Kuin kissa ja koira

Ärsyttääkö lasten riitely? Muutama päivä sitten kuulin aiheesta positiivisen kommentin ja ajattelin laittaa sen jakoon, auttoi ainakin minua. Äitien aamupalatapaamisessa päiväkodilla kasvatusteeman äärellä vetäjänä oli samainen lastentarhanopettaja, terapeutti ja sijaisäiti, jolta aikoinaan olen positiivisesta kasvatuksesta oppinut. Kun joku tuskasteli lasten riitelyä, hän sanoi, että oikeastaan saa olla iloinen, että lapset riitelevät keskenään. Se tarkoittaa sitä, että heillä on turvallinen ympäristö, jossa he uskaltavat sen tehdä. Hän kertoi sijaislapsestaan, pojasta, joka tuli heille 6-vuotiaana. Kokonaisen vuoden ajan poika teki kaiken niin kuin piti eikä laittanut missään vastahankaan. Kunnes sitten eräänä päivänä hän kieltäytyi korjaamasta vuorollaan pöytää. Äiti siihen: "Onneksi olkoon! Olet vihdoinkin kotiutunut! Mutta saat silti korjata pöydän." Ja lapset oppivat paljon riidellessään.
Positiivisen kasvatuksen idea on, että lasten riitelystä ja kinastelusta tulisi pysyä mahdollisimman paljon poissa. Usein iso syy lasten riitelyyn on huomionhaku aikuiselta. Vanhempi halutaan erotuomariksi. Jos vanhempi ei lähde juttuun mukaan, motivaatio koko riitelystä ehkä poistuu tai lapset selvittävät asian hyvin keskenään. Sanon lapsilleni, että he saavat selvittää riitansa keskenään. Vaikka itkuakin kuuluisi, odotan, että luokseni tullaan, enkä mene sekaantumaan asiaan. Useimmiten tilanne menee hetkessä ohi. Kun sitten lapsi tulee luokseni, koska sisarus on tehnyt hänelle kipeää, huomioin tulijan myötätuntoisesti. Otan sen todesta, että häneen sattuu. Mutta en kysy tai puutu siihen, kuka on esim. lyönyt ja syytä häntä. En voi tietää tarkalleen, mitä on tapahtunut. Varsinkin nuorimmaisen 3v kohdalla tämä riittää. Hän saa tarvitsemansa huomion ja lohdutuksen äidiltä ja palaa leikkeihin sisarustensa kanssa.
Pari päivää sitten näin, kuinka lapset oivallisesti itse osaavat ratkaista riitansa. Arne ja Alisa jotenkin pomppivat ruokapöydän äärellä niin, että tyhjä muovinen vesikannu lensi lattialle. Kuulin vain kommentin: "Onneksi se oli tyhjä!", mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään nostaakseen kannun takaisin pöydälle. Sanoin keittiöstä. "Hei, nostakaas kannu takaisin pöydälle." Alkoi kinastelu siitä, kenen syy putoaminen oli ollut ja kuka kannun nostaisi. En sanonut mitään, mutta viestini oli: minulle on ihan sama, kuka kannun nostaa, en puutu asiaan, mutta jonkun sen kuuluu tehdä. Hetkessä Alisa sanoi: "Toinen nostaa kannun, toinen kannen!"  Oivallisesti ratkaistu! Sanoinkin sen lapsille. Hekin olivat silminnähden tyytyväisiä. Kina ratkesi ja kannu ja kansi nousivat hymyssä suin takaisin pöydälle.

Kertaus on opintojen äiti

Päiväkoti ja sen tukiyhdistys tarjosivat kaksi kasvatusaiheista alustusta. Pitäjä oli sama lastentarhanopettaja, terapeutti ja sijaisäiti, jonka kurssilla aikoinaan olen positiiviseen kasvatukseen tutustunut. Käytin heti tilaisuutta hyväksi taas vähän pohtia kasvatusteemoja. Meitä oli seitsemän äitiä aamupalan lomassa keskustelemassa vetäjän johdolla. Ja aihe oli perusasioita: kunnioitus. Itsekin olin sitä yhtenä listasta toivonut, koska se on niin perustavanlaatuinen.

Yksi keino vastata kysymykseen, mitä kunnioitus on, on miettiä sen vastakohtia: ei huomioi, nolata, kohdella alentavasti, olla epäkohtelias. Nämä tulivat tässä ensimmäisenä suomeksi mieleen. Itseäni on ehkä parhaiten auttanut se ajatus, että lasta kunnioittava käytös on ihan samaa kuin aikuistakin kohtaan. Miltä minusta tuntuisi? Miltä minusta tuntuisi, jos minua koko ajan käskytettäisiin?

Vetäjämme oli jo noin vuosi sitten puhumassa päiväkodin illassa aiheesta "Kasvatus lasta kunnioittaen ja arvostaen". Yksi äideistä oli ollut tuolloinkin mukana ja kertoi, että vaikka häneltä tulisikin oikeat sanat, saattaa äänensävy silti paljastaa takaa "hammasten kiristelyn". Miten lapsen kunnioituksesta tulisi myös sisäinen asenne ja tunne? Kommunikaatiostamme vain noin 7 prosenttia on sanoja. Mitä nuorenpi lapsi on, sitä vieläkin pienemmäksi tämä osuus jää. Noin 35 prosenttia on mimiikkaa ja kehon kieltä. Yli puolet kommunikaatiostamme välittyy asenteemme ja tunnetilamme kautta. Ja lapset ovat mestareita sen aisti-misessa.

Jokainen lapsi ja aikuinen yhtälailla haluaa kokea olevansa arvokas ja tärkeä. Hän haluaa kokea olevansa arvokas riippumatta siitä, mitä hän pystyy suorittamaan. Lapsi haluaa olla samalla tasolla aikuisen kanssa, yhteenkuuluvuuden tasolla. Kun kohtelen lasta alentavasti esim. nalkuttamalla, hän ei enää koe olevansa samalla tasolla, vaan aikuista alenpana, eikä se tunnu hyvältä. Lapsi haluaa takaisin samalle tasolle, usein negetiivisin keinoin. Tästä seuraa pomppulautaefekti. Lapsi onkin vanhenpaa ylenpänä, minkä seurauksena vanhenpi haluaa takaisin ylös ja ylemmäs. Tuloksena on herkästi valtataistelu. Vetäjämme sanoi, että me vanhemmat olemme varmoja häviäjiä. Lapsilla on uskomaton kestävyys, koska yhteenkuuluvuus on heille elintärkeä. Meidän vanhenpien on noustava alas ja lopetettava valtataistelu.