Kyltit kehiin - yksi menestystarina

Kerroin jo viimeistä edellisessä postauksessa muutamasta perhekokouksessa tehdystä kyltistä ja niiden vaikutuksista. Olemme todellakin pitäneet perhekokouksen nyt joka sunnuntai ja kyltit ovat olleet lasten ratkaisu moneen ongelmaan, myös viikko sitten sunnuntaina. 

Asialistalla oli jälleen iltaruoka ja lastenohjelmat sen jälkeen. Lapsilla on kauhea kiire katsomaan lastenohjelmia, vaikka paussi olisikin tv:ssä päällä. Se ärsyttää, kun koko ajan kysytään, saanko jo nousta pöydästä. Puhuimme asiasta, kunnes Arne sanoi: "Okei, mä sanon, mikä tässä on takana. Me riidellään siitä sohvapaikasta." Aha, siis kuitenkin. Ongelma oli jo jokseenkin tiedossa. Arne ja Alisa tappelivat jo ikuisuuden toisesta sohvan päätypaikasta. Kyseessä on siis aivan tavallinen kolmenistuttava sohva, jonka toinen pääty on jostain käsittämättömästä syystä parempi kuin toinen. Kerrankin Alisa kaatui pahasti, kun molemmat syöksyivät sohvaa kohti.

Ongelma tiedossa, mikä ratkaisuksi? Mikäs muu kuin kyltti. Arne ja Alisa kirjoittivat nimensä pahvilapulle, toinen toisella ja toinen toiselle puolelle. Naru vielä ja kyltti oli valmis. Se ripustettiin jääkaapin seinälle. Kyltti käännettäisiin päivittäin.

Todellakin, enää ei ollut syöksyilyä eikä riitelyä sohvapaikasta. Kyltissä oleva istui lempipaikalla ja toinen toisessa päässä. Elias on onneksi tyytyväinen keskellä. Ensimmäiset päivät pidin huolta, että kyltti oli varmasti käännetty ja osoittaisi oikean nimen. Kunnes sitten lauantaina vain viikko kyltin käyttöönoton jälkeen Arne sanoi: "Ei me tarvita enää kylttiä. Mä oon tottunut jo tähän toiseen päätyyn, mä voin istua tässä." Ja niin Arne ja Alisa repivät kyltin! Kuukausia vaivannut ongelma oli ratkennut! Tietysti olimme monet kerrat sanoneet, että sohvan toinen pääty on aivan yhtä hyvä paikka kuin toinenkin pääty. Mutta mitäs lapset vanhemmiltaan uskovat, heidän on se itse koettava.

Miksi kyltit toimivat? Samasta syystä kuin moni muukin asia. Lapset saavat olla itse päättämässä ja miettimässä ratkaisua ongelmaan ja myös tekevät kyltit itse. Siitä tulee heidän asiansa. Jos minä tekisin kyltit ja ilmoittaisin, että nyt tehdään näin, yritys olisi tuomittu epäonnistumaan. Se olisi vain yksi aikuisten antama sääntö lisää.

Nuorimmainen nukkumaan

Satuin katsomaan, mikä on eniten klikattu postaukseni: "Perhekokous: nukkumaanmeno" on kirkkaasti kärjessä. Niinpä niin, varmasti ongelmapesä jossain vaiheesssa joka perheessä. Minun kärsivällisyyteni on tällä hetkellä koitteilla nuorimman kohdalla. Arnella ja Alisalla iltatoimet ovat rutinoituneet. Kun iltaruuan ja lastenohjelmien jälkeen mennään yläkertaan, he laittavat yövaatteet päälle ja tekevät iltatoimensa ja sen jälkeen on aikaa vielä leikkiin toisia odotellessa. Arnen huone on ullakolla ja hän saattaa unohtua sinne rakentamaan legoillaan. Sanoin Arnelle perhekokouksessa, että olisi kiva, jos minun ei tarvitsisi huomauttaa häntä iltatoimien tekemisestä, kun Eliaksen kanssa on jo tarpeeksi stressiä.

Elias on nyt sen ikäinen, vajaa 4 v, että hänen pitäisi itse riisua ja pukea pyjama päälleen. Mutta ongelma on sama kuin aikoinaan Arnen ja Alisan kanssa. Kun hän tulee huoneeseensa, odottavat siellä lelut ja hän unohtuu rakentamaan duploilla tai katselemaan kirjaa. Ei hän ole nukkumaanmenoa vastaan, jokin muu on vain mielenkiintoisenpaa. Se tyyppivastaus on: Joo, kohta. Mutta hetkisen perästä tilanne on aivan ennallaan. Tai jos hän aloittaakin riisumaan, se on jäänyt ensimmäiseen vaatekappaleeseen.

Mitä sitten olen jo kokeillut? Päätä mitä itse teet. Olen sanonut Eliakselle: "Minä voin NYT auttaa sinua riisumaan." Auttaminen tarkoittaa tässä tapauksessa, että olen läsnä. Jos hän ei ole heti valmis aloittamaan riisuutumista, lähden huoneesta ja teen jotain muuta, katson esim. koululaisten vaatteet seuraavaksi päiväksi. Joskus tämä toimii. 

Mieleen tulee munakellometodi. Eliakselle voisi laittaa 5 minuuttia aikaa ja kellon soidessa olisi aika riisua. Voisi toimia muutaman päivän. 

Vaatekaapin ovessa on vielä Arnen ja Alisan nukkumaanmenolista. Eliaskin sen tuntee ja tietää, mitä pitää tehdä ensin, eli ensin iltatoimet. Listassa tulee kohta leikillekin. Jonkin verran se on auttanutkin. Mutta Eliakselta on myös tullut vihaisena: "Tyhmä lista!" Tässä asiaa pohtiessani mieleeni on tullut, että ehkä olisi aika tehdä Eliaksen kanssa oma lista. Vaikka lopputulos olisikin täysin samanlainen, se olisi Eliaksen lista, sellainen, mitä hän on ollut mukana tekemässä ja sanomassa, mikä on järjestys. Tätä täytyykin kokeilla! Ehkä jo seuraavassa perhekokouksessa.

Perhekokous kannattaa

Olen jo muutamaan kertaan kirjoittanut perhekokouksesta.

http://minnakasvattaa.blogspot.de/2012/07/lomamatkalle.html 

http://minnakasvattaa.blogspot.de/2011/05/perhekokous-nukkumaanmeno.html 

Silti en kai ole ollut tarpeeksi vakuuttunut sen hyödyllisyydestä, koska siitä ei ole tullut tapaa. Pari viikkoa sitten mies oli taas pitkästä aikaa reissussa ja ehkä sen vuoksi pinnani kireämmällä ja muutama lähes päivittäin toistuva kina lasten kanssa ärsytti aika tavalla. Päätin, että on aika pitää perhekokous ongelmien ratkai-semiseksi.

Silmäilin aiheesta oppikirjasta ja ilmoitin asiasta lapsille muistaakseni edellisenä päivänä. Suunnittelin kokousta sunnuntai-iltapäivälle. Mies ei siis ollut kotona, pidin kokouksen yksin lasten kanssa. Pidimme kokouksen lounaan jälkeen. 

Nelsen suosittelee kokouksen aluksi "kiitoskierroksen" (compliments). Jokainen osallistuja sanoo kaikista muista jotain positiivista. Se voi tuntua aika teennäiseltä, mutta uskon, että sillä on paikkansa. Ensinnäkin se luo positiivisen ilmapiirin, kuka ei haluaisi kuulla itsestään jotakin hyvää? Olen huomannut, että se tekee itsellekin hyvää miettiä jokaisesta lapsesta erikseen jotakin hyvää, mistä on iloinen jne. Olemme pitäneet kokouksen nyt kaksi kertaa ja tähän mennessä lapset eivät ole halunneet sanoa mitään. Aion olla itse-pintainen ja pitää kiitoskierroksesta kiinni. Ainakin lapset ovat mielellään kuulleet itsestään jotain ja toivon, että he itsekin oppivat huomaamaan toisten hyvät puolet tai pienet palvelukset, joista voisivat kiittää.

Arne on nyt melkein kahdeksan ja tokalla ja Alisa kuusi ja ekalla (Saksassa aloitetaan koulu 6-vuotiaana). Heillakin on koulussa viikoittain luokan kokous. Kyselin ensimmäisellä kerralla, minkälaisia sääntöjä heillä on kokoukseen liittyen. Samanlaista käytöstä me haluamme omankin kokouksemme aikana. Oli kiva huomata, että Arne ja Alisa ovat nyt tarpeeksi vanhoja perhekokousta varten. Aikaisemmin olemme pitäneet kokouk-sia Eliaksen päiväunien aikana. Nyt se ei ole enää mahdollista. Elias ei jaksanut istua pöydän ääressä. Mutta annoin hänen mennä ja tehdä omia juttujaan eikä se häirinnyt meitä muita.

Jääkaapin ovessa olevaan paperiin olin kirjoittanut muutaman kohdan käsiteltäväksi. Selitin, että tästä lähtien jääkaapin ovessa tulee olemaan perhekokouslista, johon jokainen voi kirjoittaa ongelman käsiteltäväksi. Tähän mennessä minä olen ollut ainoa, joka listaa on jotain kirjoittanut. Ensimmäisen kokouksen jälkeen mietin, että mahtaakohan aiheita kertyä, mutta on niitä. Olen huomannut, että se on tehnyt  minulle hyvää saada kirjoittaa toistuvasti ärsyttävä asia ylös. Kun tilanne on päällä, siitä on turha väitellä. Minua on auttanut, kun olen voinut kirjoittaa asian ylös ja sanoa, että tästä puhutaan perhekokouksessa.

Selitin Arnelle ja Alisalle, että kokouksen tavoite ei ole miettiä rangaistuksia tai torua vaan auttaa löytämään ratkaisu ongelmiin. Mitäs sitten oli asialistalla? 

- Arnen takki

Arnella oli houno tapa tiputtaa takkinsa naulakon eteen lattialle eikä laittaa sitä naulaan roikkumaan. Uudestaan ja uudestaan kehotin häntä laittamaan takkinsa naulaan. Kokeilin myös huutaa hänet huoneestaan kaksi kerrosta ylempää laittamaan takkinsa naulaan. Mikään ei auttanut ja se ärsytti minua. Joten sanoin Arnelle, että minä en haluaisi nalkuttaa aina asiasta. Ongelmaan pitäisi keksiä jokin ratkaisu. Sanoin, että olin miettinyt jonkinlaista merkkiä, mikä muistuttaisi takin ripustamisesta eikä minun tarvitsisi siitä sanoa, mutta minulla ei ollut mitään konkreettista ideaa. Arne ja Alisa ehdottivat kylttiä. Vihreä kyltti, kun takki on naulassa ja punainen, kun se ei ole. Hyvä idea! 

Lopuksi askartelimme kyltit. Hain vihreää ja punaista paperia ja ne liimattiin pahvin molemmille puolille. Vihreälle puolelle Arne kirjoitti " Takki on naulassa" ja punaiselle puolelle " Takki naulaan". Tein reiät reunaan ja pujotin narun. Laitoimme kyltin roikkumaan sinitarralla oveen naulakon viereen. 

Ensimmäisinä päivinä kyltti oli täysin vihreä. Sitten jouduin käätämään sen punaiselle, kun koulurepusta takki päätyi penkille naulakon sijaan. Sillon huomautin Arnelle, että kyltti on punainen. Hän sanoi myöhemmin, että minun ei tarvitsisi sanoa mitään, käyttää vain kylttiä. Minunkin pitää pitää kiinni sovituista jutuista. Nyt kyltti on vain silloin tällöin punainen, eli takki on ehdottomasti useammin naulassa kuin lattialla!

- Kengät portaikossa

Kenkähyllymme on portaikossa. Lapset jättävät kenkänsä sikin sokin ja olin kyllästynyt siitäkin huomaut-tamaan joka päivä. Sanoin, että joka päivä käytössä olevia kenkiä ei välttämättä tarvitse laittaa hyllylle, mutta ne voisi edes laittaa hyllyn eteen nätisti riviin. Minun ehdotukseni oli, että Arnella ja Alisalla olisi vuoropäivin vuoro laittaa kengät järjestykseen. Siihenkin he halusivat tehdä kyltin. He piirsivät kumpikin omalle puolelleen kengän kuvan ja kirjoittivat nimensä. Kyltin ripustimme oveen kenkähyllyn viereen. Ensimmäisinä päivinä kenkiä järjestettiin ahkerasti. Nyt emme aina tiedä, kenen kenkäpäivä on, mutta kengät ovat joka tapauksessa paremmassa järjestyksessä kuin aikaisemmin, vaikka eivät aivan tiptop.

- Lastenohjelmien katsominen kouluaamuiltoina.

Saksassa lastenohjelmat tulevat jonkin verran myöhemmin kuin Suomessa. Yleensä lapset katsovat niitä18.40-19.25 välisenä aikana. Tämän jälkeen tulee vielä kouluikäisille lapsille tarkoitettu ohjelma, jossa kerrotaan erilaisista teemoista kuten palokunta. On sovittu, että kouluaamuina sitä ei katsota, se tulee liian myöhään. Silti harva se ilta televesion sulkemisesta piti kinata. Selitin, että minulla ei ole mitään kyseitä ohjelmaa vastaan. Viikonloppuisin ja lomalla sen saa katsoa. Hyväksi onneksi juuri sillä tulevalla viikolla oli torstai ja perjantai koulusta vapaata. Sain kertoa, minä kaikkina iltoina he saisivat katsoa ohjelman. Mihinkään muuhun ei tuntunut olevan tarvetta. Jo samana iltana Arne laittoi heti sovittujen lastenohjelmien loputtua telkkarin pois päältä. Tähän mennessäkään asia ei ole ollut enää ongelma. Uskon, että moneen asiaan auttaakin jo vain se, että siitä voidaan puhua neutraalissa tilanteessa perhekokouksessa.

- Iltaruokailu ja lastenohjelmat

Yleensä syömme iltaruokaa 18.30 tai vähän sen jälkeen. Varsinkin Arnella on kova kiire syödä ruokansa ja päästä katsomaan lastenohjelmia. Pitkään on ollut sopimus, että lapset voivat nousta pöydästä, kun ovat kaikki syöneet ruokansa. Tästä huolimatta Arne on heti syötyään kysymässä, saako hän nousta pöydästä. Yritin selittää, että iltaruoka voi olla ainoa ruoka, jolloin istumme kaikki samanaikaisesti pöydässä ja haluamme viettää aikaa yhdessä, kyse ei ole pelkästään syömisestä. Lupasin, että ainakin klo 19 alkavan ohjelman he näkisivät. Laittaisin paussin päälle, jos tarpeen. Ei olisi mitään kiirettä tv:n ääreen.

Tähän ongelmaan keskustelu ja lupaus lastenohjelman nauhoittamisesta auttoi vain rajallisesti. Kun Arne taas yksi ilta monta kertaa parin minuutin välein kysyi, saako hän nousta pöydästä, laitoin ongelman uudestaan perhekokouksen asialistalle. Eivät ongelmat useinkaan kerrasta häviä tai ratkea, mutta muutamakin päivä rauhaa voi olla voitto.