Auttaisiko halaus?

Nelsenin yksikertainen vinkki huonon tuulen poistamiseen. Mitäs jos kiukuttelevalle ja huonolla tuulella olevalle lapselle sanookin "Anna mä halaan sua"? Mahikset on hyvät, että lapsen kiukku sulaa halaukseen, ja se auttaa voittamaan omankin todennäköisesti kasvavan ärtymyksen. Tänä iltana tapahtui jotain tämän tapaista.
Iltapesulla Arne temppuili ja "hörskötti"(ymmärtääkö tuota sanaa muut kuin eteläpohjalaiset : ) ja minä huusin ja komensin. Kun hän suihkusta tullessa räiski vettä paidalleni, meinasi pinna palaa lopullisesti. Onneksi Arne yhtäkkiä sanoikin: " Mama, mä rakastan sua". Eihän siinä voinut olla enää vihainen, vaan halata ja pyytää anteeksi huutamista. Ja kaupanpäällisiksi sai vielä hyvän tuulenkin.

Ratkaisu ongelmaan

Kälyni tuskaili kolmasluokkalaista poikaansa, joka yhtenään unohtaa tehdä kotiläksyjään. Nyt he yrittävät rangaistus-palkintosysteemillä selvitä viimeiset viikot lukuvuoden loppuun. Läksyjen unohtamisesta seuraa viikkorahan vähentämistä ja jos kaksi viikkoa hoitaa läksynsä unohtamatta, saa jonkin palkinnon. Kysyin eikö loogisista seurauksista olisi apua? Jos poika ei huolehdi läksyistään, antaa hänen kärsiä seuraukset. Äidin mukaan ongelma on, ettei poikaa haittaa, vaikka läksyt unohtuu. Hän viattomana kertoo koulussa, että pääsi unohtumaan, ja siitä ei suuria seuraa. Niin, loogiset ja luonnolliset seuraukset eivät toimi, jos asia on lapselle yhdentekevä. Ehdotin vielä, että he voisivat puhua pojan kanssa, mikä häntä auttaisi muistamaan tehdä läksynsä.
Ajattelin, että tämä on tyypillinen ongelma, jossa voisi käyttää loogisia seurauksia opettamaan lapselle vastuullisuutta. Mutta vielä parenpi vaihtoehto on yritää löytää ongelmaan ratkaisua. Tämä voisi olla asia käsiteltäväksi perhekokoukselle, jossa koko perheen voimalla voitaisiin miettiä, mikä voisi auttaa poikaa/veljeä muistamaan tehdä läksynsä. Tai sitten lapsen kanssa kahden kesken miettien. Ensin voi aivoriihimaisesti miettiä erilaisia asioita, jotka voisivat auttaa, joista asianosainen sitten saa valita mieleisensä. Painopiste on auttamisessa ja ongelmanratkaisussa, ei syyllistämisessä, "kun et tätäkään osaa". Muutamia asioita, joita itselleni tulee nopeasti mieleen: lapsi saa itse valita, koska haluaa tehdä läksynsä. Heti koulun jälkeen vai myöhemmin, mutta aina tiettyyn aikaan. Luodaan yhdessä päivärytmilista. Tai jokin sanaton merkki, joka muistuttaa, onko läksyt tehty, vanhemman kysymisen sijaan. Esim. liina television edessä.

"Minä rakastan sinua" kynttilöin

http://store.positivediscipline.com/Using-Candles-to-Deal-with-the-Belief-Behind-the-Behavior_b_19.html
Satuin lukemaan yllä olevan artikkelin, jossa kerrottiin, miten voi toimia, kun sisarusten välillä on mustasukkaisuutta. Meillä mustasukkaisuus ei ole koskaan ollut ainakaan näkyvä ongelma, mutta maman huomiosta kyllä kilpaillaan, varsinkin kun papa on poissa. Kuka saa olla vieressä jne. Päätin kokeilla artikkelin esimerkkiä ja luulen että se teki vaikutuksen Arneen ja Alisaan.
Pidimme lyhyen perhekokouksen ja rohkaisukierroksen jälkeen halusin näyttää jotain lapsille. Minulla oli viisi eri pituista ja väristä kynttilää kuvastamaan jokaista perheen jäsentä. Sytytin oman kynttiläni. Kerroin, että kun mama ja papa menivät naimisiin, annoin kaiken rakkauteni papalle, ja sytytin papa-kynttilän. Mutta omanikin vielä paloi. Sitten syntyi Arne. Mama rakastaa Arnea ja Arnen kynttilä syttyi palamaan. Sitten Alisan ja lopuksi Eliaksen. Mama rakastaa kaikkia yhtä paljon, jokaisen lapsen kynttilä paloi yhtä kauniisti.

Munakellometodi

Olen viime päivinä käyttänyt menestyksekkäästi "munakellometodia". Luin siitä uusimmasta Nelsen-kirjastani. Jos lapsi kieltäytyy keräämästä leluja, menemästä nukkumaan tms., voi hänelle antaa munakellon ja kehottaa laittamaan aikaa esim. 5 minuuttia. Lapsi saa valtaa, vaikkakin rajoitetusti ja itse olen poissa tilanteesta. Nyt määrää munakello. Edellisestä poiketen olen itse kääntänyt ajan, mutta omiani vähän isompien lasten kohdalla toimisi varmasti hyvin se, että saa ajankin kääntää itse.
Olemme sopineet lasten kanssa perhekokouksessa, että aamuisin laitan munakellon soimaan 5 minuuttia ennen kuin on aika lähteä päiväkotiin. Silloin he tietävät, että leikit ovat pian loppu ja kellon soidessa on aika pukeutua lähtöä varten. Kellon käydessä heidän on myös viimeistään etsittävä, jos haluavat ottaa jonkin lelun päiväkotiin mukaan. Tämä on toiminut hyvin. Säästyn moneen kertaan sanomiselta "nyt on aika lähteä" ja maltin menettämiseltä.
Munakello on toiminut hyvin myös iltatoimien aikana. Iltatoimet-listassamme on aikaa leikille vielä juuri ennen sänkyyn menoa. Jotta minun ei tarvitse sanoa "nyt sänkyyn" ja alkaa väittelyä "vielä vähän leikkimisestä", laitan lopuksi munakellon viideksi minuutiksi käymään. Se antaa aikaa varautua leikin lopettamiseen. Kellon soidessa hypätään sänkyyn.
Kun kehuin miehelleni hyvää metodia, hän kommentoi, että näin varmaan jonkin aikaa. Tottahan se on. Ei tämäkään ole se yksi ainoa viisasten kivi, vaan yksi monien joukossa. Jane Nelsenkin kertoi, että pitkän aikaa hänen täytyi joka viikko tuoda uudelleen perhekokouksen sovittavaksi, miten kotityöt jaetaan. Mutta jos jokin toimii viikonkin, on se jo voitto ja rauhaisampaa yhteiseloa yhteenottojen sijaan.

Perhekokous: nukkumaanmeno

Jane Nelsen kirjoittaa, että hänen numero yksi kasvatusmetodinsa on perhekokous. Noin puoli vuotta sitten kokeilimme pitää kaksi perhekokousta, mutta sitten se jäi. Nyt oli muutama ongelma ratkaistavaksi, jotta olin kypsä yrittämään uudelleen. Ylipäätään Arne ja Alisa alkavat olla nyt iässä, että perhekokous voisi toimia. Luin edeltävästi vielä Nelsen melko tuoreen artikkelin aiheesta, jossa hän rohkaisi, että mikään ei suju siinä paikassa harjoittelematta.
Äitienpäivänä aamupäivällä sitten pidimme kokouksen. Aluksi esittelin kokouksen agendan. Se on paperi, joka on joka viikko jääkaapin ovessa ja siihen jokainen voi lisätä asioita, joita voisi käsitellä perhekokouksessa. Olin kirjoittanut paperille muutaman kohdan.
Kokous alkaa rohkaisukierroksella (compliments). Tarkoitus on, että jokainen sanoo toisille jotakin, mistä on kiitollinen, arvostaa toisessa jne. Tämä on tuntunut jotenkin teennäiseltä, mutta onko sen hienompaa, kuin että lapset oppivat huomioimaan positiivisen toisessa ja ilmaisemaan sen. Kiitin Arne ja Alisaa siitä, kuinka he leikkivät Eliaksen kanssa, vaikka Elias usein häiritseekin heidän tekemisiään. Kiitin myös Papaa siitä, että hän oli edellisenä päivänä ottanut koko konkkaronkan rautakauppaa mukaan, ja minä sain rauhassa siivota ja antaa ajatusten lentää. En odottanut toisilta osanottoa, koska heillä ei ollut mahdollisuutta valmistautua. Nyt minulla on haasteena muistuttaa lapsia siitä, että seuraavassa perhekokouksessa hekin voivat sanoa jotakin. Jos näen jotakin hyvää tapahtuvan, voin ehdottaa, että tuo voisi olla hyvä muistaa perhekokouksessa.
Ensimmäisenä kohtana listassani oli nukkumaanmeno. Viime aikoina se on ollut ongelmallista varsinkin Arnen kanssa. Meillä on leikkihuone alakerrassa, mutta isot ja pienet legot ovat yläkerrassa, ja Arne ei tee mitään mieluummin kuin rakenna legoilla. Vaikka hän on paljon päivän aikana yläkerrassa rakentamassa, nukkumaanmennessäkin on vielä kova halu rakentaa. Hermostumiseen asti häntä on pitänyt kehottaa laittamaan pyjamaa päälle ja valmistautumaan sänkyyn. Halusin kokeilla nukkumaanmeno-listan tekoa. En puhunut ongelmasta mitään, vaan sanoin, että haluamme tehdä tällaisen listan. Ensin keräsimme kaikki asiat, jotka tapahtuvat nukkumaan mennessä. Itse ehdotin listaan myös leikkimisen. Sitten yhdessä mietimme, missä järjestyksessä asiat tehdään. Listamme näyttää tältä:
1. Riisuutuminen
2. Suihku/kylpy (jos tarpeen)
3. Yövaatteet päälle
4. Hampaitten pesu
5. Vaatteet seuraavalle päivälle (mama tekee)
6. Leikkiminen
7. Sänkyyn
8. Iltarukous
9. Iltasatu
10. Mama laulaa
Tänään pääsimme kokeilemaan listaa kunnolla ja se toimi toivomallamme tavalla. Leikkiaika motivoi laittautumaan nopeasti sänkyvalmiiksi. Tarkoituksella autoin isommat lapset ensin valmiiksi ja hoidin Eliaksen vasta sitten, että heille jäi mahdollisimman paljon aikaa vielä leikkiä. Kun minullakin oli kaikki valmiina, käänsin munakellolla vielä viisi minuuttia aikaa ja sanoin, että pirinä tarkoittaa sänkyynmenoa. Tästä en ollut sanonut aikaisemmin, mutta munakello oli käytössä jo aamulla päiväkotiin lähtiessä. Juuri kun aika oli lopussa, Arnella oli vielä idea päässä rakentaa ja hän olisi halunnut tehdä vielä vähän. Tein sen virheen, että aloin väittelemään asiasta hänen kanssaan. Minunkin olisi vain pitänyt toimia suunnitelman mukaan ja mennä toisten kanssa sängyille. Arne olisi kyllä seurannut nopeasti perässä ja olisimme todennäköisesti säästyneet itkulta. Huomenna harjoitellaan uudestaan.
Perhekokouksessamme oli vielä pari pienempää kohtaa. Lopuksi ideana on tehdä jotakin hauskaa yhdessä koko perheellä. Pidimme pienen tauon, jonka aikana Elias meni päiväunille ja isommat etsivät pelin pelattavaksi. He tulivat kasan kanssa, josta etsimme yhden lyhyehkön pelin koko perheellä pelattavaksi. Meillä oli kiva peli yhdessä, mutta sitten papalla oli jo kiire kokkaamaan äitienpäivän kunniaksi. Minulla oli sitten hyvin aikaa pelata lisää pelejä Arnen ja Alisan kanssa Eliaksen nukkuessa päiväunia.
Nyt on sitten haasteena jatkaa tästä. Ei ole aivan helppoa löytää hyvää aikaa viikonlopulta. Kokous pitäisi pitää kerran viikossa. Mutta nyt uskon minulla olevan motivaatiota kokousten jatkamiseen. Se todellakin opettaisi lapsille hyviä asioita: toisen arvostamista, kuuntelemista, vuorollaan puhumista, ongelmanratkaisutaitoa, ja se olisi arvokasta aikaa yhdessä perheenä.
http://store.positivediscipline.com/Family-Meetings_b_2.html

Minäkin olen tärkeä

Nyt ei ole jakaa mitään suuria oppimiskokemuksia omasta arjesta lasten kanssa, mutta jaan yhden varhaisemman a-haa-elämyksen Nelsenin kirjojen äärellä, muistutukseksi itsellenikin.
Maailma on muuttunut sitten isoäidin ajoista. Entisajan kasvatusmenetelmistä voi olla montaa mieltä, mutta yksi etu sen ajan lapsilla oli. He saivat kokea olevansa tärkeitä. Tämä tuli aivan luonnostaan olosuhteista johtuen. Niin maalla kuin kaupungissakin lapsillakin oli omat kotityönsä. Ja he tiesivät, että heidänkin työpanoksensa oli tärkeä, jotta pöydässä oli ruokaa syödä.
Meidän lapsillamme ei ole tätä etua. He saavat kutakuinkin kaiken valmiina. Siksi on tärkeää luoda tilaisuuksia, että he saavat kokea tekemisen kautta, että minäkin osaan ja pystyn, minunkin panokseni on tärkeä. Kun miettii, siinä on ero, kun joku vain sanoo minulle kohteliaisuuden, tai kun olen tehnyt jotakin, joka auttaa yhteiseen hyvään, vaikka ilman palautettakin.
Käytännössä: lapset on otettava mukaan tekemään kotitöitä pienestä pitäen, yhdessä suunnitellen keskinäisessä kunnioituksessa. Hienoja sanoja, tarkoittaa sitä, että ei "minä käsken"-mentaliteetilla vaan yhdessä sopien. Kun säännöt on yhdessä sovittu, niitten pitämisestä voi sitten muistuttaa. Mutta siihen ei välttämättä ole tarvetta aikuisen taholta, jos on sisaruksia perheessä...
Paljon olisi parantamisen varaa itsellänikin tälläkin alueella. Pieni tämän aamullinen kohtaus tulee mieleen aiheeseen vähän liittyen: Arne huitoili ja pelleili miekkansa kanssa aamukiireessä päiväkotiin lähtiessä. Sanoin hänelle, että voisit lopettaa leikkimisen ja käyttäytyä niin kuin oikea ritari ja mennä avaamaan jo porttia. Niin hän hävisi kenkkiä laittamaan ja porttia avaamaan.