Kuinka leijona kesytetään?

Tyttäreni on saanut kirkkaan ja kuuluvan äänen. Ja sitä voi käyttää monella tavalla. Hänen itkunsa on ollut aina kuuluvaa, mutta kesän aikana siihen on tullut mukaan suoranaista karjuntaa. Ja hän on huomannut, että hänellä on siinä oiva ase. Jos ei tapahdu niin kuin minä haluan, niin sitten minä huudan. Minä huudan sinun korvaan! Isoveli on jo oppinut antamaan monessa asiassa periksi, että huuto loppuisi, ja monesti haluaisi minunkin niin tekevän. Mutta en halua, että neiti terrorisoi koko perhettä.
Jane Nelsen sanoo, että kaikella käytöksellämme on jokin tavoite, usein alitajuisesti. Tiedämme, että lapset hakevat ei-toivotulla käytöksellään huomiota ja harvoin tiedostavat sen. En ole Alisan huutoa syvällisemmin yrittänyt analysoida, mutta jokin aika sitten koin ahaa-elämyksen. Vaikka hän oli mielellään menossa päiväkotiin kesäloman jälkeen, sinne jäädessä tuli kuitenkin itku ja huuto. Kun hän takertui syliini, se tuntui ihan samalta kuin pikkuveljensä kiinnitarrautuminen, kun olen ollut johonkin yksin lähdössä. Ajattelin, että Alisa halusi sanoa: " Minäkin olen pieni, minäkin tarvitsen äitiä!" Vaikka hän onkin perheen ainut tyttö, ei keskimmäisen osa aina varmasti ole helppo. Haluaisi olla iso niin kuin isovelikin ja kuitenkin vielä pieni. Eikä huuto aina ole "tehdään niin kuin minä haluan" -huutoa. Alisa kestää vielä huonosti kritiikkiä. Jos jostakin sanoo vähän tiukemmin, siitä voi tulla itku.
Mitä sitten tehdä, kun tyttöni huutaa ja karjuu? Ei ole todellakaan aina helppoa säilyttää maltti ja pysyä ystävällisenä ja päättäväisenä (friendly and firm) ja toimia lasta kunnioittavasti. Paljon virheitäkin olen tehnyt. Kerran esimerkiksi laitoin kättäni tytön suulle estääkseni korvia vihlovan huudon. Samantien tajusin, että se ei ole lasta kunniottavaa käytöstä. Miten itse saman kokisin? Kerran Alisa sanoi niin tekevänsä ja huusi kiukussaan pikkuveljen korvaan. Halusin heti antaa viestin, että tuota ei sallita. Menin kylpyhuoneeseen hänen kanssaan ja suojelin omia korviani käsilläni. Sanoin hänelle, että otan hänet syliin, kun hän lopettaa huudon. Pidin häntä sylissä, kunnes hän rauhoittui, ja sitten menimme jatkamaan lelujen keräämistä.
Tuosta on tullut minulle toimintamalli. Jos muita on läsnä, vien Alisan toiseen huoneeseen. Noudatan viisaampien ohjetta siinä, että lasta ei saa jättää yksin. Hän tarvitsee apua, kun ei pysty hallitsemaan tunteitaan ja tilannetta. Nelsenin ohjeen mukaan osoitan kunnioitusta itseäni kohtaan siinä, etten salli Alisan huutaa korvaani eli en ota häntä huutavana syliin. Toisin sanoen kunnioitan omia rajojani. Mutta kun huuto lakkaa, Alisa saa tarvitsemansa sylin.

Hillopurkkitorni

Keittiön työpöydällä on nurkka, johon kerääntyy tyhjiä pulloja ja hillopurkkeja kellariin kannettavaksi. Elias, 20 kk, keksi niille uuden käyttötavan. Muutaman viikon ajan hänkin on päässyt kiipeämään keittiön jakkaralle, joka on ihan lapsia varten, että he pääsevät katsomaan, mitä keittiössä tapahtuu. Yksi kaunis päivä hän rakensi tornin hillopurkeista ja esitteli sitä silmin nähden ylpeänä. En todellakaan ollut huomannut hänen aikeitaan, ennenkuin torni jo seisoi. Kyllähän sitä hetken pidätti hengitystään, kun mietti, mikä sirpalemäärä tuostakin voisi tulla, mutta sitten täytyi vain päätä puristellen hymyillä, mistä tuo tuonkin keksi. Kun kummisetä kuuli asiasta, hän sanoi: " Sehän on luovaa!"
Rakentelu ei ole jäänyt yhteen kertaan. Pari kertaa lasipurkki on pudonnut kivilattialle -rikkoutumatta! Oikeastaan toivon, että kerran menisi purkki rikkikin, että Elias oppisi, että lasi on särkyvää. Mutta olen päättänyt antaa hänen jatkaa harrastustaan. Mitäs siitä, jos yksi hillopurkki menee rikki. Niitä riittää. Lattiatasossa olevan astiakaapin oven kyllä köytän vielä kiinni. Fiksua tietysti olisi korjata purkit pois. Mutta on tärkeänpiäkin asioita. Vieköön mies sitten, kun tulee kotiin. Minä olen päättänyt olla hermostumatta, vaikka muutama purkki menisikin rikki. Saa nähdä, kuinka sitä päätöstä testataan. Nyt iloitsen taaperostani, tuskin hän enää vuoden päästä hillopurkeilla torneja rakentelee.

Meidän perheen säännöt

Olen viime päivinä lukenut pari artikkelia perheen säännöistä ja rajoista, myös vanhempien omista rajoista, päiväkotilehdestä ja tilaamastamme perhelehdestä. Suosittelisin, jos se olisi suomeksi! Jokaisessa perheessä säännöt ovat ja saavat olla omanlaisensa ja meidän perheelle sopivat. Esim. lehteä lukevassa perheessä lapsetkin saavat tuoda lehtensä ruokapöytään, kun se toisessa perheessä on ehdoton ei. Sääntöjä pitäisi olla sopiva määrä. Jos säännöt ovat liian tiukat, lapset puskevat jostakin ulos. Sääntöjen kanssa on sama kuin rajojenkin, ei liian tiukat eikä liian löysät. Sääntöjä ja rajoja voi oikeastaan pitää lähes synonyymeinä, mutta ajattelen mielummin sääntöjä. Siinä on enemmän sellainen maku, että säännöistä on yhdessä sovittu.
Olen miettinyt, mitä ovat meidän perheen säännöt. Muutamia mieleen tulleita:
- Sisään tullessa kengät otetaan pois.
Ei mikään itsestäänselvyys Saksassa!
- Ennen iltaruokaa ja lastenohjelmia leikit siivotaan olohuoneesta pois.
Alakerran leikkihuoneella ei ole niin väliä.
- Lauantaiaamuna lapset auttavat siivoamaan makuuhuoneista duplot ja legot lattialta pois ennen imuroimista.
Oli mukava huomata, että tuosta on tullut jo rutiinia. Yksi lauantaiaamu aamupalalla kysyin lapsilta: "Mitäs tämän jälkeen tehdään?" Vastaukseksi tuli, että siivotaan legot. Ainakin he tietävät, että se on heidän tehtävänsä, vaikka itse kerääminen ei aina ilman marinoita sujukaan. Joskus keväällä yritin saada toimimaan, että legoja kerättäisiin joka ilta, mutta ei se onnistunut. Minä valitettavasti siedän sotkua aivan liikaa ja unohdan itse keräämisen. Mitä ei itse osaa, sen pystyy huonosti opettamaan.
- Iltaruualla kaikki lapset istuvat pöydässä, kunnes nuorimmainenkin on syönyt.
Tämä on ehkä viikon ikäinen sääntö. Aikaisemmin Arne ja Alisa saivat nousta pöydästä lastenohjelmia katsomaan, kun molemmat olivat syöneet. Nyt täytyy nuorinkin laskea samaan porukkaan. Kun sisarukset lähtivät pöydästä, häneltä lensi samantien ruokalappu pois ja oli valmiina lähtemään menoon mukaan. Meillä eletään vahvasti vaihetta "mitä isot edellä, sitä pienin perässä". Lasten kasvaessa säännötkin muuttuvat, kun vapauksia ja vastuuta tulee lisää.
- Televisio laitetaan kiinni lastenohjelmien loppuessa.
Säännöistä pitäisi pitää kiinni ja olla niissä johdonmukainen. Aina välillä olen antanut periksi huutoon " vähän vielä, mä haluan nähdä, mitä tuossa tapahtuu jne." Olen ajatellut, että kyllähän joustoa voi olla. Mutta tuossa paikassa olen todennäköisesti omalla käytökselläni aiheuttanut huudon, joka liittyy tv:n sulkemiseen. Lapset testaavat, venyyko sääntö taas tänään. Viime päivinä olen huomannut, että lapset hyväksyvät päättäväisyyteni mukisematta. Lapset rakastavat rutiinia ja johdonmukaisuutta. Se luo turvallisuutta.
- Nukkumaanmeno-listaa voi pitää yhtenä sääntönä. Nukkumaanmeno-lista on toiminut hyvin ja roikkuu yhä vielä seinällä. Silloin tällöin siihen palataan ja saatan kysyä, mitä on listalla ensimmäisenä. Tai jos Arne unohtuu leikkimään eikä halua valmistautua iltatoimille, sanon, että hän käyttää leikkiaikansa nyt, eikä sitä ole sitten enää myöhemmin.
Perhekokous olisi oivallinen paikka puhua perheen säännöistä ja miettiä niitä yhdessä. Meillä siitä ei valitettavasti ole tullut rutiinia. Mutta se on minulla mielessä ja ehkä kun on aika miettiä uusia sääntöjä, esim. kotitöitä, on aika pitää taas perhekokous.
Kerron vielä esimerkin Nelsenin kirjasta. Perheen vanhemmat kokivat ongelmana, että kuusi lasta kinastelivat ruokapöydässä. He päättivät puhua asiasta perhekokouksessa. Puhumatta ongelmasta mitään, he kysyivät lapsilta, kuinka kauan he tarvitsisivat aikaa iltaruuan syömiseen. He sopivat yhdessä, että varttitunti olisi riittävä aika. Seuraavalla aterialla vanhemmat nauttivat ruokansa ja vartin kuluttua alkoivat korjata pöytää pois. Lapset eivät kinastelultaan olleet ehtineet syödä ruokaansa loppuun. He testasivat muutaman kerran, olivatko vanhemmat tosissaan, mutta pian oppivat syömään ruokansa ajallaan, eikä kinasteluun jäänyt aikaa.