Itsehillintää

Jane Nelsenin kohti käyviä totuuksia on monia. Yksi tuli mieleen tänä iltana, kylläkin negatiivisen esimerkin kautta. Tytär itki ja tinttaili jotakin asiaa nukkumaanmennessä ja minä huusin ärsyyntyneenä kurkku suorana: " Nyt olet hiljaa!" Jos vaadin lapseltani hyvää käytöstä ja itsehillintää, on minun ensin pystyttävä siihen itse.

Kiljukaula

Elias on viime päivinä alkanut kiljua korvia vihlovasti kättänsä ojentaen merkiksi siitä, että hän haluaa jotakin esim. pöydässä. Luonnollinen reaktioni on torua kiljumisesta. Mutta sitten ymmärsin, että hänhän vain haluaa kommunikoida, eikä hänellä vielä ole parempaa keinoa asiansa ilmaisemiseen, miksi minun siitä pitäisi rangaista. Paremminkin voisin auttaa häntä löytämään parempia keinoja asiansa ilmaisemiseen, mitä se olisi käytännössä, en vielä tiedä. Mutta ainakin yritän muistaa, että toruminen ja rangaiseminen on tässä turhaa.

Virheistä opitaan

Arne on juuri oppinut ajamaan pyörällä. Elias on juuri oppinut kävelemään. Nämä kaksi yhdessä...
Olimme ulkona nauttimassa ihanasta auringosta sisäpihallamme. Alisa kiikkui, Arne halusi kokeilla pyörällä ajoa, Elias taaperteli ympäriinsä. Arne haki pyöränsä tallista ja yllättävän nopeasti pääsi matkaan kehää ajamaan. Juttelin miehen tädin kanssa, enkä huomannut pitää Eliasta silmällä. Ja samassa Arne törmäsi takaa Eliakseen. Onneksi Elias kaatui vain kontalleen. Kovalla betonipihalla sekin teki kipeää ja huuto tuli. Ja tuli pian säikähdyksestä Arneltakin. Onneksi tajusin nopeasti, että törmäys ei ollut Arnen vika, vaan minun. Minun olisi pitänyt pitää Elias poissa alta. Otin Arnenkin polvelle lohdutettavaksi ja hän rauhoittui nopeasti. Sovimme, että seuraavalla kerralla hän sanoo, kun lähtee ajamaan, että huomaan pitää Elias poissa alta.

We do better, when we feel better

Miten tuon nyt napakasti suomentaisi? Toimimme paremmin, kun olemme hyvällä mielellä. Tai tuulella. Tai kun olo on hyvä.
Uunini on rikki. Teknikko tuli sovitusti sitä tänä aamuna korjaamaan, mutta jonkun erehdyksen vuoksi osia ei löytynytkään autosta. Viikonloppu vielä ilman uunia ja vieraita tulossa. Harmitti ja kiukutti. Ja lapset saivat sen tuntea. Mama olisi tarvinnut kiireesti aikalisää, mutta minkäs teet kolmen lapsen kanssa. No, keskimmäinen pelastautui ystävän luokse leikkimään, nuorinmainenkin nukahti toisille päiväunille ja vanhin rakensi tyytyväisenä. Minä sain rauhassa siivota loppuun ja mielikin rauhoittui. Jopa niin paljon, että esikoinen sai siivouksen lomasta apua rakennuspuuhiinsa.
Tuo Nelsenin lausahdus on yksi lempiohjeitani. Kun olen huonolla tuulella, tiuskin ja huudan lapsille. Jotenkin minun pitäisi päästä eroon huonosta tuulestani. Silloin on oikeus aikalisään. Hetkeksi pois tilanteesta, tehdä jotain sellaista, josta tulee parempi mieli. Usein hetken tauko jo auttaa, vaikkei mitään erityisempää tekisikään. Ja voihan lapsille sanoa, että nyt minua kiukuttaa, ehkä he ymmärtävät antaa tilaa. Ja onneksi minulla on aina mahdollisuus pyytää lapsilta anteeksi huonoa käytöstäni.
Sama pätee myös lapsiin. Kiukutteleva lapsi ei tarvitse rangaistusta, vaan jotakin (tekemistä), mistä hän tulee paremmalle tuulelle. Mutta tästä riittää omaksi postaukseski.

Rutiini määrää

Pääsin yksin kasvimaalle aurinkoon vadelmia leikkaamaan ja silloin tuli pohdittua taas kasvatusjuttujakin. Miksi rutiini ja päivärytmi ovat niin tärkeitä lasten kanssa? Haaveilin kesälomapäivästä ilman lapsia ja mietin, että ensin en varmasti osaisi edes rentoutua, kun olen niin tottunut, että tietyt asiat täytyy tapahtua tiettyyn aikaan. Rutiinista voisi varmasti sanoa paljonkin hyvää, se antaa lapselle turvallisuudentunnetta jne. Mutta mietin vähän toista näkökulmaa. Rutiini auttaa välttämään valtataisteluja lapsen kanssa. Rutiini määrää, en minä. Jane Nelsen puhuu erityisesti rutiinin hyödyllisyydestä ilta- ja aamukaaoksen välttämisessä. Uskon, että iltarutiinit ovat auttaneet suurelta osalta siihen, että meillä ei suuremmin käydä kamppailua nukkumaanmenosta tai nukkumaanmennessä. Lapset tietävät, että iltaruuan ja lastenohjelmien jälkeen on aika mennä nukkumaan. Nelsen antaa vinkiksi tehdä lapsen kanssa yhdessä listan iltatoimista piirrosten tai vaikka valokuvien kanssa. Sitten lasta ei tarvitse komentaa tekemään sitä ja tätä, vaan voi sanoa esim: Katsopa, mitä on seuraavana listallasi, mitäs sinun on sitten tehtävä? Esikoisen kanssa valokuvasin hänen iltatoimensa, kun hän oli noin 2,5-vuotias, mutta ei kuvasarjaa kovin paljon tullut käytettyä. Yhden Nelsenin vinkin olen kyllä omaksunut. Aamuhässäkän välttämiseksi vaatteet katsotaan valmiiksi edellisenä iltana. Lapset ovat vielä siinä iässä, että saan useimmiten valita vaatteet itse, mutta toiveet otetaan kyllä huomioon. Kaksi vanhinta voivat sitten itse pukeutua, kun itse olen aamutoimillani tai nuorinta pukemassa. Uskon, että he ovat omaksuneet tavan niin, muistuttavatkin joskus minua, että vähän vanhempana myös itse katsovat vaatteensa valmiiksi.

Pukeutuminen tuo mieleen toisen teeman: lapsen auttaminen. Rudolf Dreikurs, jonka psykologiaan Nelsen paljon oppinsa perustaa, on sanonut jotenkin niin, että kun lapsi jotakin on oppinut, ei sitä enää pitäisi tehdä hänen puolestaan. 5- ja 3-vuotiaani selviytyvät pukeutumisesta jo täysin omatoimisesti. Yritän rohkaista heitä omatoimisuuteen, mutta myös autan heitä. En halua tehdä siitä taistelua. Tärkeää on, millä asenteella auttaa. Onko viesti, minä haluan auttaa, vai minä teen tämän, koska sinä et osaa, minä osaan paremmin. Jälkimmäinen ei rohkaise lasta yrittämään. Siinä mielessä olen kyllä samaa mieltä siitä, että lapsen puolesta ei liikaa pitäisi tehdä asioita, vaan sallia hänelle onnistumisen kokemuksia, minä osasin, minä selvisin tästä. Mikä tuntuu sen paremmalta!
Olen huomannut, että sen kuuluisan lauseen takana lapsi osaa, "jos haluaa" voi olla muutakin kuin vain uhmaa. Viimeisen reilun kahden kuukauden aikana, kun mieheni on ollut poissa työssä, olen huomannut, miten lasteni sanoisinko emotionaalinen energia on vähentynyt. Alkuun he pukeutuivat itse reippaasti. Viime viikkoina he ovat halunneet usein apua. Papan poissaolo on painanut heitä,  ja puhtia itse yrittämiseen on vain ollut vähemmän. Jos silloin komennan heitä tekemään itse, pahennan vain asiaa.

Vapaata kasvatusta?

Tänään ruokaa laittaessa kahden vanhimman ollessa päiväkodissa Elias pyöri jaloissa keittiössä ja parhaansa mukaan aukoi laatikoita. Sallin penkomisen siellä missä se oli mahdollista, kuten muovikulhojen kanssa. Mietin, että mahtaa tämä näyttää aika kaoottiselta ja vapaalta kasvatukselta, mutta ajattelin, että minulle on tärkeämpää, että meillä on mukavaa yhdessä, kuin ainainen kieltäminen, sitäkin riitti, ja taistelu. Hiljattain luin Jane Nelseniltä, että taapero on kuin ohjelmoitu tutkimaan ympäristöään, se on hänelle luonnollisin asia, ja kielto ja rajoitus aiheuttaa konfliktin tämän tutkimisinnon kanssa. Ajattelin, että minun tehtäväni on huolehtia, että tämä 1-vuotiaan tutkiminen ja oppiminen voi tapahtua turvallisesti. Ei hän enää vuoden päästä heittele tavaroita laatikoista pois. Arne ja Alisa kysyvät nätisti, saavatko he viedä jotain keittiöstä leikkeihinsä ja yleensä vastaus on myönteinen. He tietävät, että leikin päättyessä tai viimeistään ennen iltaruokaa ja lastenohjelmia tavarat on tuotava paikoilleen.

1-vuotiastakin voi kasvattaa positiivisesti

Nyt kun olen jo vähän sisäistänyt positiivisen kasvatuksen oppeja, kolmannen lapsen kohdalla huomaan, että taaperonkin kasvatus voi olla positiivista, eikä vain kieltoa kiellon perään. Tietenkin kiellolla on paikkansa, joitakin asioita ei yksinkertaisesti voi antaa tehdä, joko se on liian vaarallista tai materiaalinen vahinko on (minun mielestäni) liian suuri. Mutta lasta voi ohjata monella tapaa positiivisesti häntä kunnioittaen eikä pakolla. Pakkoa vastaan aina tulee protesti.
Pari esimerkkiä: Puhelinpöytämme on niin matala, että Elias ottaa ongelmitta puhelimen latausasemasta, se niin kivasti piippaa. Sen sijaan, että syöksyn paikalle nappaamaan puhelimen hänen kädestään, ojennan käteni ja sanon kiitos, ja Elias antaa puhelimen käteeni. Kyllä häntä silti harmittaa lelun menetys, mutta protesti ei kestä montaa sekuntia.
Toinen mielenkiinnon kohde on tiskikone. Sisältö on mielenkiintoista ja kannen päälle olisi kiva kiivetä. Olen viime päivinä huomannut, että Elias hyväksyy paremmin kieltoni ja poispitämiseni, kun hän lopuksi saa aivan itse sulkea tiskikoneen. Se on kiva hetki meille molemmille.

Pari linkkiä "oppikirjasta"

http://www.positivediscipline.com/
http://janenelsen.com/

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan

Olen oppinut, että voin vaikuttaa paljon lasteni käytökseen - omalla käytökselläni. Kun päivän päätteeksi mietin, miten päivä on mennyt, mietin, miten minulla on mennyt. Kuinka olen jaksanut hillitä itseni vai olenko antautunut huonolle tuulelle ja huutanut lapsille. Sillä jos minulla on ollut hyvä päivä, meillä kaikilla on ollut hyvä päivä. On ollut aika kova läksy oppia, että minun on otettava vastuu käytöksestäni. Usein se onkin huonosti käyttäytyvä mama eikä huonosti käyttäytyvät lapset.

Kasvatuskurssilla käytettiin kuvaa, jossa aikuinen ja lapsi ovat samalla tasolla, "yhteenkuuluvuuden taso" (Gemeinschaftebene). Kun aikuinen kohtelee lasta alentavasti, lapsi painetaan tason alapuolelle ja hän ei tunne enää yhteenkuuluvuutta ja rakkautta. Lapsi haluaa kuitenkin takaisin samalle tasolle ja hakee yhteenkuuluvuutta yleensä jollakin ei-hyväksytyllä käytöksellä. Ongelma on siinä, että hän ei tulekaan takaisin samalle tasolle aikuisen kanssa vaan tämän yläpuolelle, ja keinulautaefekti on valmis. Ei aikuinenkaan halua olla alaspainettu. Jonkun on kierre lopetettava.

Aamulla Alisa aloitti heti marinan. Voi ei, eilinen päivä meni jo tällä sävelellä! Onneksi pystyin olla provosoitumatta, en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan käänsin sitä muualle. Pian Alisakin unohti huonon tuulensa tai huomion tarpeensa ja oli suurinman osan päivästä iloinen tyttömme. Eilinen ei ollut niin menestykäs. Marina ärsytti mamaa, ja hän myös ilmaisi sen. Kierre oli valmis.

Rangaistuksen sijaan ratkaisu

Arnella on juomapullo, joka pitää vääntää kiinni. Pienen ajan sisällä hän unohti useamman kerran sulkea pullon ja päiväkotilaukku kastui. Harmitti. En olisi halunnut taas pestä laukkua. Toruin. Ongelmalle piti tehdä jotain. Sanoinkin, että pitääkö meidän etsiä sinulle toisenlainen pullo, jossa on irrallinen korkki, jota ei voi unohtaa sulkea. Tämä olisi ehkä ollut looginen seuraus huolimattomuudesta, joutuu luopumaan hienosta pullosta, jonka käyttö ei onnistu. Ja jos asian ilmaisee toruvasti, "kun et nyt kerran pysty tästä asiasta huolehtimaan...", tulee siitä rangaistus. Rohkaiseeko se lasta huolellisemmaksi? Todennäköisesti se vain lannistaa, "tätäkään minä en osaa". Onneksi mieleeni tuli oppimaani. Mikä voisi olla ongelman ratkaisu? Kysyin Arnelta, auttaisiko häntä muistamaan vääntää pullon kiinni, jos laittaisimme sen kylkeen merkin muistuttamaan. Hän oli innostunut ehdotuksesta. Piirsin pienen kuvan, jossa oli pullon korkki ja käsi, ja teippasin sen pulloon. Arne seurasi kiinnostuneena. Seuraavan päivänä hän tuli kotiin päiväkodista ja ylpeänä hehkui: " Mama, laukku ei ole yhtään märkä."  Voi kuinka onnellinen olin, että olin pystynyt antamaan pojalleni tällaisen positiivisen oppimiskokemuksen. Ja itsekin totesin olevani oppimiskykyinen. Ongelmiin voi hakea ratkaisua, ongelmat ja virheet ovat oppimista varten.
Tästä on useampi viikko, eikä pullo ole unohtunut auki sen koommin. Ja olen huomannut, että Arne soveltaa oppimaansa. Yhtenä aamuna Arne sanoi, että minä tarvitsisin kojelaudassa muistutuslapun, kun istuin vain ajamaan ja olin unohtanut laittaa yhden lapsen turvavyön kiinni.

Kunnioita lastasi niin kuin itseäsi

Yksi positiivisen kasvatuksen vahvuuksista on mielestäni siinä, että se ei ole vain yksi metodi, jota käyttämällä kaikki sujuu, vaan periaate, jota voi soveltaa kaikkeen. Ydin on siinä, että lasta kohdellaan kunnioittavasti ja ihmisarvoisesti.

Ennen kuin tutustuin positiiviseen kasvatukseen, kasvatukseni jonkinlainen punainen lanka oli käsky " kunnioita isääsi ja äitiäsi". Pidin sitä tärkeänä, koska Jumala on luvannut siitä seuraavan siunauksen. Mutta kunnioitus tarkoitti minulle lähinnä tottelemista, lapsi tekee mitä vanhempi käskee. Ja luulin, että kunnioitukseen voi kasvattaa tai jopa pakottaa. Kunnes sitten positiivisen kasvatuksen parissa tajusin, että kunnioituksen täytyy olla molemmin puolista. Myös minun täytyy kunnioittaa lastani. Tämä on ollut ehdottomasti tärkeintä, mitä olen oppinut positiivisen kasvatuksen kautta. Kun kasvatuskurssin lopussa kehotettiin ottamaan yksi periaate tai väline ja alkamaan soveltamaan sitä, oli tämä valitsemani periaate. Jane Nelsen on ilmaissut asian myös näin: "Kindness and firmness at the same time". Samanaikaisesti sekä ystävällinen että päättäväinen. Ystävällisyys ja lempeys on kunnioitusta lasta kohtaan, päättäväisyys ja tiukkuus on kunnioitusta itseä kohtaan.

Mitä se sitten on käytännössä? Eniten minua on auttanut ajatella, miltä minusta tuntuisi, jos minua kohdeltaisiin näin? Tai kohtelisinko miestäni tai ystävääni näin? Miltä minusta tuntuisi, jos virheen tehtyäni saisin vain kuulla nuhteita, "mitäs minä sanoin", yms. Ei juuri rohkaisisi korjaamaan virhettäni tai oppimaan siitä.

Minä tein sen!

Jälleen yksi ihana oppimiskokemus antoi loppusysäyksen siihen, että todellakin olen tässä blogia kirjoittamassa. Mutta aletaan alusta...

Keväällä 2008 seurakunnassamme pidettiin kasvatuskurssi, jolloin tutustuin ensimmäisen kerran positiiviseen kasvatukseen. (Positive Discipline) Lapseni olivat silloin 2,5 v ja vajaa vuoden ikäiset, ja olin hyvin kiitollinen, että jo varhaisessa vaiheessa törmäsin tähän suurenmoiseen kasvatusfilosofiaan. Sen synnyttäjä on Jane Nelsen, jonka perusteos on "Positive Discipline". Hankin silloin heti tämän kirjan ja se on kulunut paljon käsissäni. Siinä on niin paljon hyvää, että kaikkea ei pysty millään kerralla sulattamaan ja soveltamaan. Mutta ilokseni olen saanut huomata, että olen oppimiskykyinen.

Sitten tämänpäiväiseen: Positiivisen kasvatuksen yksi perusajatuksista on, että huonosti käyttäytyvä lapsi on lannistunut lapsi (A misbehaving child is a discouraged child). Mieheni on ammatiltaan konemestari. Tällä hetkellä on hän kolmen kuukauden työjaksolla, kaksi kolmannesta on takana. Aikaisemmat työjaksot ovat olleet maksimissaan neljä viikkoa. Nyt olen alkanut nähdä lapsissamme, varsinkin vanhimmassa, merkkejä siitä, että emotionaalisesti heidän voimansa alkavat olla aika lailla vähissä papan pitkän poissaolon vuoksi. Arne kiukustuu ja itkee herkemmin, kaikki menee pieleen, mama on tyhmä, aina niin mukavaan päiväkotiin (suomalaisittain paremminkin päiväkerhoon) ei tee mieli mennä, jne. Koko illan oli erinäistä kiukuttelua. Kun suljin lastenohjelman sovitusti, siitä tuli aikamoinen purkaus. Oli aika mennä nukkumaan. Lastenhuoneessa Arne ärhenteli pikkuveljelleen. Kutsuin Arnen ystävällisesti polvelleni istumaan, ja sanoin, että vaikka kuinka kiukuttaisi ja harmittaisi, toisille ei saa tehdä kipeää. Puhuimme muustakin, huomisesta päivästä, hän sai luvan olla kotona päiväkodista, kun siskokin on vielä sairaana. Huomasin, kuinka hän rauhoittui. Olin iloinen, että pystyin hallitsemaan itseni, enkä ollut alkanut vastata kiukutteluun huutamisella. Kuinka iloinen olin, että minulla oli ymmärrys, mitä pojan käytöksen taustalla oli. Kun olin jo toisten lasten kanssa hampaiden pesulla, Arne juoksi ohi, ja huusi: "Anteeksi, mama - kaikesta!" Sitten mentiin hyvillä mielin nukkumaan.