Minä tein sen!

Jälleen yksi ihana oppimiskokemus antoi loppusysäyksen siihen, että todellakin olen tässä blogia kirjoittamassa. Mutta aletaan alusta...

Keväällä 2008 seurakunnassamme pidettiin kasvatuskurssi, jolloin tutustuin ensimmäisen kerran positiiviseen kasvatukseen. (Positive Discipline) Lapseni olivat silloin 2,5 v ja vajaa vuoden ikäiset, ja olin hyvin kiitollinen, että jo varhaisessa vaiheessa törmäsin tähän suurenmoiseen kasvatusfilosofiaan. Sen synnyttäjä on Jane Nelsen, jonka perusteos on "Positive Discipline". Hankin silloin heti tämän kirjan ja se on kulunut paljon käsissäni. Siinä on niin paljon hyvää, että kaikkea ei pysty millään kerralla sulattamaan ja soveltamaan. Mutta ilokseni olen saanut huomata, että olen oppimiskykyinen.

Sitten tämänpäiväiseen: Positiivisen kasvatuksen yksi perusajatuksista on, että huonosti käyttäytyvä lapsi on lannistunut lapsi (A misbehaving child is a discouraged child). Mieheni on ammatiltaan konemestari. Tällä hetkellä on hän kolmen kuukauden työjaksolla, kaksi kolmannesta on takana. Aikaisemmat työjaksot ovat olleet maksimissaan neljä viikkoa. Nyt olen alkanut nähdä lapsissamme, varsinkin vanhimmassa, merkkejä siitä, että emotionaalisesti heidän voimansa alkavat olla aika lailla vähissä papan pitkän poissaolon vuoksi. Arne kiukustuu ja itkee herkemmin, kaikki menee pieleen, mama on tyhmä, aina niin mukavaan päiväkotiin (suomalaisittain paremminkin päiväkerhoon) ei tee mieli mennä, jne. Koko illan oli erinäistä kiukuttelua. Kun suljin lastenohjelman sovitusti, siitä tuli aikamoinen purkaus. Oli aika mennä nukkumaan. Lastenhuoneessa Arne ärhenteli pikkuveljelleen. Kutsuin Arnen ystävällisesti polvelleni istumaan, ja sanoin, että vaikka kuinka kiukuttaisi ja harmittaisi, toisille ei saa tehdä kipeää. Puhuimme muustakin, huomisesta päivästä, hän sai luvan olla kotona päiväkodista, kun siskokin on vielä sairaana. Huomasin, kuinka hän rauhoittui. Olin iloinen, että pystyin hallitsemaan itseni, enkä ollut alkanut vastata kiukutteluun huutamisella. Kuinka iloinen olin, että minulla oli ymmärrys, mitä pojan käytöksen taustalla oli. Kun olin jo toisten lasten kanssa hampaiden pesulla, Arne juoksi ohi, ja huusi: "Anteeksi, mama - kaikesta!" Sitten mentiin hyvillä mielin nukkumaan.