Jatketaan aiheesta "olen oppinut pitämään suuni kiinni". Olen oppinut kuuntelemaan ja katsomaan, mitä lapsella on mielessä, sen sijaan, että olisin heti kontrolloimassa ja torumassa hänen tekemisiään. Varsinkin vanhin on pienestä pitäen ollut nopea käänteissään. Hän oli mielellään katsomassa ja auttamassa ruuanlaitossa, ja monesti oli tilanne, että hän yhtäkkiä meni kaapille tai laatikolle ja teki mieli sanoa, että mitä sinä nyt sinne menet... Mutta hän olikin jo hakemassa kattilaa tai kauhaa, jota tiesi maman tarvitsevan.
Ylipäänsä olen oppinut miettimään, tarviiko lapsen käytökseen tai toimintaan puuttua. Muistan tilanteen, jota analysoin kasvatuskurssin aikana. Tulimme autolla kotiin päiväkodista. Pihassamme tytär nousi autosta ja hyppäsi vesilätäkköön ja kasteli housunsa. Housujen likaantuminen siinä taisi eniten harmittaa ja toruin, kuinka tyttö nyt tuolla lailla meni tekemään. Sävyni oli sellainen, että tytöltä tuli itku. Jälkeenpäin mietin, miten olisin voinut toimia toisin. Sotkemisesta olisi voinut huomauttaa ystävälliseenkin sävyyn. Mutta sitten mietin, että olisiko asiasta tarvinnut ollenkaan huomauttaa. Kuraveden lentämiselle olisi voinut yhdessä nauraa. Ja vaihtaa sen suuremmitta puhtaat housut jalkaan.
Keine Kommentare:
Kommentar veröffentlichen