Positiivinen kasvatus kannattaa!

Viime aikoina olen erityisesti iloinnut lapsistani ja äitiydestäni. Olen ennen kaikkea iloinnut siitä, että meillä menee niin hyvin. Paremminkin se tarkoittaa, että minulla äitinä menee hyvin. Vaikka mieheni on ollut paljon syksyn aikana poissa, en muista koska viimeksi esikoiseni olisi sanonut minulle. "Miksi äiti sä oot niin vihainen?" (ks. postaus "Salainen sanaton merkki" http://minnakasvattaa.blogspot.com/2011_06_01_archive.html) Eikä minulla ole ollut tunnetta, että miehen reissuun lähtiessä minä muutun hirviöksi. Jos miehen reissutyön alkaessa kolme ja puoli vuotta sitten olin iloinen, jos silloin tällöin oli päivä, jonka olin selvinnyt malttini pahasti menettämättä, nyt pahoja purkauksia tulee enää harvoin. Tällä en tarkoita, että olisin jokin äiti täydellisyys. Kyllä minä päivittäin korotan ääneni lasten kanssa, aivan liikaa, jos kuuntelen, miten lapseni käyttävät ääntään. Mistä muualta he sen oppisivat kuin äidiltään? Mutta siinä on ero, mikä on äänensävy. Onko se nalkuttava, turhautunut, alentava, piikittelevä vai tiukka ja päättäväinen, mutta kuitenkin ystävällinen?
Kasvatuskurssilla, jolla tutustuin positiiviseen kasvatukseen, minuun teki vaikutuksen vetäjän kommentti siitä, että heillä on mukava, onnellinen perhe. Hänestä loisti se. Mietin silloin kahden pienen lapseni kanssa, voinko minä sanoa samalla tavalla samaa. Nyt tiedän, mitä hän tarkoitti. Vaikka onnellisia olimme silloinkin, nyt voin sanoa olevani onnellinen ja tyytyväinen myös kasvattajana. Nyt minulla on eväät, miten voin kasvattaa lapsistani kyvykkäitä, hyvän itsetunnon omaavia, toiset huomioivia aikuisia.
Olemme "positiivisessa noidankehässä".  Kun minä kohtelen lapsiani kunnioituksella, saan sitä myös takaisin. Meillä ei ole käytössä mitään rangaistusmenetelmää. Joskus jokin looginen seuraus saattaa mennä rangaistuksen puolelle, mutta meillä ei ole mitään systemaattista rangaistusta, kuten jäähypenkki, käytössä. Enkä koe siihen olevan mitään tarvetta. Jos vastaansanomista ja "taistelutilanteita" tulee, en lähde siihen mukaan. Tilanteet ratkaistaan neuvottelemalla. Paljon annan periksikin. Moni asia ei ole riidan arvoinen.
Aiheesta voisi kirjoittaa paljonkin, mutta jotta ilta ei niin venyisi, niin jääköön tähän. Olkoon tämä rohkaisuna siihen, että muutos on mahdollinen. Minä olen siitä elävä esimerkki. Minä olen muuttunut!

Täältä tullaan uhmaikä

Anoppi oli meillä joku aika sitten viikon ajan ja hän nautti kovasti Eliaksen kanssa leikkimisestä. Kerrankin oli aikaa vähän enemmän. Hän ihmetteli, kuinka paljon pian 2-vuotias Elias jo ymmärsi, vaikkei oikeastaan vielä puhukaan. Mutta kommentoi myös: "Elias ei kyllä yhtään tykkää, kun sanotaan ei. Varohan vaan." Mitähän minun pitäisi varoa? Sitäkö, että Eliaksesta tulee tottelematon vintiö? Saksaksi on lausahdus, jota nyt en saksaa osaaville muista siteerata, mutta ajatus on, että 3-vuotiaaksi asti lasta on aikaa kasvattaa. Sen jälkeen peli on menetetty. Kuulin sen, kun esikoinen oli vajaa 3-vuotias. Kommentoin vain, että vähän minulla on vielä aikaa. Olen miettinyt, että mitä ensimmäisenä kolmena vuotena pitäisi tapahtua tämän ohjeen mukaan? Nujertaa lapsen tahto aikuisen tahdon alle? 3-vuotiaastahan kasvatustyö vasta oikeastaan alkaa. Sitä ennen tärkeintä on suhde lapseen ja perusturvallisuuden luominen. Joku aika sitten luin lauseen: "Beziehung kommt vor Erziehung", joka tarkoittaa, että suhde lapseen tulee ennen kasvatusta. Se sopii erityisesti taaperoiden kasvatusohjeeksi.

Onko se sitten sitä uhmaa, kun Elias protestoi, kun sanotaan ei? Miksi lapselle ylipäätään pitäisi sanoa ei leikkihuoneessa? Siellähän hänellä pitäisi olla täysi vapaus tutkia ja kokeilla. Eihän vajaa 2-vuotiaan keskittyminen kauaa kestä yhteen leikkiin ja aikuista voi ärsyttää, kun mieli vaihtuu yhtenään. Toisaalta olen kokenut viime viikkoina hienoja hetkiä yhdessä Eliaksen kanssa. Sitä iloa, kun äiti istuu pöytään syömään hänen laittamaansa ruokaa. Taapero on ohjelmoitu tutkimaan maailmaansa ja kokeilemaan ja oppimaan. Aikuisen "ei" nyt vain on usein konfliktissa tätä tarvetta vastaan.

Mutta ehkä se uhmakin on alkanut nostaa päätään. Eliaksella on alkanut tulla pieniä kiukkuitkupurkauksia. Useimmiten tämä on tapahtunut ruokapöydässä. Hän saa ruokaa eteensä ja joku asia ei olekaan niin kuin hän haluaa ja hän työntää ruokaa pois ja kiukkuaa hetken. Yleensä on mahdoton tietää, mikä nyt on vialla. Enkä edes yritä ymmärtää. Isot sisarukset yrittävät auttaa, Elias haluaa sitä tai tätä. Mutta minkäänlaiset kommentit tai yritykset kääntää huomio muualle on kuin bensaa liekkeihin. Kun en kiinnitä purkaukseen mitään huomiota, se on hetkessä ohi ja Elias ottaa ruokansa ja syö. Eivätkä tällaiset purkaukset minua häiritse. Antaa mielenilmauksen ja frustaation tulla ulos. Kerran purkaus kesti useita minuutteja. Syy taisi olla, ettei keksiä saanut lisää tms. Annoin pojan kiukuta syöttötuolissaan. Hetken jälkeen tarjosin syliä, mutta sekin kiukutti. Kunnes sitten näin, ettei lapsi tuosta omin voimin enää rauhoitu ja hänkin oli valmis tulemaan syliin ja rauhoittui siinä hetkessä.

Elias saa koko hyödyn positiivisesta kasvatuksesta. Ja onhan hänellä kolmosena jo vähän kokeneenpi äiti. Mutta Eliaksen kanssa olen huomannut, miten turhaa taaperoikäisen rankaiseminen on. En ole kokenut siihen olevan mitään tarvetta. Turvallisuudesta täytyy huolehtia, mutta monen asian saa antaa olla. Sanon ei asioille, jotka ovat myöhemminkin ei, mutta suurenmin hermostumatta. Eliaksella on ollut ikävä tapa syödessä heittää esim. leivänpaloja lattialle. Tämä on ollut yleensä merkki siitä, että nyt ei enää ruoka maistu ja seurauksena ruokailun päättyminen. Heittelylle on tietysti sanottu ei, mutta olen ajatellut, että vähän vanhenpana hän ymmärtää, ettei noin tehdä. Turha nyt on hermostua, vaikka asia toistuu. Ja nyt huomaan, että eipä sitä enää juuri ole tapahtunut. Nelsen kirjoittaa, että alle 3-vuotias ei ymmärrä "ein" merkitystä niin kuin aikuinen. Hän ei vielä ymmärrä syytä ja seurausta. Paras keino toivotun käytöksen saavuttamiseksi on kääntää huomio muualle, päättäväisesti ja ystävällisesti. Nelseniä lainaten: Taaperoikäiset tarvitsevat ympäristön, jossa he voivat sanoa: Minä osaan. Minä saan kokeilla, tehdä virheitä ja oppia niistä. Minua rakastetaan.

Kuinka leijona kesytetään?

Tyttäreni on saanut kirkkaan ja kuuluvan äänen. Ja sitä voi käyttää monella tavalla. Hänen itkunsa on ollut aina kuuluvaa, mutta kesän aikana siihen on tullut mukaan suoranaista karjuntaa. Ja hän on huomannut, että hänellä on siinä oiva ase. Jos ei tapahdu niin kuin minä haluan, niin sitten minä huudan. Minä huudan sinun korvaan! Isoveli on jo oppinut antamaan monessa asiassa periksi, että huuto loppuisi, ja monesti haluaisi minunkin niin tekevän. Mutta en halua, että neiti terrorisoi koko perhettä.
Jane Nelsen sanoo, että kaikella käytöksellämme on jokin tavoite, usein alitajuisesti. Tiedämme, että lapset hakevat ei-toivotulla käytöksellään huomiota ja harvoin tiedostavat sen. En ole Alisan huutoa syvällisemmin yrittänyt analysoida, mutta jokin aika sitten koin ahaa-elämyksen. Vaikka hän oli mielellään menossa päiväkotiin kesäloman jälkeen, sinne jäädessä tuli kuitenkin itku ja huuto. Kun hän takertui syliini, se tuntui ihan samalta kuin pikkuveljensä kiinnitarrautuminen, kun olen ollut johonkin yksin lähdössä. Ajattelin, että Alisa halusi sanoa: " Minäkin olen pieni, minäkin tarvitsen äitiä!" Vaikka hän onkin perheen ainut tyttö, ei keskimmäisen osa aina varmasti ole helppo. Haluaisi olla iso niin kuin isovelikin ja kuitenkin vielä pieni. Eikä huuto aina ole "tehdään niin kuin minä haluan" -huutoa. Alisa kestää vielä huonosti kritiikkiä. Jos jostakin sanoo vähän tiukemmin, siitä voi tulla itku.
Mitä sitten tehdä, kun tyttöni huutaa ja karjuu? Ei ole todellakaan aina helppoa säilyttää maltti ja pysyä ystävällisenä ja päättäväisenä (friendly and firm) ja toimia lasta kunnioittavasti. Paljon virheitäkin olen tehnyt. Kerran esimerkiksi laitoin kättäni tytön suulle estääkseni korvia vihlovan huudon. Samantien tajusin, että se ei ole lasta kunniottavaa käytöstä. Miten itse saman kokisin? Kerran Alisa sanoi niin tekevänsä ja huusi kiukussaan pikkuveljen korvaan. Halusin heti antaa viestin, että tuota ei sallita. Menin kylpyhuoneeseen hänen kanssaan ja suojelin omia korviani käsilläni. Sanoin hänelle, että otan hänet syliin, kun hän lopettaa huudon. Pidin häntä sylissä, kunnes hän rauhoittui, ja sitten menimme jatkamaan lelujen keräämistä.
Tuosta on tullut minulle toimintamalli. Jos muita on läsnä, vien Alisan toiseen huoneeseen. Noudatan viisaampien ohjetta siinä, että lasta ei saa jättää yksin. Hän tarvitsee apua, kun ei pysty hallitsemaan tunteitaan ja tilannetta. Nelsenin ohjeen mukaan osoitan kunnioitusta itseäni kohtaan siinä, etten salli Alisan huutaa korvaani eli en ota häntä huutavana syliin. Toisin sanoen kunnioitan omia rajojani. Mutta kun huuto lakkaa, Alisa saa tarvitsemansa sylin.

Hillopurkkitorni

Keittiön työpöydällä on nurkka, johon kerääntyy tyhjiä pulloja ja hillopurkkeja kellariin kannettavaksi. Elias, 20 kk, keksi niille uuden käyttötavan. Muutaman viikon ajan hänkin on päässyt kiipeämään keittiön jakkaralle, joka on ihan lapsia varten, että he pääsevät katsomaan, mitä keittiössä tapahtuu. Yksi kaunis päivä hän rakensi tornin hillopurkeista ja esitteli sitä silmin nähden ylpeänä. En todellakaan ollut huomannut hänen aikeitaan, ennenkuin torni jo seisoi. Kyllähän sitä hetken pidätti hengitystään, kun mietti, mikä sirpalemäärä tuostakin voisi tulla, mutta sitten täytyi vain päätä puristellen hymyillä, mistä tuo tuonkin keksi. Kun kummisetä kuuli asiasta, hän sanoi: " Sehän on luovaa!"
Rakentelu ei ole jäänyt yhteen kertaan. Pari kertaa lasipurkki on pudonnut kivilattialle -rikkoutumatta! Oikeastaan toivon, että kerran menisi purkki rikkikin, että Elias oppisi, että lasi on särkyvää. Mutta olen päättänyt antaa hänen jatkaa harrastustaan. Mitäs siitä, jos yksi hillopurkki menee rikki. Niitä riittää. Lattiatasossa olevan astiakaapin oven kyllä köytän vielä kiinni. Fiksua tietysti olisi korjata purkit pois. Mutta on tärkeänpiäkin asioita. Vieköön mies sitten, kun tulee kotiin. Minä olen päättänyt olla hermostumatta, vaikka muutama purkki menisikin rikki. Saa nähdä, kuinka sitä päätöstä testataan. Nyt iloitsen taaperostani, tuskin hän enää vuoden päästä hillopurkeilla torneja rakentelee.

Meidän perheen säännöt

Olen viime päivinä lukenut pari artikkelia perheen säännöistä ja rajoista, myös vanhempien omista rajoista, päiväkotilehdestä ja tilaamastamme perhelehdestä. Suosittelisin, jos se olisi suomeksi! Jokaisessa perheessä säännöt ovat ja saavat olla omanlaisensa ja meidän perheelle sopivat. Esim. lehteä lukevassa perheessä lapsetkin saavat tuoda lehtensä ruokapöytään, kun se toisessa perheessä on ehdoton ei. Sääntöjä pitäisi olla sopiva määrä. Jos säännöt ovat liian tiukat, lapset puskevat jostakin ulos. Sääntöjen kanssa on sama kuin rajojenkin, ei liian tiukat eikä liian löysät. Sääntöjä ja rajoja voi oikeastaan pitää lähes synonyymeinä, mutta ajattelen mielummin sääntöjä. Siinä on enemmän sellainen maku, että säännöistä on yhdessä sovittu.
Olen miettinyt, mitä ovat meidän perheen säännöt. Muutamia mieleen tulleita:
- Sisään tullessa kengät otetaan pois.
Ei mikään itsestäänselvyys Saksassa!
- Ennen iltaruokaa ja lastenohjelmia leikit siivotaan olohuoneesta pois.
Alakerran leikkihuoneella ei ole niin väliä.
- Lauantaiaamuna lapset auttavat siivoamaan makuuhuoneista duplot ja legot lattialta pois ennen imuroimista.
Oli mukava huomata, että tuosta on tullut jo rutiinia. Yksi lauantaiaamu aamupalalla kysyin lapsilta: "Mitäs tämän jälkeen tehdään?" Vastaukseksi tuli, että siivotaan legot. Ainakin he tietävät, että se on heidän tehtävänsä, vaikka itse kerääminen ei aina ilman marinoita sujukaan. Joskus keväällä yritin saada toimimaan, että legoja kerättäisiin joka ilta, mutta ei se onnistunut. Minä valitettavasti siedän sotkua aivan liikaa ja unohdan itse keräämisen. Mitä ei itse osaa, sen pystyy huonosti opettamaan.
- Iltaruualla kaikki lapset istuvat pöydässä, kunnes nuorimmainenkin on syönyt.
Tämä on ehkä viikon ikäinen sääntö. Aikaisemmin Arne ja Alisa saivat nousta pöydästä lastenohjelmia katsomaan, kun molemmat olivat syöneet. Nyt täytyy nuorinkin laskea samaan porukkaan. Kun sisarukset lähtivät pöydästä, häneltä lensi samantien ruokalappu pois ja oli valmiina lähtemään menoon mukaan. Meillä eletään vahvasti vaihetta "mitä isot edellä, sitä pienin perässä". Lasten kasvaessa säännötkin muuttuvat, kun vapauksia ja vastuuta tulee lisää.
- Televisio laitetaan kiinni lastenohjelmien loppuessa.
Säännöistä pitäisi pitää kiinni ja olla niissä johdonmukainen. Aina välillä olen antanut periksi huutoon " vähän vielä, mä haluan nähdä, mitä tuossa tapahtuu jne." Olen ajatellut, että kyllähän joustoa voi olla. Mutta tuossa paikassa olen todennäköisesti omalla käytökselläni aiheuttanut huudon, joka liittyy tv:n sulkemiseen. Lapset testaavat, venyyko sääntö taas tänään. Viime päivinä olen huomannut, että lapset hyväksyvät päättäväisyyteni mukisematta. Lapset rakastavat rutiinia ja johdonmukaisuutta. Se luo turvallisuutta.
- Nukkumaanmeno-listaa voi pitää yhtenä sääntönä. Nukkumaanmeno-lista on toiminut hyvin ja roikkuu yhä vielä seinällä. Silloin tällöin siihen palataan ja saatan kysyä, mitä on listalla ensimmäisenä. Tai jos Arne unohtuu leikkimään eikä halua valmistautua iltatoimille, sanon, että hän käyttää leikkiaikansa nyt, eikä sitä ole sitten enää myöhemmin.
Perhekokous olisi oivallinen paikka puhua perheen säännöistä ja miettiä niitä yhdessä. Meillä siitä ei valitettavasti ole tullut rutiinia. Mutta se on minulla mielessä ja ehkä kun on aika miettiä uusia sääntöjä, esim. kotitöitä, on aika pitää taas perhekokous.
Kerron vielä esimerkin Nelsenin kirjasta. Perheen vanhemmat kokivat ongelmana, että kuusi lasta kinastelivat ruokapöydässä. He päättivät puhua asiasta perhekokouksessa. Puhumatta ongelmasta mitään, he kysyivät lapsilta, kuinka kauan he tarvitsisivat aikaa iltaruuan syömiseen. He sopivat yhdessä, että varttitunti olisi riittävä aika. Seuraavalla aterialla vanhemmat nauttivat ruokansa ja vartin kuluttua alkoivat korjata pöytää pois. Lapset eivät kinastelultaan olleet ehtineet syödä ruokaansa loppuun. He testasivat muutaman kerran, olivatko vanhemmat tosissaan, mutta pian oppivat syömään ruokansa ajallaan, eikä kinasteluun jäänyt aikaa.

Mitäs minä sanoin

Jane Nelsen osoittaa monia pieniä asioita, joita teemme lasten kanssa, mutta kun vähän pysähtyy ajattelemaan, niissä ei ole paljonkaan järkeä. Moni kuuluu kategoriaan "näin en toimisi aikuisen kanssa, miksi sitten lapsen kanssa". Jostakin kumman syystä ajattelemme (ainakin itsestäni tunnistan), että lapset olisivat jotenkin erilaisia, että heillä olisi erilaiset tunteet kuin aikuisilla. Yksi tällainen asia on kommentti "mitäs minä sanoin". Kukas tuon mielellään kuulee, kun itsekin jo tietää, että toisin olisi ollut parenpi.  Tällä viikolla alkoi taas päiväkoti kesäloman jälkeen. Vaikka Arne ja Alisa olivat molemmat innolla menossa jälleen päiväkotiin, Alisalla tuli itku ensimmäisenä aamuna päiväkotiin jäädessä. Mukavaa oli silti ollut. Kuitenkin hän seuraava aamuna ilmoitti päättäväisesti, että hän ei halua mennä päiväkotiin. (Päiväkoti tarkoittaa meidän lasten kohdalla aamupäiviä n. klo 8.30-12.30) Koska pakottavaa tarvetta päivähoidolle ei kohdallamme ole, annoimme Alisan jäädä kotiin. Kerroimme mieheni kanssa kuitenkin, että aiomme mennä pellolle perunannostoa aloittamaan. Siellä tulee varmasti olemaan kuuma ja päiväkodissa olisi todennäköisesti mukavanpaa. Alisa pysyi päätöksessään ja oli innolla lähdössä kasvimaalle. Mieheni kanssa epäilimme kuitenkin hänen kestävyyttään ja varauduimme marinaan. Mietin, että nyt täytyy muistaa jättää "mitäs minä sanoin" -kommentit, kun kasvimaalla ei olekaan mukavaa. Antaa hänen itse kokea päätöksensä seuraukset. No, yllätyksekseni Alisa jaksoi ja viihtyi kasvimaalla hyvin. Työssä ei mennytkään kovin kauan ja aurinkokin pysyi pilvien takana. Aamupäivä keskimmäiselle tuntui tekevän muutenkin hyvää, kun isoveli oli päiväkodissa ja pikkuveli nukkui osan ajasta, ja heitä ei ollut huomiota jakamassa. Tänään perjantaina hän menikin reippaasti päiväkotiin ilman isoveljeäkin.
On iso kiusaus sanoa " mitäs minä sanoin". Aivan kuin lapsi tarvitsisi meitä opettamaan, että tässä kohtaa valinta on ollut väärä. Sen sijaan että lapsi oppisi valintansa seurauksista, sapotoimme todennäköisesti oppimiskokemuksen ärsyttävällä kommentillamme. Myötätuntoa toki saa näyttää ja apua antaa tilanteen mukaan, ei lasta saa ja tarvitse yksin jättää. Uteliailla kysymyksillä voi ehkä saada selville, mitä lapsen päässä liikkuu, mitä hän tapauksesta oppii ja auttaa häntä huomaamaan syyn ja seurauksen ja mitä tapahtuneesta voi oppia.

"Positiivinen kasvatus" Suomessa?

Fysioterapeutin odotushuoneessa perhe-lehdessä huomasin otsikon "Kasvatusta ilman rangaistuksia?".  Artikkeli oli hyvä ja samoilla linjoilla positiivisen kasvatuksen kanssa. Siinä oli ihan samoja käytännön vinkkejä, miten voi selvitä ilman rangaistuksia. Positiivinen kasvatus ei siis ole mikään kummajainen, vaan olen lukenut samansuuntaisia artikkeleita useampia Saksassa. Mutta olen kokenut hyvänä, että minulla on yksi "paketti", johon voin perustaa ja sitä sitten täydentää ja siihen verrata, eikä keräillä kaikenlaista "tuo tuntuu hyvältä" periaatteella. Innostuin googlettamaan, mitä Suomesta löytyy aiheesta. Sain sellaisen vaikutelman, että Suomessa positiivista kasvatusta vastaava kasvatustyyli kulkee nimellä "ohjaava kasvatus". Löytyi mm. MLL sivuilta.

Mitä olen oppinut? osa 2

Jatketaan aiheesta "olen oppinut pitämään suuni kiinni".  Olen oppinut kuuntelemaan ja katsomaan, mitä lapsella on mielessä, sen sijaan, että olisin heti kontrolloimassa ja torumassa hänen tekemisiään. Varsinkin vanhin on pienestä pitäen ollut nopea käänteissään. Hän oli mielellään katsomassa ja auttamassa ruuanlaitossa, ja monesti oli tilanne, että hän yhtäkkiä meni kaapille tai laatikolle ja teki mieli sanoa, että mitä sinä nyt sinne menet... Mutta hän olikin jo hakemassa kattilaa tai kauhaa, jota tiesi maman tarvitsevan.
Ylipäänsä olen oppinut miettimään, tarviiko lapsen käytökseen tai toimintaan puuttua. Muistan tilanteen, jota analysoin kasvatuskurssin aikana. Tulimme autolla kotiin päiväkodista. Pihassamme tytär nousi autosta ja hyppäsi vesilätäkköön ja kasteli housunsa. Housujen likaantuminen siinä taisi eniten harmittaa ja toruin, kuinka tyttö nyt tuolla lailla meni tekemään. Sävyni oli sellainen, että tytöltä tuli itku. Jälkeenpäin mietin, miten olisin voinut toimia toisin. Sotkemisesta olisi voinut huomauttaa ystävälliseenkin sävyyn. Mutta sitten mietin, että olisiko asiasta tarvinnut ollenkaan huomauttaa. Kuraveden lentämiselle olisi voinut yhdessä nauraa. Ja vaihtaa sen suuremmitta puhtaat housut jalkaan.

Mitä olen oppinut?

Kesän reissut on tehty ja nyt pääsee taas omalle koneelle. Mitään järisyttäviä ahaa-elämyksiä ei matkanvarrella ole sattunut, mutta olen pohdiskellut, mitä olen Positiivisen kasvatuksen parissa oppinut. Yksi tärkeimmistä on ehkä se, että mietin kasvatukseni tavoitteita, enkä vain toimi päämäärättömästi. Me kaikki haluamme lapsillemme kaikenlaista hyvää, mutta monikaan ei todennäköisesti mieti tarkemmin miten siihen päästään. En minä ainakaan miettinyt.
Haluan, että lapseni saavat hyvän itsetunnon, kokevat pystyvänsä ja osaavansa, kokevat olevansa hyväksyttyjä sellaisina kuin ovat, osaavat tehdä päätöksiä. Siinä tavoitetta, mutta miten siihen päästä? Minä olen oppinut pitämään suuni kiinni. Kun tytär haluaakin yhdistää tuon paidan tähän hameeseen, kunnioitan hänen mielipidettään ja päätöstään, vaikka itse olisinkin ehkä valinnut värit toisin. Vaateasioissa alkaa kahden vanhimman kohdalla tulla omaa mielipidettä ja tuen sitä, sään sallimissa rajoissa. Tärkeämpää kuin ulkopuolisten mielipide lasteni pukeutumisesta, on se että lapseni kasvavat itsenäisyydessä. Tai kun lapset piirtävät ja värittävät, he saavat tehdä sen niin kuin haluavat. Tuo on monelle varmasti luonnollinen asia, mutta varsinkin vanhemmalta sukupolvelta olen kuullut kommenttia, tee niin tai näin, näin on "oikein". Lapset ovat uskomattoman luovia ja idearikkaita. Koitan antaa palautetta, "hyvä idea, eipä tullut itselle mieleen". Minun tapani tehdä ei ole ainoa oikea. Kun pysähtyy kuuntelemaan, lapsilta löytyy monta hyvää ideaa. Tai "mutta minä haluan näin!" ei välttämättä olekaan uhka ja uhmaa, vaan lapsen vahva mielipide, jota voin ja haluan kunnioittaa.

Salainen sanaton merkki

Mieheni oli vajaa neljä viikkoa työreissulla ja tällä kertaa aika oli stressaavampaa ja lapsille tuli hermostuttua helpommin. Olen siunattu pojalla, joka ei niinkään ala huutaa takaisin ja lähde taisteluun, vaan sanoo suoraan: "Mama, miksi sinä olet niin ilkeä? Haluan, että olet kiltti." (Warum bist du so böse? Su sollst lieb sein.) Katsoin oikein sanakirjasta, mitä "böse" tarkoittaa: vihainen, suuttunut, ilkeä, paha, huono. Kun taas kerran olin turhasta hermostunut nukkumaan mennessä ja Arne vielä sängyssäkin sanoi, että en saisi olla ilkeä ja vihainen, juttelin hänen kanssaan. Sanoin, etten minä halua olla ilkeä, mutta joskus niin käy. Pyysin, että Arne auttaisi minua muistamaan, etten minä halua olla ilkeä. Hän voisi näyttää jonkin merkin, kun alan hermostua. Näytin Arnelle joitakin käsimerkkejä, jotta hän ymmärtäisi idean. Esim. käsi suulle tai rinnalle. Arne keksi merkin: käsivarret rastiksi vartalon eteen.
Odotin mielenkiinnolla muistaisiko Arne merkin käytön. Niin kuin usein käy, asiasta puhuminen auttaa, ja pari päivää meni hyvin. Kunnes sitten iltatoimissa taas hermostuin ja Arne muisti merkin. Ihan oikeutetusti mitään sanomatta näytti minulle rastia. Siihen suli kiukku, enkä voinut kuin hymyillä Arnelle ja merkille. Taisi olla seuraavana päivänä, kun Arne sanoi minulle, että minäkin saisin näyttää hänelle merkkiä, jos hän on ilkeä Alisalle. Parin päivän päästä muistin asian, kun Arne jälleen oli hermostumassa pikkuveljelle, joka ei vielä osaa leikkiä niin kuin hän haluaisi. Arne oli nostamassa kättä Eliasta lyödäkseen, kun mitään sanomatta näytin hänelle rastia. Arnen kasvoille tuli hymyntapainen ja käsi laski alas ja leikki jatkui.
Muutaman kerran olemme näyttäneet merkkiä puolin ja toisin. Nyt on Papakin taas kotona ja merkin käytölle on vähemmän tarvetta, mutta yritän pitää sen mielessä, sillä olen nähnyt sen tehon.
Toinen merkki, joka on ollut jo pitkään käytössä, on tullut aivan itsestään. Arnen hermostuessa jostakin esim. kun asia ei menekään hänen haluamallaan tavalla ja hän alkaa itkeä ja yrittää jotain sanoa, olen mitään sanomatta näyttänyt "hiljaa"-merkkiä, etusormi suun eteen. Tämä on tarkoittanut, että odotan hänen rauhoittuvan, että hän kuulee, mitä minä sanon. Ehkä voimme löytää kompromissin.
Tärkeintä merkkien käytössä on, että ne ovat sanattomia. Sillä äänensävyä on vaikea ohjata.

Lelukaupassa

Lähdin tänään suureen lelukauppaan lasten kanssa Suomen serkuille synttärilahjoja ostamaan. Tässä muutama ajatus siitä, miksi lelukaupassa selvittiin kunnialla.
- Mieti etukäteen, mitä haluat, tee tarkka suunnitelma.
- Puhu suunnitelmasta etukäteen lasten kanssa.
Kerroin lapsille, että menemme ostamaan serkuille synttärilahjat. Arne saisi auttaa valitsemaan poikaserkun lahjaa, Alisa tyttöserkun. Tiesin aika tarkkaan, mitä halusin. Tarvitsi etsiä kaupasta vain oikea alue, ei ideaa. Arne ja Alisa saisivat tarvitsemansa uimakellukkeet, ei muuta. Haluamme säästää rahaa tulevaa lomamatkaa varten.
- Kun sanot ei, tarkoita sitä. Tunnetulta tanskalaiselta psykologilta on jäänyt mieleen vastaus kysymykseen, miten sanoa lapselle ei esim. juuri kaupassa. Hän sanoi yksinkertaisesti: "Niin kuin sanot aikuisellekin ei." Lapset aistivat heti, jos on epävarma, jos jättää takaportin auki. Kieltoa voi perustella, itseäni se ainakin auttaa olemaan varma kiellossani. "Nyt emme osta karkkia, koska karkkia löytyy kotoa. " "Täältä emme osta mitään syötävää, koska seuraavassa kaupassa menemme jäätelölle."
Isossa lelukaupassa (ToysRus) meni yllättävän hyvin kolmikon kanssa. Mielestäni tällaisissa tilanteissa kaiken Aja O on etukäteen sopiminen, mitä tehdään.

Kiinni rysän päältä

Arne ja Alisa leikkivät pihassamme naapurin tytön kanssa. Parin päivän päästä hain kellarista sipuleita ja huomasin puuvarastossa sangon täynnä vettä ja nypittyjä pihakukkia. Leikkipäivänä olin vähän mielessäni ihmetellyt maassa olevia kukkien terälehtiä, mutta unohtanut sitten asian. Eliaskin kukkia joskus parvekkeelta heittelee. Nyt oli asialle selitys. Alisa ja Arne olivat päiväkodissa aamupäivän, joten minulla oli aikaa miettiä, kuinka käsittelisin asian "oikeaoppisesti".
Nelsen sanoo, että on reilua ja lasta kunnioittavaa sanoa suoraan, kun huomaa jonkin rikkomuksen eikä yrittää saada lasta asiasta kiinni. Mietin, miten tapahtuneesta voitaisiin oppia. Myöhemmin samana päivänä kutsuin sitten Arnen ja Alisan luokseni ja kerroin, että sipuleita hakiessani olin huomannut sangon ja kukat. Pyysin heitä kertomaan, mitä oli tapahtunut. Kasvoilta loisti syyllinen ilme. Heidän mukaansa idea oli ollut naapurin tytön, mikä tietenkään ei ole koko totuus asiasta. Uskoin heidän hyvin tietävän, että kukkien repiminen on huono idea. Seuraavalla kerralla, jos heillä on vaikeutta vastustaa tällaisia ideoita, he voivat kutsua minua apuun.
Suoraan sanominen tuntuu paremmalta, sain sen itse kokea joku aika sitten. Yksi päivä mies kyseli, olinko ajanut naapurikylän suuntaan hänen syntymäpäivänään. Ihmettelin, että mistä on oikein kyse. Muistin sitten, että olin käynyt silmälasiliikkeessä. Sitten mieheni kertoi, että olin saanut ylinopeussakon. Ärsytti, sakkokin tietysti. Olisin toivonut, että mieheni olisi suoraan sanonut, että olemme saaneet ylinopeussakon. "Muistatko sinä tuolloin ajaneesi, minä en?"
Kun esim. löytää jonkin rikkoutuneen esineen, voi reilusti sanoa sen lapsille ja kysyä haluaako, joku kertoa asiasta jotakin. Toivoisin, että tällaisissa tilanteissa voisin välittää lapsilleni, etten halua rangaista syyllistä, vaan toivon, että he oppivat ottamaan vastuun virheistään, ja yhdessä voimme miettiä, miten asian voisi korjata.

Auttaisiko halaus?

Nelsenin yksikertainen vinkki huonon tuulen poistamiseen. Mitäs jos kiukuttelevalle ja huonolla tuulella olevalle lapselle sanookin "Anna mä halaan sua"? Mahikset on hyvät, että lapsen kiukku sulaa halaukseen, ja se auttaa voittamaan omankin todennäköisesti kasvavan ärtymyksen. Tänä iltana tapahtui jotain tämän tapaista.
Iltapesulla Arne temppuili ja "hörskötti"(ymmärtääkö tuota sanaa muut kuin eteläpohjalaiset : ) ja minä huusin ja komensin. Kun hän suihkusta tullessa räiski vettä paidalleni, meinasi pinna palaa lopullisesti. Onneksi Arne yhtäkkiä sanoikin: " Mama, mä rakastan sua". Eihän siinä voinut olla enää vihainen, vaan halata ja pyytää anteeksi huutamista. Ja kaupanpäällisiksi sai vielä hyvän tuulenkin.

Ratkaisu ongelmaan

Kälyni tuskaili kolmasluokkalaista poikaansa, joka yhtenään unohtaa tehdä kotiläksyjään. Nyt he yrittävät rangaistus-palkintosysteemillä selvitä viimeiset viikot lukuvuoden loppuun. Läksyjen unohtamisesta seuraa viikkorahan vähentämistä ja jos kaksi viikkoa hoitaa läksynsä unohtamatta, saa jonkin palkinnon. Kysyin eikö loogisista seurauksista olisi apua? Jos poika ei huolehdi läksyistään, antaa hänen kärsiä seuraukset. Äidin mukaan ongelma on, ettei poikaa haittaa, vaikka läksyt unohtuu. Hän viattomana kertoo koulussa, että pääsi unohtumaan, ja siitä ei suuria seuraa. Niin, loogiset ja luonnolliset seuraukset eivät toimi, jos asia on lapselle yhdentekevä. Ehdotin vielä, että he voisivat puhua pojan kanssa, mikä häntä auttaisi muistamaan tehdä läksynsä.
Ajattelin, että tämä on tyypillinen ongelma, jossa voisi käyttää loogisia seurauksia opettamaan lapselle vastuullisuutta. Mutta vielä parenpi vaihtoehto on yritää löytää ongelmaan ratkaisua. Tämä voisi olla asia käsiteltäväksi perhekokoukselle, jossa koko perheen voimalla voitaisiin miettiä, mikä voisi auttaa poikaa/veljeä muistamaan tehdä läksynsä. Tai sitten lapsen kanssa kahden kesken miettien. Ensin voi aivoriihimaisesti miettiä erilaisia asioita, jotka voisivat auttaa, joista asianosainen sitten saa valita mieleisensä. Painopiste on auttamisessa ja ongelmanratkaisussa, ei syyllistämisessä, "kun et tätäkään osaa". Muutamia asioita, joita itselleni tulee nopeasti mieleen: lapsi saa itse valita, koska haluaa tehdä läksynsä. Heti koulun jälkeen vai myöhemmin, mutta aina tiettyyn aikaan. Luodaan yhdessä päivärytmilista. Tai jokin sanaton merkki, joka muistuttaa, onko läksyt tehty, vanhemman kysymisen sijaan. Esim. liina television edessä.

"Minä rakastan sinua" kynttilöin

http://store.positivediscipline.com/Using-Candles-to-Deal-with-the-Belief-Behind-the-Behavior_b_19.html
Satuin lukemaan yllä olevan artikkelin, jossa kerrottiin, miten voi toimia, kun sisarusten välillä on mustasukkaisuutta. Meillä mustasukkaisuus ei ole koskaan ollut ainakaan näkyvä ongelma, mutta maman huomiosta kyllä kilpaillaan, varsinkin kun papa on poissa. Kuka saa olla vieressä jne. Päätin kokeilla artikkelin esimerkkiä ja luulen että se teki vaikutuksen Arneen ja Alisaan.
Pidimme lyhyen perhekokouksen ja rohkaisukierroksen jälkeen halusin näyttää jotain lapsille. Minulla oli viisi eri pituista ja väristä kynttilää kuvastamaan jokaista perheen jäsentä. Sytytin oman kynttiläni. Kerroin, että kun mama ja papa menivät naimisiin, annoin kaiken rakkauteni papalle, ja sytytin papa-kynttilän. Mutta omanikin vielä paloi. Sitten syntyi Arne. Mama rakastaa Arnea ja Arnen kynttilä syttyi palamaan. Sitten Alisan ja lopuksi Eliaksen. Mama rakastaa kaikkia yhtä paljon, jokaisen lapsen kynttilä paloi yhtä kauniisti.

Munakellometodi

Olen viime päivinä käyttänyt menestyksekkäästi "munakellometodia". Luin siitä uusimmasta Nelsen-kirjastani. Jos lapsi kieltäytyy keräämästä leluja, menemästä nukkumaan tms., voi hänelle antaa munakellon ja kehottaa laittamaan aikaa esim. 5 minuuttia. Lapsi saa valtaa, vaikkakin rajoitetusti ja itse olen poissa tilanteesta. Nyt määrää munakello. Edellisestä poiketen olen itse kääntänyt ajan, mutta omiani vähän isompien lasten kohdalla toimisi varmasti hyvin se, että saa ajankin kääntää itse.
Olemme sopineet lasten kanssa perhekokouksessa, että aamuisin laitan munakellon soimaan 5 minuuttia ennen kuin on aika lähteä päiväkotiin. Silloin he tietävät, että leikit ovat pian loppu ja kellon soidessa on aika pukeutua lähtöä varten. Kellon käydessä heidän on myös viimeistään etsittävä, jos haluavat ottaa jonkin lelun päiväkotiin mukaan. Tämä on toiminut hyvin. Säästyn moneen kertaan sanomiselta "nyt on aika lähteä" ja maltin menettämiseltä.
Munakello on toiminut hyvin myös iltatoimien aikana. Iltatoimet-listassamme on aikaa leikille vielä juuri ennen sänkyyn menoa. Jotta minun ei tarvitse sanoa "nyt sänkyyn" ja alkaa väittelyä "vielä vähän leikkimisestä", laitan lopuksi munakellon viideksi minuutiksi käymään. Se antaa aikaa varautua leikin lopettamiseen. Kellon soidessa hypätään sänkyyn.
Kun kehuin miehelleni hyvää metodia, hän kommentoi, että näin varmaan jonkin aikaa. Tottahan se on. Ei tämäkään ole se yksi ainoa viisasten kivi, vaan yksi monien joukossa. Jane Nelsenkin kertoi, että pitkän aikaa hänen täytyi joka viikko tuoda uudelleen perhekokouksen sovittavaksi, miten kotityöt jaetaan. Mutta jos jokin toimii viikonkin, on se jo voitto ja rauhaisampaa yhteiseloa yhteenottojen sijaan.

Perhekokous: nukkumaanmeno

Jane Nelsen kirjoittaa, että hänen numero yksi kasvatusmetodinsa on perhekokous. Noin puoli vuotta sitten kokeilimme pitää kaksi perhekokousta, mutta sitten se jäi. Nyt oli muutama ongelma ratkaistavaksi, jotta olin kypsä yrittämään uudelleen. Ylipäätään Arne ja Alisa alkavat olla nyt iässä, että perhekokous voisi toimia. Luin edeltävästi vielä Nelsen melko tuoreen artikkelin aiheesta, jossa hän rohkaisi, että mikään ei suju siinä paikassa harjoittelematta.
Äitienpäivänä aamupäivällä sitten pidimme kokouksen. Aluksi esittelin kokouksen agendan. Se on paperi, joka on joka viikko jääkaapin ovessa ja siihen jokainen voi lisätä asioita, joita voisi käsitellä perhekokouksessa. Olin kirjoittanut paperille muutaman kohdan.
Kokous alkaa rohkaisukierroksella (compliments). Tarkoitus on, että jokainen sanoo toisille jotakin, mistä on kiitollinen, arvostaa toisessa jne. Tämä on tuntunut jotenkin teennäiseltä, mutta onko sen hienompaa, kuin että lapset oppivat huomioimaan positiivisen toisessa ja ilmaisemaan sen. Kiitin Arne ja Alisaa siitä, kuinka he leikkivät Eliaksen kanssa, vaikka Elias usein häiritseekin heidän tekemisiään. Kiitin myös Papaa siitä, että hän oli edellisenä päivänä ottanut koko konkkaronkan rautakauppaa mukaan, ja minä sain rauhassa siivota ja antaa ajatusten lentää. En odottanut toisilta osanottoa, koska heillä ei ollut mahdollisuutta valmistautua. Nyt minulla on haasteena muistuttaa lapsia siitä, että seuraavassa perhekokouksessa hekin voivat sanoa jotakin. Jos näen jotakin hyvää tapahtuvan, voin ehdottaa, että tuo voisi olla hyvä muistaa perhekokouksessa.
Ensimmäisenä kohtana listassani oli nukkumaanmeno. Viime aikoina se on ollut ongelmallista varsinkin Arnen kanssa. Meillä on leikkihuone alakerrassa, mutta isot ja pienet legot ovat yläkerrassa, ja Arne ei tee mitään mieluummin kuin rakenna legoilla. Vaikka hän on paljon päivän aikana yläkerrassa rakentamassa, nukkumaanmennessäkin on vielä kova halu rakentaa. Hermostumiseen asti häntä on pitänyt kehottaa laittamaan pyjamaa päälle ja valmistautumaan sänkyyn. Halusin kokeilla nukkumaanmeno-listan tekoa. En puhunut ongelmasta mitään, vaan sanoin, että haluamme tehdä tällaisen listan. Ensin keräsimme kaikki asiat, jotka tapahtuvat nukkumaan mennessä. Itse ehdotin listaan myös leikkimisen. Sitten yhdessä mietimme, missä järjestyksessä asiat tehdään. Listamme näyttää tältä:
1. Riisuutuminen
2. Suihku/kylpy (jos tarpeen)
3. Yövaatteet päälle
4. Hampaitten pesu
5. Vaatteet seuraavalle päivälle (mama tekee)
6. Leikkiminen
7. Sänkyyn
8. Iltarukous
9. Iltasatu
10. Mama laulaa
Tänään pääsimme kokeilemaan listaa kunnolla ja se toimi toivomallamme tavalla. Leikkiaika motivoi laittautumaan nopeasti sänkyvalmiiksi. Tarkoituksella autoin isommat lapset ensin valmiiksi ja hoidin Eliaksen vasta sitten, että heille jäi mahdollisimman paljon aikaa vielä leikkiä. Kun minullakin oli kaikki valmiina, käänsin munakellolla vielä viisi minuuttia aikaa ja sanoin, että pirinä tarkoittaa sänkyynmenoa. Tästä en ollut sanonut aikaisemmin, mutta munakello oli käytössä jo aamulla päiväkotiin lähtiessä. Juuri kun aika oli lopussa, Arnella oli vielä idea päässä rakentaa ja hän olisi halunnut tehdä vielä vähän. Tein sen virheen, että aloin väittelemään asiasta hänen kanssaan. Minunkin olisi vain pitänyt toimia suunnitelman mukaan ja mennä toisten kanssa sängyille. Arne olisi kyllä seurannut nopeasti perässä ja olisimme todennäköisesti säästyneet itkulta. Huomenna harjoitellaan uudestaan.
Perhekokouksessamme oli vielä pari pienempää kohtaa. Lopuksi ideana on tehdä jotakin hauskaa yhdessä koko perheellä. Pidimme pienen tauon, jonka aikana Elias meni päiväunille ja isommat etsivät pelin pelattavaksi. He tulivat kasan kanssa, josta etsimme yhden lyhyehkön pelin koko perheellä pelattavaksi. Meillä oli kiva peli yhdessä, mutta sitten papalla oli jo kiire kokkaamaan äitienpäivän kunniaksi. Minulla oli sitten hyvin aikaa pelata lisää pelejä Arnen ja Alisan kanssa Eliaksen nukkuessa päiväunia.
Nyt on sitten haasteena jatkaa tästä. Ei ole aivan helppoa löytää hyvää aikaa viikonlopulta. Kokous pitäisi pitää kerran viikossa. Mutta nyt uskon minulla olevan motivaatiota kokousten jatkamiseen. Se todellakin opettaisi lapsille hyviä asioita: toisen arvostamista, kuuntelemista, vuorollaan puhumista, ongelmanratkaisutaitoa, ja se olisi arvokasta aikaa yhdessä perheenä.
http://store.positivediscipline.com/Family-Meetings_b_2.html

Minäkin olen tärkeä

Nyt ei ole jakaa mitään suuria oppimiskokemuksia omasta arjesta lasten kanssa, mutta jaan yhden varhaisemman a-haa-elämyksen Nelsenin kirjojen äärellä, muistutukseksi itsellenikin.
Maailma on muuttunut sitten isoäidin ajoista. Entisajan kasvatusmenetelmistä voi olla montaa mieltä, mutta yksi etu sen ajan lapsilla oli. He saivat kokea olevansa tärkeitä. Tämä tuli aivan luonnostaan olosuhteista johtuen. Niin maalla kuin kaupungissakin lapsillakin oli omat kotityönsä. Ja he tiesivät, että heidänkin työpanoksensa oli tärkeä, jotta pöydässä oli ruokaa syödä.
Meidän lapsillamme ei ole tätä etua. He saavat kutakuinkin kaiken valmiina. Siksi on tärkeää luoda tilaisuuksia, että he saavat kokea tekemisen kautta, että minäkin osaan ja pystyn, minunkin panokseni on tärkeä. Kun miettii, siinä on ero, kun joku vain sanoo minulle kohteliaisuuden, tai kun olen tehnyt jotakin, joka auttaa yhteiseen hyvään, vaikka ilman palautettakin.
Käytännössä: lapset on otettava mukaan tekemään kotitöitä pienestä pitäen, yhdessä suunnitellen keskinäisessä kunnioituksessa. Hienoja sanoja, tarkoittaa sitä, että ei "minä käsken"-mentaliteetilla vaan yhdessä sopien. Kun säännöt on yhdessä sovittu, niitten pitämisestä voi sitten muistuttaa. Mutta siihen ei välttämättä ole tarvetta aikuisen taholta, jos on sisaruksia perheessä...
Paljon olisi parantamisen varaa itsellänikin tälläkin alueella. Pieni tämän aamullinen kohtaus tulee mieleen aiheeseen vähän liittyen: Arne huitoili ja pelleili miekkansa kanssa aamukiireessä päiväkotiin lähtiessä. Sanoin hänelle, että voisit lopettaa leikkimisen ja käyttäytyä niin kuin oikea ritari ja mennä avaamaan jo porttia. Niin hän hävisi kenkkiä laittamaan ja porttia avaamaan.

Positiivista palautetta

Lapsille pitäisi antaa positiivista palautetta, sehän me tiedetään. Uutta oli aikoinaan minulle, että vääränlainen positiivinen palaute voi olla haitallista. Englanniksi praise vs. encouragement, suomeksi ylistys, kehuminen verrattuna rohkaisuun. Jos lasta vain ylistetään ja kehutaan tyyliin hyvä tyttö, hyvä poika, olet hyvä siinä ja siinä, määritellään, tällainen olet, hän voi tulla kehumisesta riippuvaiseksi. On tarve aina kuulla olevansa hyvä, ja sitten kun epäonnistuu ja ei olekaan hyvä, onkin hukassa. Rohkaisu on sellaista positiivista palautetta, joka keskittyy enemmän suoritukseen ja tekemiseen, ei siihen mitä olen. Rohkaisu on sellaista palautetta, mitä antaisin toiselle aikuisellekin. Aikuiselle harvemmin tulee sanottua vain tyyliin hyvä tyttö, kiltti tyttö, vaan se on tarkempaa, missä on hyvä. En tiedä tuleeko tästä ero kovin selväksi, ja tärkeää on joka tapauksessa positiivisen palautteen antaminen.  Itse olen miettinyt, että parampi on sanoa kuin miettiä, että sanooko nyt oikein ja jättää kokonaan sanomatta. Mikä minua auttaa, on yrittää olla spesifi. Mikä on hyvää tarkemmin. Ei vain hieno kuva, vaan mitä siinä on hyvää. Yksi esimerkki viime kesältä, kun Arne oli n.4,5-vuotias. Hän kirjoitti nimensä magneettitauluun. Muut ylistivät hyvä, hyvä, mutta minä huomasin, kuinka hän oli kirjoittanut E-kirjaimen oikein. Nyt siinä oli ihan oikein kolme sakaraa, eikä neljä tai viisi, niin kuin aikaisemmin.

Aikalisä

En ole mitään urheiluihmisiä, mutta ymmärtääkseni urheilussa otetaan aikalisä (time out), kun on kuumentunut ja kinkkinen tilanne, ja halutaan hetki hengähdystaukoa, jotta voidaan miettiä, miten tästä mennään parhaiten eteenpäin. Viime viikolla sain oikein hyvän kokemuksen aikalisän hyödyllisyydestä kasvatuksessa. Ongelmasta ei kannata keskustella silloin, kun on tunteet kuumana, vaan positiivisen aikalisän jälkeen. Positiivisen  erotukseksi "jäähypenkistä". Se ei ole rangaistus, vaan tarkoitus on rauhoittua ja tulla paremmalle mielelle. Saksan käännös on kuvaava: Abkühlungsfase, jäähtymisvaihe.
Arne rakentaa pikkulegoillaan ns. toimistohuoneessamme. Halusimme kerätä legot ennen lomaa. Papa siinä sanoi, että jos hän tulevaisuudessa tekee enemmän kotoa päin töitä, eivät legot voi näin olla levällään. Legot kerättiin ja Arne ja Alisa jäivät viimeistelemään hommaa. Illalla nukkumaan mennessä odotti yllätys. Arne oli puhunut jotakin oven sulkemisesta, mutta hän olikin laittanut huoneen oven lukkoon ja kätkenyt avaimen. Papa ei tietenkään ollut tyytyväinen, en olisi ollut minäkään, ja Arnelta tuli itku. Itkien hän tuli selittämään jotakin minulle. Olin toisten kanssa iltatoimilla ja ystävällisesti sanoin hänelle, että hän menisi sänkyyn rauhoittumaan, ja sitten hän voisi selittää, miksi hän oli halunnut lukita oven. Kun hetken päästä menin Arnen luo, hän yllätyksekseni hymyili peiton alta. Nyt hän oli rauhoittunut, ja saatoin ylipäätään ymmärtää, mitä hän sanoi. Hänellä oli ollut pelko, että hän ei ehkä enää saakaan rakentaa legoilla, jos Papa alkaa tehdä huoneessa töitä, ja hän halusi siki sulkea meiltä pääsyn huoneeseen. Kun olin ensin kuunnellut Arnea, saatoin sitten selittää meidän kantamme asiaan ja kertoa miksi avaimen kätkeminen oli huono idea. Emme pääsisi huoneeseen ja sinä iltana viimeistelemään pakkaamista reissua varten. Koin, että Arne ymmärsi ja kuunteli minua.
Sain todella hyvän kokemuksen aikalisän hyödyllisyydestä. Tässä tilanteessa minun ei tarvinnut rauhoittua, mutta useimmiten sitä kaipaavat molemmat. Kun Arne itkun seasta yritti minulle jotain selittää, en saanut ensinnäkään selvää, ja tuskin Arne olisi tunteet pinnassa osannut asian niin ilmaistakaan, että olisin pointin ymmärtänyt. Ja olisinko jaksanut kuunnella? Kun olimme molemmat rauhallisia, kommunikointi pelasi. Olin onnellinen, että sain nähdä lapseni sisimpään.

Miltä minusta tuntuisi

Vanhin on flunssassa. Yöllä hän heräsi kovaan yskään, melkein oksentamiseen asti. Mies oli melko tovin hänen luonaan ja tuli takaisin aika lailla turhautuneena ja oli sitä mieltä, että Arne yritti yskiä tahallaan. Sanoin, että en usko. Hetken päästä Arne tuli sitten itku kurkussa ja minäkin olin hänen vierellään tovin, ennen kuin hän nukahti.
Minua auttaa olemaan kärvivällinen lasten kanssa, kun mietin, miltä minusta tuntuisi. Arnella oli ongelma, johon hän halusi apua. Miltä minusta tuntuisi, jos minua ei otettaisi tosissaan? Usein luulemme tietävämme tai sanelemme lapselle, miltä hänestä tuntuu tai pitäisi tuntua, tarkemmin miettimättä, miltä lapsesta oikeasti tuntuu tai miltä minusta tuntuisi samassa tilanteessa. Ymmärrys lisää kärsivällisyyttä.

Uteliaat kysymykset (Curiosity Questions)

Jokin aikaa sitten äitien aamukahvilla tuli puheeksi nuorten juominen ja juhliminen. Minulle jäi sellainen vaikutelma, että suurin osa koki olevansa hyvin voimaton ongelman edessä, se nyt vain on nykyään näin. Mieleeni tuli Nelsenin esimerkki oman tyttärensä kanssa. Tytär kertoi eräänä päivänä, että hän aikoi juoda bileissä. Nielaisten äiti kysyi: "Okei, miksi haluat juoda?" "Toisilla näyttää olevan hauskaa, kun he juovat." Äiti: "Mitäs kaverisi sanovat nyt, kun et juo?" "He aina sanovat, kuinka he ihailevat minua ja ovat ylpeitä minusta." "Mitä luulet he sanovat, kun näkevät sinut juovuksissa?" Taas miettien tytär vastasi: "Kai he olisivat pettyneitä." "Mitä luulet, miltä sinusta itsestäsi tuntuisi?" "Musta varmaan tuntuisi aika luuserilta. -Tuskin mä juon."
Kysymyksien avulla Nelsen auttoi tytärtään miettimään valintansa seurauksia. Moraalisaarna tai kotiaresti tuskin olisi tuonut samaa lopputulosta.

Ei rangaistuksia

Meillä on 15 kk ikäinen kiipeilijä, ja nopea sellainen. Niin kuin nyt pojat ovat. Olen viime päivinä miettinyt, että Luojan kiitos esikoinen kunnioitti korkeutta, sillä muuten hän oli aikamoinen salama. Mutta toinen poikamme sitten kiipeilee senkin edestä. Nousee omansa tai siskonsa syöttötuolin päälle seisomaan. Hänet on tänään muutamia kertoja nostettu alas. Mies meinasi, että eikö hänet parin kerran jälkeen voisi laittaa leikkikehään, että hän oppisi, että ei tuollainen kiipeily oikein käy. Sanoin, että näinhän se on tehtävä, mutta ei rangaistukseksi, vaan hänen oman turvallisuutensa takia hän tarvitsee rajatun leikkipaikan, jos aikuinen ei pysty vieressä valvomaan.
Yritän oppia pois rangaistusmentaliteetistä. Monestikin se, mitä käytännössä tapahtuu, voi olla aivan sama, mutta ratkaisevaa on asenne. 1-vuotiaskin aistii, millä asenteella hänet nostetaan leikkikehään, vaikkei mitään sanottaisikaan.
Positiivinen kasvatus ei tunne rangaistuksia. Niin, mutta, entä...? Meillä on heti pelko, että lapsi pääsee pälkähästä. Rangaistuksen sijaan tavoite on, että lapsi oppii virheistään ja ymmärtää, mitkä hänen valintojensa seuraukset ovat. Nelson on sanonut mielestäni hyvin: " Where did we get the crazy idea that in order to make chikdren do better, first we have to make them feel worse? (Mistä ihmeestä olemme saaneet sen hullun ajatuksen, että jotta saisimme lapsen käyttäytymään paremmin, meidän täytyy ensin saada hänet tuntemaan itsensä huonoksi.") Rohkaiseeko rangaistus parempaan käytökseen?

Ystävällinen ja päättäväinen

Kind and firm, ystävällinen ja päättäväinen samanaikaisesti, yksi positiivisen kasvatuksen perusajatuksista. Mitä se voisi olla käytännössä? Pari esimerkkiä: Kun päiväkodista tullaan kotiin puolenpäivän jälkeen, ollaan usein väsyneitä ja nälkäisiä ja kitkatilanteita tulee. Tänään Alisa jätti päiväkodissa mukana olleet nuket lattialle lojumaan pöydän viereen. Halusin, että hän vie nuket leikkihuoneeseen, ennen kuin tulee syömään.  Ei hän halunnut, vaan alkoi itkeä. Kysyin ystävällisesti, autanko häntä. Hän nyökkäsi. Otin yhden nuken hänen kädestään ja tartuin häneen käteensä ja yhdessä veimme nuket huoneeseen ja laitoimme ne sänkyyn. Sitten tulimme syömään ja Alisa rauhoittui nopeasti ja söi ruokansa hyvillä mielin.
Myöhemmin mietin tilannetta. Olisin voinut antaa asian olla ja unohtaa nuket lattialla. Siinä tilanteessa olisi ehkä päässyt helpolla, mutta siitä olisi todennäköisesti jäänyt itselle ärsyyntyminen jäytämään, joka olisi jossain vaiheessa purkautunut. Olisin voinut olla vain päättäväinen ja auktoratiivinen ja pakottaa lapsen tekemään haluamani. Olisin voinut napata nuket ja viedä ne itse leikkihuoneeseen. Mutta minkä viestin se olisi antanut? "Tämäkin minun pitää tehdä itse. Sinä et mitään osaa." Näiden sijaan olin ystävällinen ja päättäväinen samanaikaisesti.
Toinen esimerkki: Jostain syystä Alisa ei halua pestä käsiään päiväkodista tullessa ennen ruokaa. Jos hän kieltäytyy pesemästä, kysyn haluaako hän pestä yksin vai autanko häntä. Hänellä on valinta. Useimmiten saan auttaa. Olen päättäväinen siinä, että kädet on pestävä, mutta ystävällinen antaessani aidon valinnan, kuinka asia tehdään.

Itsehillintää

Jane Nelsenin kohti käyviä totuuksia on monia. Yksi tuli mieleen tänä iltana, kylläkin negatiivisen esimerkin kautta. Tytär itki ja tinttaili jotakin asiaa nukkumaanmennessä ja minä huusin ärsyyntyneenä kurkku suorana: " Nyt olet hiljaa!" Jos vaadin lapseltani hyvää käytöstä ja itsehillintää, on minun ensin pystyttävä siihen itse.

Kiljukaula

Elias on viime päivinä alkanut kiljua korvia vihlovasti kättänsä ojentaen merkiksi siitä, että hän haluaa jotakin esim. pöydässä. Luonnollinen reaktioni on torua kiljumisesta. Mutta sitten ymmärsin, että hänhän vain haluaa kommunikoida, eikä hänellä vielä ole parempaa keinoa asiansa ilmaisemiseen, miksi minun siitä pitäisi rangaista. Paremminkin voisin auttaa häntä löytämään parempia keinoja asiansa ilmaisemiseen, mitä se olisi käytännössä, en vielä tiedä. Mutta ainakin yritän muistaa, että toruminen ja rangaiseminen on tässä turhaa.

Virheistä opitaan

Arne on juuri oppinut ajamaan pyörällä. Elias on juuri oppinut kävelemään. Nämä kaksi yhdessä...
Olimme ulkona nauttimassa ihanasta auringosta sisäpihallamme. Alisa kiikkui, Arne halusi kokeilla pyörällä ajoa, Elias taaperteli ympäriinsä. Arne haki pyöränsä tallista ja yllättävän nopeasti pääsi matkaan kehää ajamaan. Juttelin miehen tädin kanssa, enkä huomannut pitää Eliasta silmällä. Ja samassa Arne törmäsi takaa Eliakseen. Onneksi Elias kaatui vain kontalleen. Kovalla betonipihalla sekin teki kipeää ja huuto tuli. Ja tuli pian säikähdyksestä Arneltakin. Onneksi tajusin nopeasti, että törmäys ei ollut Arnen vika, vaan minun. Minun olisi pitänyt pitää Elias poissa alta. Otin Arnenkin polvelle lohdutettavaksi ja hän rauhoittui nopeasti. Sovimme, että seuraavalla kerralla hän sanoo, kun lähtee ajamaan, että huomaan pitää Elias poissa alta.

We do better, when we feel better

Miten tuon nyt napakasti suomentaisi? Toimimme paremmin, kun olemme hyvällä mielellä. Tai tuulella. Tai kun olo on hyvä.
Uunini on rikki. Teknikko tuli sovitusti sitä tänä aamuna korjaamaan, mutta jonkun erehdyksen vuoksi osia ei löytynytkään autosta. Viikonloppu vielä ilman uunia ja vieraita tulossa. Harmitti ja kiukutti. Ja lapset saivat sen tuntea. Mama olisi tarvinnut kiireesti aikalisää, mutta minkäs teet kolmen lapsen kanssa. No, keskimmäinen pelastautui ystävän luokse leikkimään, nuorinmainenkin nukahti toisille päiväunille ja vanhin rakensi tyytyväisenä. Minä sain rauhassa siivota loppuun ja mielikin rauhoittui. Jopa niin paljon, että esikoinen sai siivouksen lomasta apua rakennuspuuhiinsa.
Tuo Nelsenin lausahdus on yksi lempiohjeitani. Kun olen huonolla tuulella, tiuskin ja huudan lapsille. Jotenkin minun pitäisi päästä eroon huonosta tuulestani. Silloin on oikeus aikalisään. Hetkeksi pois tilanteesta, tehdä jotain sellaista, josta tulee parempi mieli. Usein hetken tauko jo auttaa, vaikkei mitään erityisempää tekisikään. Ja voihan lapsille sanoa, että nyt minua kiukuttaa, ehkä he ymmärtävät antaa tilaa. Ja onneksi minulla on aina mahdollisuus pyytää lapsilta anteeksi huonoa käytöstäni.
Sama pätee myös lapsiin. Kiukutteleva lapsi ei tarvitse rangaistusta, vaan jotakin (tekemistä), mistä hän tulee paremmalle tuulelle. Mutta tästä riittää omaksi postaukseski.

Rutiini määrää

Pääsin yksin kasvimaalle aurinkoon vadelmia leikkaamaan ja silloin tuli pohdittua taas kasvatusjuttujakin. Miksi rutiini ja päivärytmi ovat niin tärkeitä lasten kanssa? Haaveilin kesälomapäivästä ilman lapsia ja mietin, että ensin en varmasti osaisi edes rentoutua, kun olen niin tottunut, että tietyt asiat täytyy tapahtua tiettyyn aikaan. Rutiinista voisi varmasti sanoa paljonkin hyvää, se antaa lapselle turvallisuudentunnetta jne. Mutta mietin vähän toista näkökulmaa. Rutiini auttaa välttämään valtataisteluja lapsen kanssa. Rutiini määrää, en minä. Jane Nelsen puhuu erityisesti rutiinin hyödyllisyydestä ilta- ja aamukaaoksen välttämisessä. Uskon, että iltarutiinit ovat auttaneet suurelta osalta siihen, että meillä ei suuremmin käydä kamppailua nukkumaanmenosta tai nukkumaanmennessä. Lapset tietävät, että iltaruuan ja lastenohjelmien jälkeen on aika mennä nukkumaan. Nelsen antaa vinkiksi tehdä lapsen kanssa yhdessä listan iltatoimista piirrosten tai vaikka valokuvien kanssa. Sitten lasta ei tarvitse komentaa tekemään sitä ja tätä, vaan voi sanoa esim: Katsopa, mitä on seuraavana listallasi, mitäs sinun on sitten tehtävä? Esikoisen kanssa valokuvasin hänen iltatoimensa, kun hän oli noin 2,5-vuotias, mutta ei kuvasarjaa kovin paljon tullut käytettyä. Yhden Nelsenin vinkin olen kyllä omaksunut. Aamuhässäkän välttämiseksi vaatteet katsotaan valmiiksi edellisenä iltana. Lapset ovat vielä siinä iässä, että saan useimmiten valita vaatteet itse, mutta toiveet otetaan kyllä huomioon. Kaksi vanhinta voivat sitten itse pukeutua, kun itse olen aamutoimillani tai nuorinta pukemassa. Uskon, että he ovat omaksuneet tavan niin, muistuttavatkin joskus minua, että vähän vanhempana myös itse katsovat vaatteensa valmiiksi.

Pukeutuminen tuo mieleen toisen teeman: lapsen auttaminen. Rudolf Dreikurs, jonka psykologiaan Nelsen paljon oppinsa perustaa, on sanonut jotenkin niin, että kun lapsi jotakin on oppinut, ei sitä enää pitäisi tehdä hänen puolestaan. 5- ja 3-vuotiaani selviytyvät pukeutumisesta jo täysin omatoimisesti. Yritän rohkaista heitä omatoimisuuteen, mutta myös autan heitä. En halua tehdä siitä taistelua. Tärkeää on, millä asenteella auttaa. Onko viesti, minä haluan auttaa, vai minä teen tämän, koska sinä et osaa, minä osaan paremmin. Jälkimmäinen ei rohkaise lasta yrittämään. Siinä mielessä olen kyllä samaa mieltä siitä, että lapsen puolesta ei liikaa pitäisi tehdä asioita, vaan sallia hänelle onnistumisen kokemuksia, minä osasin, minä selvisin tästä. Mikä tuntuu sen paremmalta!
Olen huomannut, että sen kuuluisan lauseen takana lapsi osaa, "jos haluaa" voi olla muutakin kuin vain uhmaa. Viimeisen reilun kahden kuukauden aikana, kun mieheni on ollut poissa työssä, olen huomannut, miten lasteni sanoisinko emotionaalinen energia on vähentynyt. Alkuun he pukeutuivat itse reippaasti. Viime viikkoina he ovat halunneet usein apua. Papan poissaolo on painanut heitä,  ja puhtia itse yrittämiseen on vain ollut vähemmän. Jos silloin komennan heitä tekemään itse, pahennan vain asiaa.

Vapaata kasvatusta?

Tänään ruokaa laittaessa kahden vanhimman ollessa päiväkodissa Elias pyöri jaloissa keittiössä ja parhaansa mukaan aukoi laatikoita. Sallin penkomisen siellä missä se oli mahdollista, kuten muovikulhojen kanssa. Mietin, että mahtaa tämä näyttää aika kaoottiselta ja vapaalta kasvatukselta, mutta ajattelin, että minulle on tärkeämpää, että meillä on mukavaa yhdessä, kuin ainainen kieltäminen, sitäkin riitti, ja taistelu. Hiljattain luin Jane Nelseniltä, että taapero on kuin ohjelmoitu tutkimaan ympäristöään, se on hänelle luonnollisin asia, ja kielto ja rajoitus aiheuttaa konfliktin tämän tutkimisinnon kanssa. Ajattelin, että minun tehtäväni on huolehtia, että tämä 1-vuotiaan tutkiminen ja oppiminen voi tapahtua turvallisesti. Ei hän enää vuoden päästä heittele tavaroita laatikoista pois. Arne ja Alisa kysyvät nätisti, saavatko he viedä jotain keittiöstä leikkeihinsä ja yleensä vastaus on myönteinen. He tietävät, että leikin päättyessä tai viimeistään ennen iltaruokaa ja lastenohjelmia tavarat on tuotava paikoilleen.

1-vuotiastakin voi kasvattaa positiivisesti

Nyt kun olen jo vähän sisäistänyt positiivisen kasvatuksen oppeja, kolmannen lapsen kohdalla huomaan, että taaperonkin kasvatus voi olla positiivista, eikä vain kieltoa kiellon perään. Tietenkin kiellolla on paikkansa, joitakin asioita ei yksinkertaisesti voi antaa tehdä, joko se on liian vaarallista tai materiaalinen vahinko on (minun mielestäni) liian suuri. Mutta lasta voi ohjata monella tapaa positiivisesti häntä kunnioittaen eikä pakolla. Pakkoa vastaan aina tulee protesti.
Pari esimerkkiä: Puhelinpöytämme on niin matala, että Elias ottaa ongelmitta puhelimen latausasemasta, se niin kivasti piippaa. Sen sijaan, että syöksyn paikalle nappaamaan puhelimen hänen kädestään, ojennan käteni ja sanon kiitos, ja Elias antaa puhelimen käteeni. Kyllä häntä silti harmittaa lelun menetys, mutta protesti ei kestä montaa sekuntia.
Toinen mielenkiinnon kohde on tiskikone. Sisältö on mielenkiintoista ja kannen päälle olisi kiva kiivetä. Olen viime päivinä huomannut, että Elias hyväksyy paremmin kieltoni ja poispitämiseni, kun hän lopuksi saa aivan itse sulkea tiskikoneen. Se on kiva hetki meille molemmille.

Pari linkkiä "oppikirjasta"

http://www.positivediscipline.com/
http://janenelsen.com/

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan

Olen oppinut, että voin vaikuttaa paljon lasteni käytökseen - omalla käytökselläni. Kun päivän päätteeksi mietin, miten päivä on mennyt, mietin, miten minulla on mennyt. Kuinka olen jaksanut hillitä itseni vai olenko antautunut huonolle tuulelle ja huutanut lapsille. Sillä jos minulla on ollut hyvä päivä, meillä kaikilla on ollut hyvä päivä. On ollut aika kova läksy oppia, että minun on otettava vastuu käytöksestäni. Usein se onkin huonosti käyttäytyvä mama eikä huonosti käyttäytyvät lapset.

Kasvatuskurssilla käytettiin kuvaa, jossa aikuinen ja lapsi ovat samalla tasolla, "yhteenkuuluvuuden taso" (Gemeinschaftebene). Kun aikuinen kohtelee lasta alentavasti, lapsi painetaan tason alapuolelle ja hän ei tunne enää yhteenkuuluvuutta ja rakkautta. Lapsi haluaa kuitenkin takaisin samalle tasolle ja hakee yhteenkuuluvuutta yleensä jollakin ei-hyväksytyllä käytöksellä. Ongelma on siinä, että hän ei tulekaan takaisin samalle tasolle aikuisen kanssa vaan tämän yläpuolelle, ja keinulautaefekti on valmis. Ei aikuinenkaan halua olla alaspainettu. Jonkun on kierre lopetettava.

Aamulla Alisa aloitti heti marinan. Voi ei, eilinen päivä meni jo tällä sävelellä! Onneksi pystyin olla provosoitumatta, en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan käänsin sitä muualle. Pian Alisakin unohti huonon tuulensa tai huomion tarpeensa ja oli suurinman osan päivästä iloinen tyttömme. Eilinen ei ollut niin menestykäs. Marina ärsytti mamaa, ja hän myös ilmaisi sen. Kierre oli valmis.

Rangaistuksen sijaan ratkaisu

Arnella on juomapullo, joka pitää vääntää kiinni. Pienen ajan sisällä hän unohti useamman kerran sulkea pullon ja päiväkotilaukku kastui. Harmitti. En olisi halunnut taas pestä laukkua. Toruin. Ongelmalle piti tehdä jotain. Sanoinkin, että pitääkö meidän etsiä sinulle toisenlainen pullo, jossa on irrallinen korkki, jota ei voi unohtaa sulkea. Tämä olisi ehkä ollut looginen seuraus huolimattomuudesta, joutuu luopumaan hienosta pullosta, jonka käyttö ei onnistu. Ja jos asian ilmaisee toruvasti, "kun et nyt kerran pysty tästä asiasta huolehtimaan...", tulee siitä rangaistus. Rohkaiseeko se lasta huolellisemmaksi? Todennäköisesti se vain lannistaa, "tätäkään minä en osaa". Onneksi mieleeni tuli oppimaani. Mikä voisi olla ongelman ratkaisu? Kysyin Arnelta, auttaisiko häntä muistamaan vääntää pullon kiinni, jos laittaisimme sen kylkeen merkin muistuttamaan. Hän oli innostunut ehdotuksesta. Piirsin pienen kuvan, jossa oli pullon korkki ja käsi, ja teippasin sen pulloon. Arne seurasi kiinnostuneena. Seuraavan päivänä hän tuli kotiin päiväkodista ja ylpeänä hehkui: " Mama, laukku ei ole yhtään märkä."  Voi kuinka onnellinen olin, että olin pystynyt antamaan pojalleni tällaisen positiivisen oppimiskokemuksen. Ja itsekin totesin olevani oppimiskykyinen. Ongelmiin voi hakea ratkaisua, ongelmat ja virheet ovat oppimista varten.
Tästä on useampi viikko, eikä pullo ole unohtunut auki sen koommin. Ja olen huomannut, että Arne soveltaa oppimaansa. Yhtenä aamuna Arne sanoi, että minä tarvitsisin kojelaudassa muistutuslapun, kun istuin vain ajamaan ja olin unohtanut laittaa yhden lapsen turvavyön kiinni.

Kunnioita lastasi niin kuin itseäsi

Yksi positiivisen kasvatuksen vahvuuksista on mielestäni siinä, että se ei ole vain yksi metodi, jota käyttämällä kaikki sujuu, vaan periaate, jota voi soveltaa kaikkeen. Ydin on siinä, että lasta kohdellaan kunnioittavasti ja ihmisarvoisesti.

Ennen kuin tutustuin positiiviseen kasvatukseen, kasvatukseni jonkinlainen punainen lanka oli käsky " kunnioita isääsi ja äitiäsi". Pidin sitä tärkeänä, koska Jumala on luvannut siitä seuraavan siunauksen. Mutta kunnioitus tarkoitti minulle lähinnä tottelemista, lapsi tekee mitä vanhempi käskee. Ja luulin, että kunnioitukseen voi kasvattaa tai jopa pakottaa. Kunnes sitten positiivisen kasvatuksen parissa tajusin, että kunnioituksen täytyy olla molemmin puolista. Myös minun täytyy kunnioittaa lastani. Tämä on ollut ehdottomasti tärkeintä, mitä olen oppinut positiivisen kasvatuksen kautta. Kun kasvatuskurssin lopussa kehotettiin ottamaan yksi periaate tai väline ja alkamaan soveltamaan sitä, oli tämä valitsemani periaate. Jane Nelsen on ilmaissut asian myös näin: "Kindness and firmness at the same time". Samanaikaisesti sekä ystävällinen että päättäväinen. Ystävällisyys ja lempeys on kunnioitusta lasta kohtaan, päättäväisyys ja tiukkuus on kunnioitusta itseä kohtaan.

Mitä se sitten on käytännössä? Eniten minua on auttanut ajatella, miltä minusta tuntuisi, jos minua kohdeltaisiin näin? Tai kohtelisinko miestäni tai ystävääni näin? Miltä minusta tuntuisi, jos virheen tehtyäni saisin vain kuulla nuhteita, "mitäs minä sanoin", yms. Ei juuri rohkaisisi korjaamaan virhettäni tai oppimaan siitä.

Minä tein sen!

Jälleen yksi ihana oppimiskokemus antoi loppusysäyksen siihen, että todellakin olen tässä blogia kirjoittamassa. Mutta aletaan alusta...

Keväällä 2008 seurakunnassamme pidettiin kasvatuskurssi, jolloin tutustuin ensimmäisen kerran positiiviseen kasvatukseen. (Positive Discipline) Lapseni olivat silloin 2,5 v ja vajaa vuoden ikäiset, ja olin hyvin kiitollinen, että jo varhaisessa vaiheessa törmäsin tähän suurenmoiseen kasvatusfilosofiaan. Sen synnyttäjä on Jane Nelsen, jonka perusteos on "Positive Discipline". Hankin silloin heti tämän kirjan ja se on kulunut paljon käsissäni. Siinä on niin paljon hyvää, että kaikkea ei pysty millään kerralla sulattamaan ja soveltamaan. Mutta ilokseni olen saanut huomata, että olen oppimiskykyinen.

Sitten tämänpäiväiseen: Positiivisen kasvatuksen yksi perusajatuksista on, että huonosti käyttäytyvä lapsi on lannistunut lapsi (A misbehaving child is a discouraged child). Mieheni on ammatiltaan konemestari. Tällä hetkellä on hän kolmen kuukauden työjaksolla, kaksi kolmannesta on takana. Aikaisemmat työjaksot ovat olleet maksimissaan neljä viikkoa. Nyt olen alkanut nähdä lapsissamme, varsinkin vanhimmassa, merkkejä siitä, että emotionaalisesti heidän voimansa alkavat olla aika lailla vähissä papan pitkän poissaolon vuoksi. Arne kiukustuu ja itkee herkemmin, kaikki menee pieleen, mama on tyhmä, aina niin mukavaan päiväkotiin (suomalaisittain paremminkin päiväkerhoon) ei tee mieli mennä, jne. Koko illan oli erinäistä kiukuttelua. Kun suljin lastenohjelman sovitusti, siitä tuli aikamoinen purkaus. Oli aika mennä nukkumaan. Lastenhuoneessa Arne ärhenteli pikkuveljelleen. Kutsuin Arnen ystävällisesti polvelleni istumaan, ja sanoin, että vaikka kuinka kiukuttaisi ja harmittaisi, toisille ei saa tehdä kipeää. Puhuimme muustakin, huomisesta päivästä, hän sai luvan olla kotona päiväkodista, kun siskokin on vielä sairaana. Huomasin, kuinka hän rauhoittui. Olin iloinen, että pystyin hallitsemaan itseni, enkä ollut alkanut vastata kiukutteluun huutamisella. Kuinka iloinen olin, että minulla oli ymmärrys, mitä pojan käytöksen taustalla oli. Kun olin jo toisten lasten kanssa hampaiden pesulla, Arne juoksi ohi, ja huusi: "Anteeksi, mama - kaikesta!" Sitten mentiin hyvillä mielin nukkumaan.