Meillä on 15 kk ikäinen kiipeilijä, ja nopea sellainen. Niin kuin nyt pojat ovat. Olen viime päivinä miettinyt, että Luojan kiitos esikoinen kunnioitti korkeutta, sillä muuten hän oli aikamoinen salama. Mutta toinen poikamme sitten kiipeilee senkin edestä. Nousee omansa tai siskonsa syöttötuolin päälle seisomaan. Hänet on tänään muutamia kertoja nostettu alas. Mies meinasi, että eikö hänet parin kerran jälkeen voisi laittaa leikkikehään, että hän oppisi, että ei tuollainen kiipeily oikein käy. Sanoin, että näinhän se on tehtävä, mutta ei rangaistukseksi, vaan hänen oman turvallisuutensa takia hän tarvitsee rajatun leikkipaikan, jos aikuinen ei pysty vieressä valvomaan.
Yritän oppia pois rangaistusmentaliteetistä. Monestikin se, mitä käytännössä tapahtuu, voi olla aivan sama, mutta ratkaisevaa on asenne. 1-vuotiaskin aistii, millä asenteella hänet nostetaan leikkikehään, vaikkei mitään sanottaisikaan.
Positiivinen kasvatus ei tunne rangaistuksia. Niin, mutta, entä...? Meillä on heti pelko, että lapsi pääsee pälkähästä. Rangaistuksen sijaan tavoite on, että lapsi oppii virheistään ja ymmärtää, mitkä hänen valintojensa seuraukset ovat. Nelson on sanonut mielestäni hyvin: " Where did we get the crazy idea that in order to make chikdren do better, first we have to make them feel worse? (Mistä ihmeestä olemme saaneet sen hullun ajatuksen, että jotta saisimme lapsen käyttäytymään paremmin, meidän täytyy ensin saada hänet tuntemaan itsensä huonoksi.") Rohkaiseeko rangaistus parempaan käytökseen?
Keine Kommentare:
Kommentar veröffentlichen