Nyt ei ole jakaa mitään suuria oppimiskokemuksia omasta arjesta lasten kanssa, mutta jaan yhden varhaisemman a-haa-elämyksen Nelsenin kirjojen äärellä, muistutukseksi itsellenikin.
Maailma on muuttunut sitten isoäidin ajoista. Entisajan kasvatusmenetelmistä voi olla montaa mieltä, mutta yksi etu sen ajan lapsilla oli. He saivat kokea olevansa tärkeitä. Tämä tuli aivan luonnostaan olosuhteista johtuen. Niin maalla kuin kaupungissakin lapsillakin oli omat kotityönsä. Ja he tiesivät, että heidänkin työpanoksensa oli tärkeä, jotta pöydässä oli ruokaa syödä.
Meidän lapsillamme ei ole tätä etua. He saavat kutakuinkin kaiken valmiina. Siksi on tärkeää luoda tilaisuuksia, että he saavat kokea tekemisen kautta, että minäkin osaan ja pystyn, minunkin panokseni on tärkeä. Kun miettii, siinä on ero, kun joku vain sanoo minulle kohteliaisuuden, tai kun olen tehnyt jotakin, joka auttaa yhteiseen hyvään, vaikka ilman palautettakin.
Käytännössä: lapset on otettava mukaan tekemään kotitöitä pienestä pitäen, yhdessä suunnitellen keskinäisessä kunnioituksessa. Hienoja sanoja, tarkoittaa sitä, että ei "minä käsken"-mentaliteetilla vaan yhdessä sopien. Kun säännöt on yhdessä sovittu, niitten pitämisestä voi sitten muistuttaa. Mutta siihen ei välttämättä ole tarvetta aikuisen taholta, jos on sisaruksia perheessä...
Paljon olisi parantamisen varaa itsellänikin tälläkin alueella. Pieni tämän aamullinen kohtaus tulee mieleen aiheeseen vähän liittyen: Arne huitoili ja pelleili miekkansa kanssa aamukiireessä päiväkotiin lähtiessä. Sanoin hänelle, että voisit lopettaa leikkimisen ja käyttäytyä niin kuin oikea ritari ja mennä avaamaan jo porttia. Niin hän hävisi kenkkiä laittamaan ja porttia avaamaan.
Keine Kommentare:
Kommentar veröffentlichen