Olen jo muutamaan kertaan kirjoittanut perhekokouksesta.
Silti en kai ole ollut tarpeeksi vakuuttunut sen hyödyllisyydestä, koska siitä ei ole tullut tapaa. Pari viikkoa sitten mies oli taas pitkästä aikaa reissussa ja ehkä sen vuoksi pinnani kireämmällä ja muutama lähes päivittäin toistuva kina lasten kanssa ärsytti aika tavalla. Päätin, että on aika pitää perhekokous ongelmien ratkai-semiseksi.
Silmäilin aiheesta oppikirjasta ja ilmoitin asiasta lapsille muistaakseni edellisenä päivänä. Suunnittelin kokousta sunnuntai-iltapäivälle. Mies ei siis ollut kotona, pidin kokouksen yksin lasten kanssa. Pidimme kokouksen lounaan jälkeen.
Nelsen suosittelee kokouksen aluksi "kiitoskierroksen" (compliments). Jokainen osallistuja sanoo kaikista muista jotain positiivista. Se voi tuntua aika teennäiseltä, mutta uskon, että sillä on paikkansa. Ensinnäkin se luo positiivisen ilmapiirin, kuka ei haluaisi kuulla itsestään jotakin hyvää? Olen huomannut, että se tekee itsellekin hyvää miettiä jokaisesta lapsesta erikseen jotakin hyvää, mistä on iloinen jne. Olemme pitäneet kokouksen nyt kaksi kertaa ja tähän mennessä lapset eivät ole halunneet sanoa mitään. Aion olla itse-pintainen ja pitää kiitoskierroksesta kiinni. Ainakin lapset ovat mielellään kuulleet itsestään jotain ja toivon, että he itsekin oppivat huomaamaan toisten hyvät puolet tai pienet palvelukset, joista voisivat kiittää.
Arne on nyt melkein kahdeksan ja tokalla ja Alisa kuusi ja ekalla (Saksassa aloitetaan koulu 6-vuotiaana). Heillakin on koulussa viikoittain luokan kokous. Kyselin ensimmäisellä kerralla, minkälaisia sääntöjä heillä on kokoukseen liittyen. Samanlaista käytöstä me haluamme omankin kokouksemme aikana. Oli kiva huomata, että Arne ja Alisa ovat nyt tarpeeksi vanhoja perhekokousta varten. Aikaisemmin olemme pitäneet kokouk-sia Eliaksen päiväunien aikana. Nyt se ei ole enää mahdollista. Elias ei jaksanut istua pöydän ääressä. Mutta annoin hänen mennä ja tehdä omia juttujaan eikä se häirinnyt meitä muita.
Jääkaapin ovessa olevaan paperiin olin kirjoittanut muutaman kohdan käsiteltäväksi. Selitin, että tästä lähtien jääkaapin ovessa tulee olemaan perhekokouslista, johon jokainen voi kirjoittaa ongelman käsiteltäväksi. Tähän mennessä minä olen ollut ainoa, joka listaa on jotain kirjoittanut. Ensimmäisen kokouksen jälkeen mietin, että mahtaakohan aiheita kertyä, mutta on niitä. Olen huomannut, että se on tehnyt minulle hyvää saada kirjoittaa toistuvasti ärsyttävä asia ylös. Kun tilanne on päällä, siitä on turha väitellä. Minua on auttanut, kun olen voinut kirjoittaa asian ylös ja sanoa, että tästä puhutaan perhekokouksessa.
Selitin Arnelle ja Alisalle, että kokouksen tavoite ei ole miettiä rangaistuksia tai torua vaan auttaa löytämään ratkaisu ongelmiin. Mitäs sitten oli asialistalla?
- Arnen takki
Arnella oli houno tapa tiputtaa takkinsa naulakon eteen lattialle eikä laittaa sitä naulaan roikkumaan. Uudestaan ja uudestaan kehotin häntä laittamaan takkinsa naulaan. Kokeilin myös huutaa hänet huoneestaan kaksi kerrosta ylempää laittamaan takkinsa naulaan. Mikään ei auttanut ja se ärsytti minua. Joten sanoin Arnelle, että minä en haluaisi nalkuttaa aina asiasta. Ongelmaan pitäisi keksiä jokin ratkaisu. Sanoin, että olin miettinyt jonkinlaista merkkiä, mikä muistuttaisi takin ripustamisesta eikä minun tarvitsisi siitä sanoa, mutta minulla ei ollut mitään konkreettista ideaa. Arne ja Alisa ehdottivat kylttiä. Vihreä kyltti, kun takki on naulassa ja punainen, kun se ei ole. Hyvä idea!
Lopuksi askartelimme kyltit. Hain vihreää ja punaista paperia ja ne liimattiin pahvin molemmille puolille. Vihreälle puolelle Arne kirjoitti " Takki on naulassa" ja punaiselle puolelle " Takki naulaan". Tein reiät reunaan ja pujotin narun. Laitoimme kyltin roikkumaan sinitarralla oveen naulakon viereen.
Ensimmäisinä päivinä kyltti oli täysin vihreä. Sitten jouduin käätämään sen punaiselle, kun koulurepusta takki päätyi penkille naulakon sijaan. Sillon huomautin Arnelle, että kyltti on punainen. Hän sanoi myöhemmin, että minun ei tarvitsisi sanoa mitään, käyttää vain kylttiä. Minunkin pitää pitää kiinni sovituista jutuista. Nyt kyltti on vain silloin tällöin punainen, eli takki on ehdottomasti useammin naulassa kuin lattialla!
- Kengät portaikossa
Kenkähyllymme on portaikossa. Lapset jättävät kenkänsä sikin sokin ja olin kyllästynyt siitäkin huomaut-tamaan joka päivä. Sanoin, että joka päivä käytössä olevia kenkiä ei välttämättä tarvitse laittaa hyllylle, mutta ne voisi edes laittaa hyllyn eteen nätisti riviin. Minun ehdotukseni oli, että Arnella ja Alisalla olisi vuoropäivin vuoro laittaa kengät järjestykseen. Siihenkin he halusivat tehdä kyltin. He piirsivät kumpikin omalle puolelleen kengän kuvan ja kirjoittivat nimensä. Kyltin ripustimme oveen kenkähyllyn viereen. Ensimmäisinä päivinä kenkiä järjestettiin ahkerasti. Nyt emme aina tiedä, kenen kenkäpäivä on, mutta kengät ovat joka tapauksessa paremmassa järjestyksessä kuin aikaisemmin, vaikka eivät aivan tiptop.
- Lastenohjelmien katsominen kouluaamuiltoina.
Saksassa lastenohjelmat tulevat jonkin verran myöhemmin kuin Suomessa. Yleensä lapset katsovat niitä18.40-19.25 välisenä aikana. Tämän jälkeen tulee vielä kouluikäisille lapsille tarkoitettu ohjelma, jossa kerrotaan erilaisista teemoista kuten palokunta. On sovittu, että kouluaamuina sitä ei katsota, se tulee liian myöhään. Silti harva se ilta televesion sulkemisesta piti kinata. Selitin, että minulla ei ole mitään kyseitä ohjelmaa vastaan. Viikonloppuisin ja lomalla sen saa katsoa. Hyväksi onneksi juuri sillä tulevalla viikolla oli torstai ja perjantai koulusta vapaata. Sain kertoa, minä kaikkina iltoina he saisivat katsoa ohjelman. Mihinkään muuhun ei tuntunut olevan tarvetta. Jo samana iltana Arne laittoi heti sovittujen lastenohjelmien loputtua telkkarin pois päältä. Tähän mennessäkään asia ei ole ollut enää ongelma. Uskon, että moneen asiaan auttaakin jo vain se, että siitä voidaan puhua neutraalissa tilanteessa perhekokouksessa.
- Iltaruokailu ja lastenohjelmat
Yleensä syömme iltaruokaa 18.30 tai vähän sen jälkeen. Varsinkin Arnella on kova kiire syödä ruokansa ja päästä katsomaan lastenohjelmia. Pitkään on ollut sopimus, että lapset voivat nousta pöydästä, kun ovat kaikki syöneet ruokansa. Tästä huolimatta Arne on heti syötyään kysymässä, saako hän nousta pöydästä. Yritin selittää, että iltaruoka voi olla ainoa ruoka, jolloin istumme kaikki samanaikaisesti pöydässä ja haluamme viettää aikaa yhdessä, kyse ei ole pelkästään syömisestä. Lupasin, että ainakin klo 19 alkavan ohjelman he näkisivät. Laittaisin paussin päälle, jos tarpeen. Ei olisi mitään kiirettä tv:n ääreen.
Tähän ongelmaan keskustelu ja lupaus lastenohjelman nauhoittamisesta auttoi vain rajallisesti. Kun Arne taas yksi ilta monta kertaa parin minuutin välein kysyi, saako hän nousta pöydästä, laitoin ongelman uudestaan perhekokouksen asialistalle. Eivät ongelmat useinkaan kerrasta häviä tai ratkea, mutta muutamakin päivä rauhaa voi olla voitto.
Keine Kommentare:
Kommentar veröffentlichen