Lautanen tyhjäksi!

Muutama ajatus aiheesta ruoka ja lasten syöminen. Kasvatuskurssilla opin aikoinaan, että lasta ei voi eikä kannata pakottaa syömään. Loppuviimeksi emme voi pakottaa ruokaa alas lapsen kurkusta. Valtataistelu syömisestä ei kannata; me vanhemmat häviämme sen aina. Syöminen on yksi harvoista alueista, jossa lapsi voi osoittaa vanhemmalle, että minä olen voimakkaanpi, minä voitan. Jos perheessä on valtataistelu käynnissä, lapsi voi mieluummin olla nälkäinen ja jättää syömättä, kuin antaa periksi aikuisen vallalle.
Jane Nelson kertoo kirjassaan esimerkin 4-vuotiaasta Sara-tytöstä. Hänen äitinsä tarjosi hänelle aamupalaksi kaurapuuroa. Kun hän ei suostunut sitä syömään, hän sai puuron eteensä päiväruualla ja vielä iltaruuallakin. Äiti oli hallitseva monella alueella, mutta syöminen oli ainoa alue, jolla Sara pystyi voittamaan. Hän söi niin huonosti, että sai riisitaudin. Viisas lääkäri ymmärsi tilanteen ja kehotti äitiä tarjoamaan ravitsevaa ruokaa, syömään oman ruokansa ja jättämään tytön rauhaan! Äiti oli hyvin pahoillaan tapahtuneesta ja otti neuvosta vaarin ja lopetti sodankäynnin syömisestä. Sarasta ei koskaan tullut reipas syöjä, mutta söi tarpeeksi tullakseen ja pysyäkseen terveenä.

Ohje oli silloin hyvä. Arne oli vajaa 3-vuotias ja silloin tällöin tuli taisteltua siitä, syödäänkö lautanen tyhjäksi tai jostain muusta syömiseen liittyvästä. Lopetin kaiken pakottamisen. Välillä olen miettinyt, olenko antanut turhankin helposti periksi, kun isonpien lasten vihannesvalikoima on aika suppea. Mutta nyt voi jo paremmin sopia asioista, kun Arne ja Alisa ovat isonpia. Esim. se sujuu, että jotakin vihannesta syödään päiväruualla. He saavat valita, mitä vihannesta syövät, jos on useanpi vaihtoehto. Yleisesti ottaen Arna ja Alisa syövät hyvin. Tilanteen mukaan lasta voi rohkaista syömään vielä pari lusikallista ja huomaamatta lautanen tuleekin tyhjäksi. Tai jos stoppi tulee paria lusikkaa ennen kuin lautanen on tyhjä, voi lautasen ravata tyhjäksikin asti.

Toisen hyvän kommentin kuulin samaiselta kasvatuskurssin pitäjältä, kun hän oli joku viikko sitten puhumassa päiväkodin vanhenpainillassa. "Katetun pöydän ääressä ei ole vielä kukaan kuollut nälkään." Tätä ja ensimmäistä ohjetta olen viime aikoina pitänyt mielessä nuorimmaisen kohdalla. Yleensä katan hänelle kaksi lusikkaa, jotta voin vaivihkaa auttaa hänelle pari lusikallista suuhun. Muuten voisi ateria jäädä yhteen tai kahteen lusikalliseen. Toki toisinaan hän syö hyvin lautasensa tyhjäksi ja haluaa vielä lisääkin, lempiruokansa hänelläkin on. Mutta sitten iltaruualla, joka saksalaiseen tyyliin saattaa olla leipää ja leikkeleitä, voi ateria jäädä puolikkaaseen makkarasiivuun. Olen viime päivinä antanut asian olla ja huomannut, että hyvinpä poika näyttää pärjäävän aamuun asti. Yksi ilta olin laittamassa astioita tiskikoneeseen, kun Elias tuli katsomaan ja protestoi, kun lautasensa oli pois. Olin aidosti yllättynyt, koska hän oli ihan hyvin syönytkin ja sanoin, että "nyt on syöty, mama korjaa astiat pois". Itku jäi lyhyeen ja hän palasi lastenohjelmien pariin. Periaatteeni on, että ruoka-ajalla syödään eikä meillä juuri ruoka-aikojen ulkopuolella napostellakaan. Suurin haaste on suomalainen iltapäiväkahvi. Välipalan lisäksi pöydässä on yleensä jotakin kahvin kanssa ja Elias voisi elää pullalla, Arne suklaakekseillä. Tarjonta täytyy olla rajallinen.

Yhteenvetona voisin sanoa, että syömisenkin suhteen pienten lasten (eipä minulla muusta vielä juuri kokemusta olekaan) kanssa kannattaa ottaa rennosti. Eivät he siihen kuole, jos yksi ateria jääkin syömättä. Vaikeinta saattaakin sitten olla pitää oma päänsä siitä, että seuraava tarjoilu on vasta seuraavalla ruoka-ajalla eikä antaa periksi lapsen aneluihin ja "pelastaa" lasta, "kun pikkuisellani on niin nälkä". Eikä sapotoida oppimiskokemusta "mitäs minä sanoin" -kommenteilla vaan ystävällisesti mutta varmasti sanoa: "sinä varmasti pärjäät seuraavaan ruoka-aikaan asti." Arnen ja Alisan kanssa huomaan, että pöytätapoja ja sääntöjä ehtii harjoitella vähän myöhemminkin. Nyt pöydässä istuminen onnistuu, kunnes ainakin kaikki lapset ovat syöneet. Tärkeintä on mukava ilmapiiri. Ruokahalu häviää nopeasti, jos kaikenaikaa kuulee "syö nätisti", " älä tee sitä ja tätä". Paras lääke pöydässä nalkuttamista vastaan on keskittyä omasta ruuasta nauttimiseen.