan jonnekin esiin. Iltapalan alusta siihen kun täytyy olla sängyssä, on lapsilla puoli tuntia aikaa hoitaa iltatoimensa. Ystäväni vastuulla on huolehtia, että iltapala on puoli tuntia ennen nukkumaanmenoa. Sitten hän voi laittaa munakellon päälle puoleksi tunniksi, jotta nuorimmallekin on ajankulku selvä eikä hänen tarvitse vastata kysymyksiin ajankulusta. Tämän jälkeen ystäväni parhaiten vetäytyy omiin puuhiinsa ja antaa lasten hoitaa iltatoimensa. Ystäväni on kertonut lapsille, että klo yhdeksän hän tulee sanomaan hyvää yötä, rukoilemaan iltarukouksen ym. Jos lapset eivät ole sovittuna aikana valmiina, voi ystäväni odottaa hetkisen, mutta sitten hänen on ensimmäisenä iltana parasta lähteä lenkille tai huonolla säällä vetäytyä katsomaan televisiota tms. Hän ei ole enää käytettävissä, muuta kuin ehkä jos lapsi haluaa tulla sanomaan hyvää yötä.
Ystäväni oli valmis muutokseen ja kiinnostunut ehdotuksestani. Lapset varmasti jossain vaiheessa testaavat, kuinka tosissaan äitinsä on. Ennenkuin tilanne paranee, voi se huonontuakin lasten testatessa uutta. Muutos vaatii pitkäjänteisyyttä. Odotan mielenkiinnolla, mitä ystäväni kertoo.

Poisheittämisen siunaus

Olin viikko sitten seurakuntamme naisten viikonlopussa, ensimmäistä kertaa yötä yksin poissa kotoa! Aiheena oli, miten naisetkin kodin ja työn keskellä voivat löytää rauhallisia hengähdyshetkiä itselleen. Ensimmäinen osio käsittelikin ajankäyttöä ja organisoimista. Jotenkin minut haastoi tarpeettoman tavaran poisheittäminen, ehkä nyt oli aika sille kypsä, vaikka olen aiheesta vähän ennenkin kuullut. Nyt ei ole mitään polttavia kasvatuskysymyksiä, voin suunnata energiaani vähän muualle. Miten tämä aihe nyt ylipäätään sopii kasvatusblogiin? Kaikki mikä saa äidin paremmalle mielelle, hyödyttää lapsiakin ja toiseksi, jos taloudenhoito sujuu helpommin, jää aikaa olennaisemmalle.

En ole mitenkään hyvä järjestyksen ylläpitäjä. Tavaroilla pitää olla oma paikkansa, mutta liian usein ne lojuvat jossain muualla. Epäjärjestys ei niin kauheasti haittaa minua ja olen ottanut sen luonteeseeni kuuluvana osana. Toisaalta sitten huomaan, että kyllä ne raivaajaa odottavat kasat sitten kuitenkin stressaavat, kun ympärilleen katselee ja miettii, että tuokin asia pitäisi saada hoidettua. Tulin sunnuntaina kotiin ja heti samana iltana tilasin itselleni aiheesta kirjan, kahden äidin kirjoittaman "eloonjäämiskodinhoito-oppaan". (Bianka Bleier, Birgit Schilling: Besser einfach - einfach besser) Ensimmäisenä luin turhan tavaran poisjättämisestä ja totesin, että ehkä minua ei olekaan tuomittu olemaan epäjärjestyksellinen. Ehkä minulla on vain liikaa turhaa tavaraa. Mietin alakaappia, jossa on astiapyyhkeitä, esiliinoja, patalappuja, kangaskasseja ja askarteluliina. Se oli tupaten täynnä ja sekaisin. Siivosin ainakin kolmanneksen astialiinoista pois, joita en kuitenkaan käytä, osan kasseista ja patalappuja, jotka ovat väärän värisiä keittiööni. Nyt tilaa on hyvin ja pyyheliinat kauniissa kasassa. Eihän tämäkään järjestys kestä ikuisuuksia, mutta ainakin saan pitkään hyvän mielen kaapilla käydessäni.

Huomenna on sopivasti vaatekeräys ja käytettyjen vaatteiden pussit kerätään kotiportilta. Portaikossa odottaa kuusi pussia aamulla ulosvietäväksi. Kolme, neljä laatikollista on vielä lajiteltuna pariskunnalle, joka vie vaatteita Romaniaan. Mielestäni aika radikaalisti kävin vaatteitani läpi. Mutta vieläkin hyllyllä on pino T-paitoja, jotka ovat siinä käyttämättömänä jo muutaman vuoden. Muistoja eri satamista lähetyslaivavuosiltani. Pitäisi ainakin nostaa pino ylähyllylle. Eiväthän ne muistot minnekään häviä, vaikka heittäisinkin paidat pois. Samalla tavalla on lahjaksi saatujen tavaroiden kanssa. Olen sanonut itselleni, että ei se muuta suhdettani johonkin ihmiseen, vaikka heittäisinkin häneltä lahjaksi saamani tavaran pois. Kun heitän turhan ja tarpeettoman tavaran pois, saan tilaa tärkeille ja tarpeellisille. Suosittelen! Seuraavaksi minua odottavat kodinhoitohuone ja sen kaapit...

Asuuko meillä uhma?

Meillä on ollut oikein mukava pääsiäisen aika ja olemme viettäneet paljon aikaa perheenä. Mietin tänään, kuinka onnellinen olen perheestämme ja lapsistamme ja kuinka hyvin meillä menee, uhmaikäisestä huolimatta. Uhmaiällä on huono maine ja englanniksi sanotaankin " terrible two's", "kauhea 2-vuotias". En ole Arnen ja Alisan uhmaikää pitänyt mitenkään kauheana, ja siinä varmaan yksi syy onkin siitä kunnialla selviämiseen. Jos keskittyy negatiiviseen, on sillä taipumus lisääntyä, ja sama pätee positiiviseen. Eli jos asenteeni on, että ei uhmaikä nyt mitenkään kauhea ole, niin ei se varmaan sitä myöskään ole.

Elias on kolmonen ja hyötyy siitä. Äiti on kokeneenpi ja tietää, että uhmaikä on vain kehitysvaihe, joka menee ohitse. Kuten tässä mieheni kanssa totesimme, että tyttömme on rauhoittunut. En ole psykologi enkä osaa hienosti selittää, mitä uhmakohtaus on. Mutta luulen, että eniten minua on auttanut, että olen sisäistänyt, että uhmakohtaus on vain voimakas tunneilmaisu, lapsen oman tahdon löytymistä ja itsenäistymistä. Minun ei tarvitse yrittää taistella sitä vastaan, voin antaa sen olla. Uhmakohtaus ei ole hyökkäys minua vastaan.

Kerron erään esimerkin, joka ehkä auttaa ymmärtämään sisäisen asenteemme merkitystä. Kommunikaatiostamme vain seitsemän prosenttia on sanoja, 38 % on mimiikkaa, eleitä ja kehonkieltä ja loput 55 % on sisäistä asennettamme. Kasvatuskurssin pitäjä kertoi esimerkin. Oli vaihe, jolloin hänen kaksi teini-ikäistä lastaan eivät mitenkään tervehtineet häntä koulusta kotiin tullessaan. Jos hän jotakin sai vastaukseksi, niin ehkä jonkinlaisen murahduksen. Jossain vaiheessa hän tajusi, miksi asia niin vaivasi häntä. Se oli aiheuttanut hänessä alemmuuden tunnetta. Mutta hän ymmärsi, etteihän hänen arvonsa ollut lasten tervehtimisestä riippuvainen. Hän kertoi, ettei ikinä unohda sitä, kun tyttärensä seuraavan kerran tuli kotiin. Hän huusi iloisesti. "Hei, mä tulin!" Äitinsä ei ollut sanonut mitään, vain hänen sisäinen asenteensa oli muuttunut ja tytär aisti sen. Tytär ei enää pystynyt painamaan häntä alas käytöksellään.

Uskon, että itseäni Eliaksen uhmakohtausten kanssa auttaa parhaiten se, etten koe niitten olevan hyökkäystä minua kohtaan. Minun ei tarvitse hillitä häntä eikä taistella vastaan. Annan mielenilmauksen tulla. Uskon, että Elias aistii sen ja siksi mielenilmaukset menevät myös äkkiä ohitse. Ja siksi Elias onkin minulle ihana, hauska, veitikka 2-vuotias eikä hermoja raastava uhmaikäinen.

Kommentti edelliseen

Muutama päivä sitten laitoin ruuaksi muusia ja eräänlaista saksalaista makkaraleikettä. Muut istuimme jo pöydässä ja Eliaskin kiipesi tuoliinsa. Mutta sitten hänelle iskikin uhma ja protesti, hän ei halua syödä, ja hän lähti samantien takaisin leikkimään. Mahtoiko hän huomata, että pöydässä oli muusia, joka ei ole hänen lempiruokaansa vai mistä moinen käytös, joka kuitenkin tuollaisena oli epätavallista. Siinä mieluusti komentaisi pojan takaisin syömään ja nostaisi tuoliinsa istumaan, mutta annoin hänen mennä ja viestitin toisillekin, että antaa asian olla. Rukoilimme ja aloimme syömään ilman Eliasta. Laitoin hänen lautaselleen pienen annoksen ruokaa. Kuinka ollakaan, ei mennyt kauaakaan, kun hän tuli takaisin, kiipesi tuoliinsa ja alkoi syödä. Ei hän lautastaan tyhjäksi syönyt, noukki makkaranpalat ja sivussa hiukan muusiakin. Mutta söipähän edes jotakin.

Lautanen tyhjäksi!

Muutama ajatus aiheesta ruoka ja lasten syöminen. Kasvatuskurssilla opin aikoinaan, että lasta ei voi eikä kannata pakottaa syömään. Loppuviimeksi emme voi pakottaa ruokaa alas lapsen kurkusta. Valtataistelu syömisestä ei kannata; me vanhemmat häviämme sen aina. Syöminen on yksi harvoista alueista, jossa lapsi voi osoittaa vanhemmalle, että minä olen voimakkaanpi, minä voitan. Jos perheessä on valtataistelu käynnissä, lapsi voi mieluummin olla nälkäinen ja jättää syömättä, kuin antaa periksi aikuisen vallalle.
Jane Nelson kertoo kirjassaan esimerkin 4-vuotiaasta Sara-tytöstä. Hänen äitinsä tarjosi hänelle aamupalaksi kaurapuuroa. Kun hän ei suostunut sitä syömään, hän sai puuron eteensä päiväruualla ja vielä iltaruuallakin. Äiti oli hallitseva monella alueella, mutta syöminen oli ainoa alue, jolla Sara pystyi voittamaan. Hän söi niin huonosti, että sai riisitaudin. Viisas lääkäri ymmärsi tilanteen ja kehotti äitiä tarjoamaan ravitsevaa ruokaa, syömään oman ruokansa ja jättämään tytön rauhaan! Äiti oli hyvin pahoillaan tapahtuneesta ja otti neuvosta vaarin ja lopetti sodankäynnin syömisestä. Sarasta ei koskaan tullut reipas syöjä, mutta söi tarpeeksi tullakseen ja pysyäkseen terveenä.

Ohje oli silloin hyvä. Arne oli vajaa 3-vuotias ja silloin tällöin tuli taisteltua siitä, syödäänkö lautanen tyhjäksi tai jostain muusta syömiseen liittyvästä. Lopetin kaiken pakottamisen. Välillä olen miettinyt, olenko antanut turhankin helposti periksi, kun isonpien lasten vihannesvalikoima on aika suppea. Mutta nyt voi jo paremmin sopia asioista, kun Arne ja Alisa ovat isonpia. Esim. se sujuu, että jotakin vihannesta syödään päiväruualla. He saavat valita, mitä vihannesta syövät, jos on useanpi vaihtoehto. Yleisesti ottaen Arna ja Alisa syövät hyvin. Tilanteen mukaan lasta voi rohkaista syömään vielä pari lusikallista ja huomaamatta lautanen tuleekin tyhjäksi. Tai jos stoppi tulee paria lusikkaa ennen kuin lautanen on tyhjä, voi lautasen ravata tyhjäksikin asti.

Toisen hyvän kommentin kuulin samaiselta kasvatuskurssin pitäjältä, kun hän oli joku viikko sitten puhumassa päiväkodin vanhenpainillassa. "Katetun pöydän ääressä ei ole vielä kukaan kuollut nälkään." Tätä ja ensimmäistä ohjetta olen viime aikoina pitänyt mielessä nuorimmaisen kohdalla. Yleensä katan hänelle kaksi lusikkaa, jotta voin vaivihkaa auttaa hänelle pari lusikallista suuhun. Muuten voisi ateria jäädä yhteen tai kahteen lusikalliseen. Toki toisinaan hän syö hyvin lautasensa tyhjäksi ja haluaa vielä lisääkin, lempiruokansa hänelläkin on. Mutta sitten iltaruualla, joka saksalaiseen tyyliin saattaa olla leipää ja leikkeleitä, voi ateria jäädä puolikkaaseen makkarasiivuun. Olen viime päivinä antanut asian olla ja huomannut, että hyvinpä poika näyttää pärjäävän aamuun asti. Yksi ilta olin laittamassa astioita tiskikoneeseen, kun Elias tuli katsomaan ja protestoi, kun lautasensa oli pois. Olin aidosti yllättynyt, koska hän oli ihan hyvin syönytkin ja sanoin, että "nyt on syöty, mama korjaa astiat pois". Itku jäi lyhyeen ja hän palasi lastenohjelmien pariin. Periaatteeni on, että ruoka-ajalla syödään eikä meillä juuri ruoka-aikojen ulkopuolella napostellakaan. Suurin haaste on suomalainen iltapäiväkahvi. Välipalan lisäksi pöydässä on yleensä jotakin kahvin kanssa ja Elias voisi elää pullalla, Arne suklaakekseillä. Tarjonta täytyy olla rajallinen.

Yhteenvetona voisin sanoa, että syömisenkin suhteen pienten lasten (eipä minulla muusta vielä juuri kokemusta olekaan) kanssa kannattaa ottaa rennosti. Eivät he siihen kuole, jos yksi ateria jääkin syömättä. Vaikeinta saattaakin sitten olla pitää oma päänsä siitä, että seuraava tarjoilu on vasta seuraavalla ruoka-ajalla eikä antaa periksi lapsen aneluihin ja "pelastaa" lasta, "kun pikkuisellani on niin nälkä". Eikä sapotoida oppimiskokemusta "mitäs minä sanoin" -kommenteilla vaan ystävällisesti mutta varmasti sanoa: "sinä varmasti pärjäät seuraavaan ruoka-aikaan asti." Arnen ja Alisan kanssa huomaan, että pöytätapoja ja sääntöjä ehtii harjoitella vähän myöhemminkin. Nyt pöydässä istuminen onnistuu, kunnes ainakin kaikki lapset ovat syöneet. Tärkeintä on mukava ilmapiiri. Ruokahalu häviää nopeasti, jos kaikenaikaa kuulee "syö nätisti", " älä tee sitä ja tätä". Paras lääke pöydässä nalkuttamista vastaan on keskittyä omasta ruuasta nauttimiseen.