Mitäs minä sanoin

Jane Nelsen osoittaa monia pieniä asioita, joita teemme lasten kanssa, mutta kun vähän pysähtyy ajattelemaan, niissä ei ole paljonkaan järkeä. Moni kuuluu kategoriaan "näin en toimisi aikuisen kanssa, miksi sitten lapsen kanssa". Jostakin kumman syystä ajattelemme (ainakin itsestäni tunnistan), että lapset olisivat jotenkin erilaisia, että heillä olisi erilaiset tunteet kuin aikuisilla. Yksi tällainen asia on kommentti "mitäs minä sanoin". Kukas tuon mielellään kuulee, kun itsekin jo tietää, että toisin olisi ollut parenpi.  Tällä viikolla alkoi taas päiväkoti kesäloman jälkeen. Vaikka Arne ja Alisa olivat molemmat innolla menossa jälleen päiväkotiin, Alisalla tuli itku ensimmäisenä aamuna päiväkotiin jäädessä. Mukavaa oli silti ollut. Kuitenkin hän seuraava aamuna ilmoitti päättäväisesti, että hän ei halua mennä päiväkotiin. (Päiväkoti tarkoittaa meidän lasten kohdalla aamupäiviä n. klo 8.30-12.30) Koska pakottavaa tarvetta päivähoidolle ei kohdallamme ole, annoimme Alisan jäädä kotiin. Kerroimme mieheni kanssa kuitenkin, että aiomme mennä pellolle perunannostoa aloittamaan. Siellä tulee varmasti olemaan kuuma ja päiväkodissa olisi todennäköisesti mukavanpaa. Alisa pysyi päätöksessään ja oli innolla lähdössä kasvimaalle. Mieheni kanssa epäilimme kuitenkin hänen kestävyyttään ja varauduimme marinaan. Mietin, että nyt täytyy muistaa jättää "mitäs minä sanoin" -kommentit, kun kasvimaalla ei olekaan mukavaa. Antaa hänen itse kokea päätöksensä seuraukset. No, yllätyksekseni Alisa jaksoi ja viihtyi kasvimaalla hyvin. Työssä ei mennytkään kovin kauan ja aurinkokin pysyi pilvien takana. Aamupäivä keskimmäiselle tuntui tekevän muutenkin hyvää, kun isoveli oli päiväkodissa ja pikkuveli nukkui osan ajasta, ja heitä ei ollut huomiota jakamassa. Tänään perjantaina hän menikin reippaasti päiväkotiin ilman isoveljeäkin.
On iso kiusaus sanoa " mitäs minä sanoin". Aivan kuin lapsi tarvitsisi meitä opettamaan, että tässä kohtaa valinta on ollut väärä. Sen sijaan että lapsi oppisi valintansa seurauksista, sapotoimme todennäköisesti oppimiskokemuksen ärsyttävällä kommentillamme. Myötätuntoa toki saa näyttää ja apua antaa tilanteen mukaan, ei lasta saa ja tarvitse yksin jättää. Uteliailla kysymyksillä voi ehkä saada selville, mitä lapsen päässä liikkuu, mitä hän tapauksesta oppii ja auttaa häntä huomaamaan syyn ja seurauksen ja mitä tapahtuneesta voi oppia.

"Positiivinen kasvatus" Suomessa?

Fysioterapeutin odotushuoneessa perhe-lehdessä huomasin otsikon "Kasvatusta ilman rangaistuksia?".  Artikkeli oli hyvä ja samoilla linjoilla positiivisen kasvatuksen kanssa. Siinä oli ihan samoja käytännön vinkkejä, miten voi selvitä ilman rangaistuksia. Positiivinen kasvatus ei siis ole mikään kummajainen, vaan olen lukenut samansuuntaisia artikkeleita useampia Saksassa. Mutta olen kokenut hyvänä, että minulla on yksi "paketti", johon voin perustaa ja sitä sitten täydentää ja siihen verrata, eikä keräillä kaikenlaista "tuo tuntuu hyvältä" periaatteella. Innostuin googlettamaan, mitä Suomesta löytyy aiheesta. Sain sellaisen vaikutelman, että Suomessa positiivista kasvatusta vastaava kasvatustyyli kulkee nimellä "ohjaava kasvatus". Löytyi mm. MLL sivuilta.

Mitä olen oppinut? osa 2

Jatketaan aiheesta "olen oppinut pitämään suuni kiinni".  Olen oppinut kuuntelemaan ja katsomaan, mitä lapsella on mielessä, sen sijaan, että olisin heti kontrolloimassa ja torumassa hänen tekemisiään. Varsinkin vanhin on pienestä pitäen ollut nopea käänteissään. Hän oli mielellään katsomassa ja auttamassa ruuanlaitossa, ja monesti oli tilanne, että hän yhtäkkiä meni kaapille tai laatikolle ja teki mieli sanoa, että mitä sinä nyt sinne menet... Mutta hän olikin jo hakemassa kattilaa tai kauhaa, jota tiesi maman tarvitsevan.
Ylipäänsä olen oppinut miettimään, tarviiko lapsen käytökseen tai toimintaan puuttua. Muistan tilanteen, jota analysoin kasvatuskurssin aikana. Tulimme autolla kotiin päiväkodista. Pihassamme tytär nousi autosta ja hyppäsi vesilätäkköön ja kasteli housunsa. Housujen likaantuminen siinä taisi eniten harmittaa ja toruin, kuinka tyttö nyt tuolla lailla meni tekemään. Sävyni oli sellainen, että tytöltä tuli itku. Jälkeenpäin mietin, miten olisin voinut toimia toisin. Sotkemisesta olisi voinut huomauttaa ystävälliseenkin sävyyn. Mutta sitten mietin, että olisiko asiasta tarvinnut ollenkaan huomauttaa. Kuraveden lentämiselle olisi voinut yhdessä nauraa. Ja vaihtaa sen suuremmitta puhtaat housut jalkaan.

Mitä olen oppinut?

Kesän reissut on tehty ja nyt pääsee taas omalle koneelle. Mitään järisyttäviä ahaa-elämyksiä ei matkanvarrella ole sattunut, mutta olen pohdiskellut, mitä olen Positiivisen kasvatuksen parissa oppinut. Yksi tärkeimmistä on ehkä se, että mietin kasvatukseni tavoitteita, enkä vain toimi päämäärättömästi. Me kaikki haluamme lapsillemme kaikenlaista hyvää, mutta monikaan ei todennäköisesti mieti tarkemmin miten siihen päästään. En minä ainakaan miettinyt.
Haluan, että lapseni saavat hyvän itsetunnon, kokevat pystyvänsä ja osaavansa, kokevat olevansa hyväksyttyjä sellaisina kuin ovat, osaavat tehdä päätöksiä. Siinä tavoitetta, mutta miten siihen päästä? Minä olen oppinut pitämään suuni kiinni. Kun tytär haluaakin yhdistää tuon paidan tähän hameeseen, kunnioitan hänen mielipidettään ja päätöstään, vaikka itse olisinkin ehkä valinnut värit toisin. Vaateasioissa alkaa kahden vanhimman kohdalla tulla omaa mielipidettä ja tuen sitä, sään sallimissa rajoissa. Tärkeämpää kuin ulkopuolisten mielipide lasteni pukeutumisesta, on se että lapseni kasvavat itsenäisyydessä. Tai kun lapset piirtävät ja värittävät, he saavat tehdä sen niin kuin haluavat. Tuo on monelle varmasti luonnollinen asia, mutta varsinkin vanhemmalta sukupolvelta olen kuullut kommenttia, tee niin tai näin, näin on "oikein". Lapset ovat uskomattoman luovia ja idearikkaita. Koitan antaa palautetta, "hyvä idea, eipä tullut itselle mieleen". Minun tapani tehdä ei ole ainoa oikea. Kun pysähtyy kuuntelemaan, lapsilta löytyy monta hyvää ideaa. Tai "mutta minä haluan näin!" ei välttämättä olekaan uhka ja uhmaa, vaan lapsen vahva mielipide, jota voin ja haluan kunnioittaa.