Potalle ja pytylle

Mitkä ovat olleet meidän perheen kasvatusteemoja viime aikoina? Esikoisen kanssa opettelen koulunkäyntiä ja kaikkea siihen kuuluvaa, siitä joku toinen kerta. Nuorimmainen on oppinut viimeisen kuukauden aikana kuivaksi! Siitä pari ajatusta.
Elias täyttää joulukuussa kolme vuotta. Se on ainakin täällä Saksassa jonkinlainen raja vessatouhujen oppimiselle. Lapsilla on oikeus päiväkotipaikkaan kolmivuotiaasta lähtien ja koetaan, että siihen mennessä lapsen pitäisi olla kuiva. Jokaisen lapseni kohdalla se onkin onnistunut. Yllättäen tyttärellä meni myöhäisemmäksi, vaikka toisin olisin odottanut. Mutta jokaisella lapsella on oma aikataulunsa. Kun on sen aika, kuivaksioppiminen sujuu nopeasti. Yksi äiti sanoi, jossakin vaiheessa tulee se viikko, sinä et vain tiedä, milloin. Kuulin tuon jo, kun Arne oli vaipoissa ja se auttoi osaltaan ottamaan asian rennosti.
Toisen kommentin luin Jane Nelsenin blogista www.positivediscipline.com, jota selailin pari kuukautta sitten. Hän sanoi, että se on oikeastaan vanhenpi, joka opettelee, kun hän opettaa lastaan kuivaksi. (When parents say, "I'm training my child to use the toilet," what they really mean is, "I'm training myself to remind my child to use the toilet." ) Niinhän se on, yhtä paljon kuin se on lapsen kypsyydestä kiinni, se on myös aikuisen valmiudesta auttaa lasta.
Kesä aikana Elias alkoi osoittaa merkkejä valmiudesta kuivaksi opetteluun. Aamuisin ja iltaisin hän pissasi pottaan, kun vain muistin viedä hänet potalle. Silloin tällöin hän sanoi, että pissa tulee. Pari kertaa kesäsäällä kokeilin ilman vaippaa, mutta kun housut olivat heti toistuvasti märät, päätin odottaa.
Tuli sitten lokakuun kolmas. Se on Saksassa yleinen vapaapäivä, tänä vuonna arkipyhä. Mieskin oli kotona ja aamulla ajattelin, että tänäänpä olisi sopivan leppoisa päivä koittaa ilman vaippaa. Elias ei heti ollut innostunut asiasta ja sain vähän tsempata pikkuhousujen pukemista. Mutta kyllä hän sitten ylpeänä heti kertoi, että hänellä ei ole vaippaa.
Siitä se sitten lähti! Ensimmäinen päivä meni heti ilman vahinkoja, jos ei oteta lukuun sitä, kun katsottiin koko perheellä elokuvaa. Eihän sitä siinä jännityksessä vähän väsyneenä äitin sylissä huomannut. Muuten Elias sanoi, kun hänellä oli hätä ja hän ehti hyvin pytylle tai potalle. Seuraavana päivänä tuli pari vahinkoa, kun isotäti oli hoitamassa eikä äiti aivan lähellä huomioimassa. Ja mitäs sitten vaikka vahinkoja tuleekin. Vaihdetaan kuivat housut ja jatketaan menoa.
Eli tiivistäen ohjeeni pottatouhuja opetteleville vanhemmille: Turha stressi pois, odota rauhassa, kunnes lapsi on valmis. Kun ajattelet, että on sen aika, mieti oletko itse valmis. Valmis antamaan lapselle tarvittavan huomion ja avun ja vähät välittämään, kun vahinkoja sattuu.

Lomamatkalle!

Jos perhekokousta ei muuten käytä, sitä kannattaa ainakin käyttää lomamatkalle valmistautumiseen. Jane Nelsen tai paremminkin hänen miehensä kuvaa kirjassa hyvin sen hyötyjä. Vanhemmille tuli tilaisuus lähteä Hawajille ja he päättivät ottaa kaksi teini-ikäistä lastaan mukaan. He kertoivat asiasta perhekokouksessa ja sanoivat, että loman täytyy olla vanhemmillekin mukavaa, eivätkä he halua tappelevia ja valittavia lapsia mukaansa. Perhekokouksessa päätettiin listata asioita, jotka tekevät vanhenpien elämästä vaikean lomalla: kinastelevat lapset, väittely vanhenpien kanssa, rahankerjääminen, omien tavaroidensa poiskorjaamatta jättäminen, kun ei kanna omaa laukkuaan ja vanhemmille ilmoittamatta johonkin lähteminen. Lapset sanoivat, että entä sitten asiat, jotka ärsyttävät lapsia? Hekin saivat oman listan: hienossa ravintolassa syöminen, samassa sängyssä nukkuminen, ei tarpeeksi rahaa, sen määrääminen mitä saa ostaa ja mitä ei, ikkunapaikasta tappeleminen lennolla.
Useammassa perhekokouksessa haettiin yhdessä ratkaisuja ongelmakohtiin. Päätettiin, että lapset säästäisivät rahaa lomalle ja vanhemmat antaisivat tietyn summan sen lisäksi. Raha jaettaisiin joka päivälle ja lapset saisivat vain sen summan päivittäin käyttöönsä, mutta saisivat käyttää sen niin kuin haluavat. Lapset lupasivat kantaa omat matkatavaransa ja pakata vain sen verran kuin jaksavat kantaa. Mark ottaisi makuupussin mukaan ja nukkuisi lattialla, jos ainoa vaihtoehto olisi nukkua samassa sängyssä Maryn kanssa. He istuisivat vuorotellen ikkunapaikalla lennolla. Sovittiin, että lapset söisivät MacDonaldsissa, kun vanhemmat syövät ravintolassa. Lapset lupasivat olla tappelematta ja aina kertoa, kun lähtevät jonnekin. Isänsä kysyi: "Entä sitten, jos unohdatte ja kuitenkin alatte tapella?" Mark ehdotti salaista merkkiä. "Hyvä idea", äiti sanoi. "Jos alatte tapella, vedämme korvannipukastamme muistutukseksi siitä, että lupasitte olla tappelematta." "Päteekö se sinuunkin ,isä?" Mark kysyi. " Saammeko antaa sinullekin merkin, jos sinä aioit menettää malttisi meidän kanssamme?" Sekin oli isän mielestä hyvä idea.
Yhteinen valmistautuminen antoi koko perheelle odotuksen tunnelmaa ja yhteisymmärryksen henkeä. Suunnitelma tuli testattua, kun Mark halusi ottaa skeittilautansa mukaan. Ilman väittelyä isä pystyi vakuuttamaan hänet sen käytön ja kantamisen hankaluudesta ja Mark jätti sen kotiin. Automatlalla lentokentälle tytär alkoi ruuhkassa valittaa janoa, mutta jaksoi sitten hyvin odottaa lentokentälle, kun Mark muistutti, että tällaisista tilanteista oli puhuttu. Hotellihuoneessa oli todellakin vain kaksi parisänkyä, joten he olivat iloisia, että olivat varautuneet hankaluuksien välttämiseksi. Kaiken kaikkiaan loma oli hyvin onnistunut ja perheen yhteishenki ja läheisyys vieläkin parenpi kokemus.

Yllä olevan esimerkin rohkaisemana halusin pitää perhekokouksen ennen viiden päivän Italian reissuamme Lago Maggiorelle. Pidimme kokouksen Eliaksen päiväunien aikana. Puhuimme pitkästä automatkasta. Mitkä asiat voisivat auttaa lapsia viihtymään? Äänikertomukset ja musiikki, kuvakirjat. Kerroimme, että papakin haluaa kuunnella välillä radiota ja varsinkin kuulla ruuhkailmoituksia. Papa voisi ladata lapsille omaa musiikkia MP3-soittimeen, jota he voisivat kuunnella korvakuulokkeilla. Ja tietenkin aikaisemmalta Sveitsin matkalta mieleen jäänyt tunnelien laskeminen. Niitä muuten tulee n. 50 Sveitsin läpi!
Vuokrasimme leirintäalueelta varustetun teltan. Puhuimme teltan koosta ja järjestyksen ylläpitämisestä. Olimme ajatelleet, että Arne ja Alisa voisivat osallistua tiskaamiseen vuorotellen yksin kummankin vanhemman kanssa. Siinä tarjoutuisi edes pieni hetki tehdä yksin jotain vanhemman kanssa. Puhuimme minkälaisia leluja voi ottaa telttailemaan mukaan ja mitä ylipäätänsä siellä voi tehdä. Teimme listaa tarvittavista tavaroista.
Puhuimme rahasta ja siitä, että sitä ei riitä kaikkeen mahdolliseen. Arne ja Alisa eivät vielä saa viikkorahaa, mutta halusimme antaa kummallekin viisi euroa reissua varten.

Miten sitten kävi? Listat auttoivat, että kaikki tarvitta tuli mukaan. Viiden tunnin automatkat menivät hyvin, meillä ei ollut mitään kiirettä. MP3-soittimelle lataaminen oli jäänyt, mutta saman asian ajoi CD-soitin. Kuulokkeiden käyttö oli vielä lapsille outoa ja aiheuttikin enemmän sählinkiä kuin rauhaa. Tunneleita laskettiin innolla ja loppumatkasta kuunneltiin koko porukalla äänikertomuksia.
Tiskaaminen oli ensimmäisellä kerralla jännää, mutta sitten siitä kinaseltiinkin, kuka tiskaa ja miksi. Alisa kyllä jossain vaiheessa totesi, että se oli mukavanpaa papan kuin maman kanssa : ).
Taskuraha jäi loppujen lopuksi konkreettisesti antamatta. Mutta kun retkipäivänä lapset mankuivat puistonpielessä olevaan karuselliin pääsyä ja papa ei ollut oikein taipuvainen, keksin, että siihenhän lapset voisivat käyttää taskurahaansa. Ja niin kaikki olivat tyytyväisiä.
Ennen Legolandian reissua on sitten seuraava perhekokous, viimeistään!

Nyt nukkumaan!

Soitin ystävälleni pari iltaa sitten. Puhelun aikana hän useanpaan otteeseen komensi kolmea lastaan nukkumaan, selvästi turhautuneena jokailtaisesta takusta. Myöhemmin mietin, miten häntä voisi auttaa. Ehdotin hänelle seuraavaa:
Ystäväni tulisi valita ajankohta, jolloin hänellä on muutama ilta vapaana peräkkäin aloittaa uusi systeemi. Hänen tulisi kutsua lapset koolle, miksei koko perhekin ja kertoa, että hän haluaa muutoksen jokailtaiseen taisteluun nukkumaanmenosta. Hän on siihen väsynyt, eikä se ole kenellekään mukavaa. Hänen tulisi kysyä lapsilta, milloin heidän mielestään tulisi olla nukkumassa koulupäivinä? Ystäväni haluaisi sen olevan klo 21. Jane Nelsen sanoo, että lapset yllättävän hyvin tulevat lähelle aikuisen mielipidettä, kun heille annetaan vapaus valita. Yhdessä heidän tulisi sopia kellonaika. Jos kello yhdeksästä ei päästä yhteisymmärrykseen, ehkä puoli kymmenen on tyydyttävä kompromissi.
Lapset syövät joka ilta iltapalan ja se olisi hyvä alku iltatoimille. Ystäväni voisi yhdessä lasten kanssa miettiä, mitä kaikkea kuuluu heidän perheessään iltatoimiin ja tehdä niistä listan. Tarkalla järjestyksellä ei ehkä ole niin väliä, kun lapset ovat jo isonpia. Nuorin ei ole vielä koulussa, joten hän tarvitsee jonkinlaisen kuvan eri asioista pystyäkseen listaa lukemaan. Lista pannaan jonnekin esiin. Iltapalan alusta siihen kun täytyy olla sängyssä, on lapsilla puoli tuntia aikaa hoitaa iltatoimensa. Ystäväni vastuulla on huolehtia, että iltapala on puoli tuntia ennen nukkumaanmenoa. Sitten hän voi laittaa munakellon päälle puoleksi tunniksi, jotta nuorimmallekin on ajankulku selvä eikä hänen tarvitse vastata kysymyksiin ajankulusta. Tämän jälkeen ystäväni parhaiten vetäytyy omiin puuhiinsa ja antaa lasten hoitaa iltatoimensa. Ystäväni on kertonut lapsille, että klo yhdeksän hän tulee sanomaan hyvää yötä, rukoilemaan iltarukouksen ym. Jos lapset eivät ole sovittuna aikana valmiina, voi ystäväni odottaa hetkisen, mutta sitten hänen on ensimmäisenä iltana parasta lähteä lenkille tai huonolla säällä vetäytyä katsomaan televisiota tms. Hän ei ole enää käytettävissä, muuta kuin ehkä jos lapsi haluaa tulla sanomaan hyvää yötä.
Ystäväni oli valmis muutokseen ja kiinnostunut ehdotuksestani. Lapset varmasti jossain vaiheessa testaavat, kuinka tosissaan äitinsä on. Ennenkuin tilanne paranee, voi se huonontuakin lasten testatessa uutta. Muutos vaatii pitkäjänteisyyttä. Odotan mielenkiinnolla, mitä ystäväni kertoo.

Poisheittämisen siunaus

Olin viikko sitten seurakuntamme naisten viikonlopussa, ensimmäistä kertaa yötä yksin poissa kotoa! Aiheena oli, miten naisetkin kodin ja työn keskellä voivat löytää rauhallisia hengähdyshetkiä itselleen. Ensimmäinen osio käsittelikin ajankäyttöä ja organisoimista. Jotenkin minut haastoi tarpeettoman tavaran poisheittäminen, ehkä nyt oli aika sille kypsä, vaikka olen aiheesta vähän ennenkin kuullut. Nyt ei ole mitään polttavia kasvatuskysymyksiä, voin suunnata energiaani vähän muualle. Miten tämä aihe nyt ylipäätään sopii kasvatusblogiin? Kaikki mikä saa äidin paremmalle mielelle, hyödyttää lapsiakin ja toiseksi, jos taloudenhoito sujuu helpommin, jää aikaa olennaisemmalle.

En ole mitenkään hyvä järjestyksen ylläpitäjä. Tavaroilla pitää olla oma paikkansa, mutta liian usein ne lojuvat jossain muualla. Epäjärjestys ei niin kauheasti haittaa minua ja olen ottanut sen luonteeseeni kuuluvana osana. Toisaalta sitten huomaan, että kyllä ne raivaajaa odottavat kasat sitten kuitenkin stressaavat, kun ympärilleen katselee ja miettii, että tuokin asia pitäisi saada hoidettua. Tulin sunnuntaina kotiin ja heti samana iltana tilasin itselleni aiheesta kirjan, kahden äidin kirjoittaman "eloonjäämiskodinhoito-oppaan". (Bianka Bleier, Birgit Schilling: Besser einfach - einfach besser) Ensimmäisenä luin turhan tavaran poisjättämisestä ja totesin, että ehkä minua ei olekaan tuomittu olemaan epäjärjestyksellinen. Ehkä minulla on vain liikaa turhaa tavaraa. Mietin alakaappia, jossa on astiapyyhkeitä, esiliinoja, patalappuja, kangaskasseja ja askarteluliina. Se oli tupaten täynnä ja sekaisin. Siivosin ainakin kolmanneksen astialiinoista pois, joita en kuitenkaan käytä, osan kasseista ja patalappuja, jotka ovat väärän värisiä keittiööni. Nyt tilaa on hyvin ja pyyheliinat kauniissa kasassa. Eihän tämäkään järjestys kestä ikuisuuksia, mutta ainakin saan pitkään hyvän mielen kaapilla käydessäni.

Huomenna on sopivasti vaatekeräys ja käytettyjen vaatteiden pussit kerätään kotiportilta. Portaikossa odottaa kuusi pussia aamulla ulosvietäväksi. Kolme, neljä laatikollista on vielä lajiteltuna pariskunnalle, joka vie vaatteita Romaniaan. Mielestäni aika radikaalisti kävin vaatteitani läpi. Mutta vieläkin hyllyllä on pino T-paitoja, jotka ovat siinä käyttämättömänä jo muutaman vuoden. Muistoja eri satamista lähetyslaivavuosiltani. Pitäisi ainakin nostaa pino ylähyllylle. Eiväthän ne muistot minnekään häviä, vaikka heittäisinkin paidat pois. Samalla tavalla on lahjaksi saatujen tavaroiden kanssa. Olen sanonut itselleni, että ei se muuta suhdettani johonkin ihmiseen, vaikka heittäisinkin häneltä lahjaksi saamani tavaran pois. Kun heitän turhan ja tarpeettoman tavaran pois, saan tilaa tärkeille ja tarpeellisille. Suosittelen! Seuraavaksi minua odottavat kodinhoitohuone ja sen kaapit...

Asuuko meillä uhma?

Meillä on ollut oikein mukava pääsiäisen aika ja olemme viettäneet paljon aikaa perheenä. Mietin tänään, kuinka onnellinen olen perheestämme ja lapsistamme ja kuinka hyvin meillä menee, uhmaikäisestä huolimatta. Uhmaiällä on huono maine ja englanniksi sanotaankin " terrible two's", "kauhea 2-vuotias". En ole Arnen ja Alisan uhmaikää pitänyt mitenkään kauheana, ja siinä varmaan yksi syy onkin siitä kunnialla selviämiseen. Jos keskittyy negatiiviseen, on sillä taipumus lisääntyä, ja sama pätee positiiviseen. Eli jos asenteeni on, että ei uhmaikä nyt mitenkään kauhea ole, niin ei se varmaan sitä myöskään ole.

Elias on kolmonen ja hyötyy siitä. Äiti on kokeneenpi ja tietää, että uhmaikä on vain kehitysvaihe, joka menee ohitse. Kuten tässä mieheni kanssa totesimme, että tyttömme on rauhoittunut. En ole psykologi enkä osaa hienosti selittää, mitä uhmakohtaus on. Mutta luulen, että eniten minua on auttanut, että olen sisäistänyt, että uhmakohtaus on vain voimakas tunneilmaisu, lapsen oman tahdon löytymistä ja itsenäistymistä. Minun ei tarvitse yrittää taistella sitä vastaan, voin antaa sen olla. Uhmakohtaus ei ole hyökkäys minua vastaan.

Kerron erään esimerkin, joka ehkä auttaa ymmärtämään sisäisen asenteemme merkitystä. Kommunikaatiostamme vain seitsemän prosenttia on sanoja, 38 % on mimiikkaa, eleitä ja kehonkieltä ja loput 55 % on sisäistä asennettamme. Kasvatuskurssin pitäjä kertoi esimerkin. Oli vaihe, jolloin hänen kaksi teini-ikäistä lastaan eivät mitenkään tervehtineet häntä koulusta kotiin tullessaan. Jos hän jotakin sai vastaukseksi, niin ehkä jonkinlaisen murahduksen. Jossain vaiheessa hän tajusi, miksi asia niin vaivasi häntä. Se oli aiheuttanut hänessä alemmuuden tunnetta. Mutta hän ymmärsi, etteihän hänen arvonsa ollut lasten tervehtimisestä riippuvainen. Hän kertoi, ettei ikinä unohda sitä, kun tyttärensä seuraavan kerran tuli kotiin. Hän huusi iloisesti. "Hei, mä tulin!" Äitinsä ei ollut sanonut mitään, vain hänen sisäinen asenteensa oli muuttunut ja tytär aisti sen. Tytär ei enää pystynyt painamaan häntä alas käytöksellään.

Uskon, että itseäni Eliaksen uhmakohtausten kanssa auttaa parhaiten se, etten koe niitten olevan hyökkäystä minua kohtaan. Minun ei tarvitse hillitä häntä eikä taistella vastaan. Annan mielenilmauksen tulla. Uskon, että Elias aistii sen ja siksi mielenilmaukset menevät myös äkkiä ohitse. Ja siksi Elias onkin minulle ihana, hauska, veitikka 2-vuotias eikä hermoja raastava uhmaikäinen.

Kommentti edelliseen

Muutama päivä sitten laitoin ruuaksi muusia ja eräänlaista saksalaista makkaraleikettä. Muut istuimme jo pöydässä ja Eliaskin kiipesi tuoliinsa. Mutta sitten hänelle iskikin uhma ja protesti, hän ei halua syödä, ja hän lähti samantien takaisin leikkimään. Mahtoiko hän huomata, että pöydässä oli muusia, joka ei ole hänen lempiruokaansa vai mistä moinen käytös, joka kuitenkin tuollaisena oli epätavallista. Siinä mieluusti komentaisi pojan takaisin syömään ja nostaisi tuoliinsa istumaan, mutta annoin hänen mennä ja viestitin toisillekin, että antaa asian olla. Rukoilimme ja aloimme syömään ilman Eliasta. Laitoin hänen lautaselleen pienen annoksen ruokaa. Kuinka ollakaan, ei mennyt kauaakaan, kun hän tuli takaisin, kiipesi tuoliinsa ja alkoi syödä. Ei hän lautastaan tyhjäksi syönyt, noukki makkaranpalat ja sivussa hiukan muusiakin. Mutta söipähän edes jotakin.

Lautanen tyhjäksi!

Muutama ajatus aiheesta ruoka ja lasten syöminen. Kasvatuskurssilla opin aikoinaan, että lasta ei voi eikä kannata pakottaa syömään. Loppuviimeksi emme voi pakottaa ruokaa alas lapsen kurkusta. Valtataistelu syömisestä ei kannata; me vanhemmat häviämme sen aina. Syöminen on yksi harvoista alueista, jossa lapsi voi osoittaa vanhemmalle, että minä olen voimakkaanpi, minä voitan. Jos perheessä on valtataistelu käynnissä, lapsi voi mieluummin olla nälkäinen ja jättää syömättä, kuin antaa periksi aikuisen vallalle.
Jane Nelson kertoo kirjassaan esimerkin 4-vuotiaasta Sara-tytöstä. Hänen äitinsä tarjosi hänelle aamupalaksi kaurapuuroa. Kun hän ei suostunut sitä syömään, hän sai puuron eteensä päiväruualla ja vielä iltaruuallakin. Äiti oli hallitseva monella alueella, mutta syöminen oli ainoa alue, jolla Sara pystyi voittamaan. Hän söi niin huonosti, että sai riisitaudin. Viisas lääkäri ymmärsi tilanteen ja kehotti äitiä tarjoamaan ravitsevaa ruokaa, syömään oman ruokansa ja jättämään tytön rauhaan! Äiti oli hyvin pahoillaan tapahtuneesta ja otti neuvosta vaarin ja lopetti sodankäynnin syömisestä. Sarasta ei koskaan tullut reipas syöjä, mutta söi tarpeeksi tullakseen ja pysyäkseen terveenä.

Ohje oli silloin hyvä. Arne oli vajaa 3-vuotias ja silloin tällöin tuli taisteltua siitä, syödäänkö lautanen tyhjäksi tai jostain muusta syömiseen liittyvästä. Lopetin kaiken pakottamisen. Välillä olen miettinyt, olenko antanut turhankin helposti periksi, kun isonpien lasten vihannesvalikoima on aika suppea. Mutta nyt voi jo paremmin sopia asioista, kun Arne ja Alisa ovat isonpia. Esim. se sujuu, että jotakin vihannesta syödään päiväruualla. He saavat valita, mitä vihannesta syövät, jos on useanpi vaihtoehto. Yleisesti ottaen Arna ja Alisa syövät hyvin. Tilanteen mukaan lasta voi rohkaista syömään vielä pari lusikallista ja huomaamatta lautanen tuleekin tyhjäksi. Tai jos stoppi tulee paria lusikkaa ennen kuin lautanen on tyhjä, voi lautasen ravata tyhjäksikin asti.

Toisen hyvän kommentin kuulin samaiselta kasvatuskurssin pitäjältä, kun hän oli joku viikko sitten puhumassa päiväkodin vanhenpainillassa. "Katetun pöydän ääressä ei ole vielä kukaan kuollut nälkään." Tätä ja ensimmäistä ohjetta olen viime aikoina pitänyt mielessä nuorimmaisen kohdalla. Yleensä katan hänelle kaksi lusikkaa, jotta voin vaivihkaa auttaa hänelle pari lusikallista suuhun. Muuten voisi ateria jäädä yhteen tai kahteen lusikalliseen. Toki toisinaan hän syö hyvin lautasensa tyhjäksi ja haluaa vielä lisääkin, lempiruokansa hänelläkin on. Mutta sitten iltaruualla, joka saksalaiseen tyyliin saattaa olla leipää ja leikkeleitä, voi ateria jäädä puolikkaaseen makkarasiivuun. Olen viime päivinä antanut asian olla ja huomannut, että hyvinpä poika näyttää pärjäävän aamuun asti. Yksi ilta olin laittamassa astioita tiskikoneeseen, kun Elias tuli katsomaan ja protestoi, kun lautasensa oli pois. Olin aidosti yllättynyt, koska hän oli ihan hyvin syönytkin ja sanoin, että "nyt on syöty, mama korjaa astiat pois". Itku jäi lyhyeen ja hän palasi lastenohjelmien pariin. Periaatteeni on, että ruoka-ajalla syödään eikä meillä juuri ruoka-aikojen ulkopuolella napostellakaan. Suurin haaste on suomalainen iltapäiväkahvi. Välipalan lisäksi pöydässä on yleensä jotakin kahvin kanssa ja Elias voisi elää pullalla, Arne suklaakekseillä. Tarjonta täytyy olla rajallinen.

Yhteenvetona voisin sanoa, että syömisenkin suhteen pienten lasten (eipä minulla muusta vielä juuri kokemusta olekaan) kanssa kannattaa ottaa rennosti. Eivät he siihen kuole, jos yksi ateria jääkin syömättä. Vaikeinta saattaakin sitten olla pitää oma päänsä siitä, että seuraava tarjoilu on vasta seuraavalla ruoka-ajalla eikä antaa periksi lapsen aneluihin ja "pelastaa" lasta, "kun pikkuisellani on niin nälkä". Eikä sapotoida oppimiskokemusta "mitäs minä sanoin" -kommenteilla vaan ystävällisesti mutta varmasti sanoa: "sinä varmasti pärjäät seuraavaan ruoka-aikaan asti." Arnen ja Alisan kanssa huomaan, että pöytätapoja ja sääntöjä ehtii harjoitella vähän myöhemminkin. Nyt pöydässä istuminen onnistuu, kunnes ainakin kaikki lapset ovat syöneet. Tärkeintä on mukava ilmapiiri. Ruokahalu häviää nopeasti, jos kaikenaikaa kuulee "syö nätisti", " älä tee sitä ja tätä". Paras lääke pöydässä nalkuttamista vastaan on keskittyä omasta ruuasta nauttimiseen.

"Minä se olin!"

Saksassa on viime aikoina keskustelun aiheena ollut rehellisyys ja virheidensä takana seisominen, kun maan presidentti joutui eroamaan lahjusepäilyjen vuoksi. Focus-nimisessä aikakauslehdessä oli juttua aiheesta ja psykologi Anna Freyn artikkeli, miten lapsia voi kasvattaa ottamaan vastuun virheistään. Artikkelista ja aiheesta yleensä muutama ajatus. "Virheet ovat oppimista varten" on yksi iso teema, josta olen oppinut positiivisen kasvatuksen parissa. Miten reagoin, kun lapsi tekee virheen? Kun nuhtelen ja rankaisen, lapsi oppii seuraavalla kerralla peittelemään tekonsa. Sen sijaan minun tulisi rauhallisesti ilmaista mielipiteeni asiasta. Ja tarjota lapselle mahdollisuus hyvittää tekonsa. Tyypillinen esimerkki on rikkoutunut astia. Iän mukaan voi lapsi auttaa korjaamaan sirpaleet pois tai ostaa taskurahoistaan uuden astian tilalle. Kasvatuskurssilta on jäänyt mieleen esimerkki, että pienellekin lapselle voi antaa mahdollisuuden korvata rikkoutunut lempikuppi, kun hän saa sanoa, mikä voisi olla uusi lempikuppi.
Joku aika sitten pyysin lapsia auttamaan pöydän kattamisessa. Kun Alisa otti lautasia kaapista, tippui vahingossa myös yksi muki. Ei mikä tahansa mainosmuki, vaan yksi kuuden sarjasta. Minua harmitti, mutta päätin pitää suuni kokonaan kiinni, en kuitenkaan osaisi sanoa asiasta oikein. Uskon, että sanomattakin Alisa tiesi olla seuraavalla kerralla varovaisenpi. Ja vaikka en tapahtunutta suoraan kommentoinutkaan, ärsyyntymiseni tuli kuitenkin esiin, kun komensin lapsia pois sirpaleiden läheltä.
Entä sitten kun kiukku nousee sekunneissa nollasta sataan ja rauhallisena pysyminen tuntuu lähes mahdottomalta? Parasta olisi jättää tilanne hetkeksi ja mennä muualle rauhoittumaan. Mutta jos kuitenkin räjähtää lapsen edessä, on vanhemmalla hyvä tilaisuus näyttää itse seisovansa virheidensä takana ja pyytää myöhemmin käytöstään lapselta anteeksi.
Sen sijaan, että keskittyy virheeseen, tulisi lasta rohkaista siitä, mitä hän tekee oikein. Hän esimerkiksi kertoo, että on tehnyt jotakin luvatonta. Arne oli ollut iltapäivälläkin päiväkodissa ja unohtanut syödä eväänsä. Vähän ennen iltaruokaa hänelle tuli nälkä. Annoin hänelle luvan syödä yhden keksin. Hän meni yksin sisään muiden jäädessä vielä ulos. Kun sitten tulin sisään, hän kertoi, että oli syönyt viisi keksiä. Kaksi olisi vielä ollut ok, täytekeksi, josta oli ollut puhe ja toisenlainen, jota oli ollut yksi pöydällä. Sanoin kyllä, että se oli hyvä, kun hän kertoi, mutta ne sanat taisivat hukkua nuhtelusaarnan alle. Jälkikäteen pyysin anteeksi ylireagointiani. Mietin, miten olisin voinut toimia toisin? En keksinyt mitään hyvää loogista seuraustakaan. Olisi varmastikin täysin riittänyt ilmaista rauhallisesti tyytymättömyyteni. Arne tiesi jo itsekin toimineesa väärin. Yhdessä olisimme voineet miettiä, mitä hän seuraavalla kerralla voisi tehdä toisin. Hän voisi esimerkiksi tulla sanomaan, että hänellä on nälkä ja saada leipää tai hedelmää keksien sijaan.
Kotona lasten tulisi saada tehdä virheitä ja saada uusi mahdollisuus pyytäessään anteeksi. Yhteiskunnassa esimerkiksi politiikan ja urheilun parista lapsetkin oppivat, että virheen tehtyä peli on menetetty, ainoa mahdollisuus on paikkansa jättäminen ja eropyyntö.
Entä sitten kun lapsi ottaa vapaaehtoisesti syntipukin osan? Anna Frey sanoo, että jos tämä toistuu kuukausien ajan, on syytä hakea ammattiapua. Lapsi saattaa olla epätoivoinen ja kokea itsensä täysin arvottomaksi, vailla hyväksyntää.

Miten välttää tahtojen taistelua 2-vuotiaan kanssa?

Edellisestä postauksesta on aikaa, mutta eiväthän ne kasvatuskysymykset minnekään katoa. Pieni tilanne inspiroi jälleen jakamaan ajatuksia.

Se 2-vuotias, niin ihana oppiessaan ja oivaltaessaan, täysillä eläen, samalla niin haastava löytäessään oman tahdon ja sen rajoja. Yllättäen huomaan olevani huutokisassa aurinkoisen vauvani kanssa. Miten tässä näin kävi?

Esimerkkini on onneksi tällä kertaa positiivinen. Elias leikkii avainnipulla.
Minä: "Laitatko avaimet pois, etteivät ne mene hukkaan."
- Isomman lapsen kohdalla ei ehkä muuta tarvitakaan. Tyttöni voisi sanoa " Aaa" ja laittaa avaimet pois. Ei hän ollutkaan ajatellut tätä puolta asiasta. Elias virnistää, hänellä ei ole aikomustakaan laittaa avaimia pois.
Minä: "Laitatko sinä avaimet pois vai laittaako mama?"
- Tämä ystävällisesti esitetty kysymys suurella varmuudella tehoaa. Lapsi saa vaihtoehdon, hänellä on valta valita. Ja hän haluaa tehdä itse! Elias vie avaimet saman tien paikoilleen ja on niin ylpeä itsestään tämän tehtyään!
Minä: "Kiitos Elias!"
Eliaksen ilo kasvoilla suorituksestaan oli mieleenpainuva. Tuollaisia kokemuksia haluaisin lapselleni antaa. Sen sijaan, että olisin napannut avaimet hänen kädestään ja pitänyt kieltosaarnan ja Elias olisi aloittanut protestihuudon, josta minä olisin ärsyyntynyt jne.

Edellä oleva kysymys " teetko sinä vai teenkö minä" on hyvä varsinkin tuollaisiin tilanteisiin, kun lapsi ottaa jotakin, mitä ei pitäisi.
Kun haluan, että lapsi laittaisi jotakin paikoilleen, hyvä keino käskemisen sijaan on kysyä, missä tavaran paikka on. Lapsi saa mahdollisuuden näyttää, että hän tietää ja osaa jo ja saa onnistumisen kokemuksen ja voi olla ylpeä itsestään ja iloita vanhemman kiitoksesta.

2-vuotiaan kanssa arki on taiteilua  sallimisen ja kieltämisen välillä. Luulen, että positiivisen kasvatuksen myötä olen oppinut sallivammaksi. Mitkä asiat todella ovat tärkeitä, missä menee rajat? Antaa lapsen kokeilla ja oppia, tehdä itse, varsinkin, kun on vanhenpia sisaruksia mallia antamassa. Toisaalta olen oppinut olemaan pelkäämättä lapsen protestia, se menee yllättäen nopeasti ohi. Tärkeää on, että minä olen varma asiastani, ja ystävällisesti, mutta tiukasta pidän kantani. Se antaa lapselle turvaa.