Keittiön työpöydällä on nurkka, johon kerääntyy tyhjiä pulloja ja hillopurkkeja kellariin kannettavaksi. Elias, 20 kk, keksi niille uuden käyttötavan. Muutaman viikon ajan hänkin on päässyt kiipeämään keittiön jakkaralle, joka on ihan lapsia varten, että he pääsevät katsomaan, mitä keittiössä tapahtuu. Yksi kaunis päivä hän rakensi tornin hillopurkeista ja esitteli sitä silmin nähden ylpeänä. En todellakaan ollut huomannut hänen aikeitaan, ennenkuin torni jo seisoi. Kyllähän sitä hetken pidätti hengitystään, kun mietti, mikä sirpalemäärä tuostakin voisi tulla, mutta sitten täytyi vain päätä puristellen hymyillä, mistä tuo tuonkin keksi. Kun kummisetä kuuli asiasta, hän sanoi: " Sehän on luovaa!"
Rakentelu ei ole jäänyt yhteen kertaan. Pari kertaa lasipurkki on pudonnut kivilattialle -rikkoutumatta! Oikeastaan toivon, että kerran menisi purkki rikkikin, että Elias oppisi, että lasi on särkyvää. Mutta olen päättänyt antaa hänen jatkaa harrastustaan. Mitäs siitä, jos yksi hillopurkki menee rikki. Niitä riittää. Lattiatasossa olevan astiakaapin oven kyllä köytän vielä kiinni. Fiksua tietysti olisi korjata purkit pois. Mutta on tärkeänpiäkin asioita. Vieköön mies sitten, kun tulee kotiin. Minä olen päättänyt olla hermostumatta, vaikka muutama purkki menisikin rikki. Saa nähdä, kuinka sitä päätöstä testataan. Nyt iloitsen taaperostani, tuskin hän enää vuoden päästä hillopurkeilla torneja rakentelee.
Keine Kommentare:
Kommentar veröffentlichen